Viikon vikatikki: sarvekas kilpikonna

Kilpikonnien sukupuu jakautuu kahteen suureen päähaaraan: sivu- ja pystytaivuttajiin. Nimi kertoo, mihin suuntaan näiden eläinten kaula taipuu, kun ne vetävät päänsä kilven suojiin. Jako on ikivanha, peräisin dinosaurusten ajalta.

Vain pari tuhatta vuotta sitten maailmassa oli vielä kilpikonnia, jotka eivät kuuluneet kumpaankaan päähaaraan, vaan niitäkin vanhempaan muinaisten kilpikonnien kehityslinjaan. Esihistoriallisilta ne totta vie näyttivätkin sarvineen ja piikikkäine häntineen. Mittaa niillä oli jopa kaksi ja puoli metriä.

Sitten… me söimme ne.

Viikon vikatikki: melkein myyttinen matelija

Uusiseelantilainen maorilegenda kertoo, että entisaikoina saarella eli jättiläislisko nimeltä kawekaweau. Vuonna 1870 eräs heimopäällikkö löysi kuolleen puun kuoren alta ranteensa paksuisen kawekaweaun ja tappoi sen. Sen koommin, niin maorit väittävät, kukaan ei ole otusta nähnyt. Yli sata vuotta länsimaiset luonnontieteilijät pitivät kawekaweauta myyttisenä olentona.

Se olisi ollut jokseenkin erikoinen taruolento: lohikäärmeiden, yksisarvisten ja muiden myyttisten hirviöiden joukossa taru puunkuoren alla piilottelevasta ruskeasta liskosta vaikuttaa poikkeuksellisen rajoittuneen mielikuvituksen osoitukselta.

Sitten kawekaweau löydettiin. Kaikista maailman paikoista se pulpahti pintaan Marseillessa, Ranskassa.

Sisiliskojen valtakunnassa

Kun kerrankin pääsee ulkomaille, on reissusta parasta ottaa kaikki ilo irti blogeissakin. Madeiralla vietetyn joulun jäljiltä ehdin jo kirjoittaa saaren laakerimetsistä ja niiden kiehtovasta, vaikkakin yksipuolisesta linnustosta. Koska kasveista jäi vielä tärkeitä asioita sanomatta, kirjoitin kasviblogi Viidakkokirjeiden puolella lisää laakerimetsän olemuksesta. Englanninkielisessä Humming Dinosaur -blogissa jaoin kuvia saaren puutarhoista bongaamistani muinaiskasveista ja Jännän äärellä hämmennykseni monarkkiperhosista.

Suurin suosikkini on kuitenkin vielä esittelemättä. Ihastuin vilkkaisiin ja uteliaisiin madeiranmuurisisiliskoihin (Teira dugesii), joita vipelsi kaikkialla aurinkoisilla paikoilla. Tarkempi opiskelu paljasti, että otuksessa on paljonkin kiehtovaa. Se on ikivanha, yllättävän älykäs ja monin tavoin poikkeuksellinen lisko, joka ehti pitkään olla saarensa kiistämätön valtias.

Viikon aikamatka : krokotiilien kummat serkut

Kaikki elävät krokotiilieläimet ovat keskenään aika samanlaisia – isoja, suomuisia vesieläimiä, joilla on pitkässä kuonossaan vaikuttava hammasrivi. Krokotiilit, alligaattorit, kaimaanit ja gaviaalit ovat kuitenkin vain paljon monimuotoisemman eläinryhmän sukupuun viimeinen haara.

Historiallisen kömmähdyksen vuoksi krokotiilien koko kehityslinja tunnetaan tätä nykyä nimellä Pseudosuchia eli ”valekrokotiilit”. Krokotiilit itsekin ovat siis kirjaimellisesti valekrokotiileja. Hölmöstä nimestä huolimatta pseudosucheilla on takanaan pitkä ja kunniakas historia. Ne saivat alkunsa samoihin aikoihin dinosaurusten ja siipisaurien kanssa, ilmeisesti triaskauden alkupuolella Maapallon historian suurimman massasukupuuton jälkimainingeissa.

Viikon aikamatka: ristihuulinen merihirviö

Suurkatastrofien jälkeen evoluutio näyttää tarjoavan tilaisuuden kaikenlaisille kummajaisille. Kyllä, kuvan eläimen kuono on keskeltä halki ja rako on täynnä hampaita.

Permikauden massasukupuutto noin 250 miljoonaa vuotta sitten oli yksi elämän historian suurimmista katastrofeista: yli 95 % lajeista katosi. Maaekosysteemien toipumisessa kesti pitkään, eivätkä olot kuivalla maalla muutenkaan olleet kovin herkulliset, sillä ilmasto oli kuiva ja kuuma.

Meret olivatkin katastrofista selvinneille matelijoille houkutteleva suunta. Jättiläismanner Pangeaa reunustavat matalat, lämpimät meret kuhisivat kaloja ja äyriäisiä. Niinpä permikautta seurannut triaskausi olikin kaikenkarvaisten merimatelijoiden aikaa. Toinen toistaan erikoisemmat matelijat koettivat onneaan meressä. Osa niistä kehittyi tutuiksi kalaliskoiksi, joutsenliskoiksi ja kilpikonniksi, mutta toiset olivat todella outoja evoluution umpikujia.

Mitä mieltä tsikusta ja manterista?

Aiemmin kirjoittamani artikkeli eliöiden suomenkielisistä nimistä herätti melkoisesti keskustelua, eikä ihme, ovathan suomenkieliset nimet ajankohtainen ja ilmeisen suuria tunteita herättävä aihe. Helsingin Sanomatkin julkaisi äskettäin kokonaisen juttukokoelman nimistötoimikuntien toiminnasta.

Minäkin päätin nyt palata aiheeseen, kun ehdin tutustua tarkemmin matelijoiden ja sammakkoeläinten nimistötoimikunnan hiljattain julkaisemaan Euroopan herppien uuteen nimistöön. Tunteeni sitä kohtaan ovat ristiriitaiset, mutta väittäisin sen olevan paljon onnistuneempi kuin nisäkkäiden nimistö (kuvan otus on muuten saanut nimekseen kreetanmuurisisilisko, Podarcis cretensis).

Sitä ennen tehdään vielä pieni uusintavisiitti nisäkkäiden maailmaan.

Vanhuus, joka jätti tulematta

Vanheneminen on luonnonlaki – tai niinhän sitä luulisi. Oikeasti koko juttu on monimutkainen, sekava ja hämmentävä. Osa eliöistä vanhenee nopeammin, osa hitaammin. Osaan eivät vuodet näytä purevan lainkaan, ja toiset peräti vahvistuvat vanhetessaan. Miksi lampipolyyppi elää melkein ikuisesti, miekkavalaalla on vaihdevuodet eikä kirjosieppo koskaan näe vanhuutta? Evoluutiobiologeilla on vielä edessään aika urakka ikääntymisen biologian kummallisuuksien setvimisessä (kuva: Cburnett/Wikimedia Commons).

Kirjoitin ikääntymisen monimuotoisuudesta 2.3. julkaistussa Aamulehden Sunnuntailiitteessä. Tietenkään juttuun ei mahtunut kuin osa ikääntymisen biologian oudoista kiemuroista, joten päätin kirjoittaa blogiin eräänlaisen seuralaisjutun artikkelille. Koska olen ollut tolkuttoman kiireinen, juttu näkee päivänvalon vasta nyt – mutta parempi kai myöhään kuin ei milloinkaan.

Viikon aikamatka: Burman parrakas kuningas

Nykymatelijat ovat yleensä nisäkkäisiin verrattuna pieniä. Ekosysteeminsä suuriin kasvinsyöjiin tai suurpetoihin kuuluvia liskoja elää lähinnä saarilla, joille maanisäkkäät eivät ole päässeet, sellaisilla kuin Komodo tai Galapagossaaret.

Eoseenikaudella asiat olivat kuitenkin toisin. Vasta viime vuonna julkaistu Barbaturex morrisoni -jättiläisagaman fossiili löydettiin Myanmarista. Kaakkois-Aasiassa on nykyäänkin melko helteistä, mutta Barbaturexin eläessä eoseenikaudella noin 40 miljoonaa vuotta sitten seutu on ollut varsinainen sauna. Keskilämpötilan on arvioitu olleen 2-5 astetta nykyistä korkeampi, eli alankosademetsissä 35 asteen tuntumassa.

Ehkä juuri lämmöllä oli näppinsä pelissä siinä, että enimmäkseen kasviksia syönyt Barbaturex pystyi kilpailemaan tasaväkisesti isojen nisäkkäiden kanssa. Sillä oli pituutta pari metriä ja painoa arviolta 25 kiloa. Ei kuulosta kovin suunnattomalta, mutta aikansa kasvinsyöjien joukossa se sijoittuu isompaan keskikokoon. Useimmat samoista kerrostumista löytyneet sorkkaeläimet olivat itse asiassa sitä pienempiä.

40 miljoonan vuoden takaisen Myanmarin luontoon kuului muun muassa nykyisten kääpiökauriiden (Tragulus) kaltaisia minisorkkaeläimiä, jollaisen olen kuvaan piirtänyt antamaan Barbaturexille mittakaavaa. Lajit olisivat voineet elää eräänlaisessa löyhässä mutualistisessa suhteessa, jossa tarkkasilmäinen ja -korvainen sorkkaeläin toimii liskon hälytysjärjestelmänä ja massiivinen lisko tuo puolestaan turvaa. Tällaisia yhteistyösopimuksethan ovat luonnossa varsin tavallisia. Barbaturexin lähimpiä eläviä sukulaisia ovat piikkihäntäagamat (Uromastyx), joita se lienee kokoaan lukuun ottamatta melko lailla muistuttanutkin.

Lajin tieteellinen kuvausartikkeli on vapaasti luettavissa Royal Societyn sivuilla. Populaarimmin otusta esitellään esimerkiksi Tetrapod Zoology -blogissa ja suomeksikin Tiedebasaarissa.

Mikähän Barbaturexin nimi voisi olla suomeksi? Parta-agama on harmi kyllä jo varattu eräälle tutulle terraarioeläimelle, mutta miten olisi suureen kokoon ja tieteelliseen nimeen viittaava keisariagama tai kuningasagama?

Viikon aikamatka: viikatekameleontti

Outojen eläinten tilalla alkaa tänä vuonna uusi pikkuartikkelisarja nimeltä Viikon aikamatka, jossa esitellään kummallisia ja kiehtovia esihistoriallisia eläimiä. Joka paikassa esiintyvien tähtien sijaan haluan keskittyä niihin, jotka ansaitsisivat olla paremmin tunnettuja. Tyrannosaurusta ei siis tule tässä sarjassa näkymään, muita dinosauruksia kylläkin.

Aikamatkat alkavat vajaan puolen metrin mittaisesta eläimestä nimeltä Drepanosaurus, kirjaimellisesti ”viikatelisko”, joka eli triaskaudella reilut 200 miljoonaa vuotta sitten nykyisessä Italiassa.

”Mikä tämä on suomeksi?”

Tämän tästä joku kysyy minulta, mikä tämän tai tuon eläimen tai kasvin suomenkielinen nimi on. Vähintään yhtä usein höyryän itsekseni siitä, että jonkin lehden uutistoimittaja tai peräti kirjan kääntäjä ei ole löytänyt oikeaa nimeä sille otukselle, josta puhuu, ja on joko kääntänyt englanninkielisen nimen sanatarkasti tai keksinyt itse aivan uuden.

Eilen gueretsojen suomenkielisiä nimiä pyynnöstä etsiessäni mieleeni juolahti idea. Voisin koota tietämäni eliöiden suomenkielisten nimien kokoelmat yhteen blogiartikkeliin. Tuumasta toimeen, ja tässä on tulos. Ehkä tästä linkkien ja kirjannimien valikoimasta on muille hupia, hyötyä tai mieluiten molempia.