Kummat koiraeläimet

Aloitan usein artikkelin toteamalla, että eläinryhmä se-ja-se on aliarvostettu ja siitä puhutaan aivan liian vähän. Tällä kertaa se ei käy mitenkään päinsä.

Koiraeläimet herättävät ehkä kaikista eläimistä voimakkaimpia tunteita. Olipa kyse sitten rotukoirista, terapiakoirista, sankarikoirista, keväisistä koirankakoista, ihmisten kimppuun hyökkäävistä pitbulleista tai susipolitiikasta, koiraeläimet ovat jatkuvasti otsikoissa. Mutta onhan koiria paljon muitakin kuin susi kesyine versioineen. Koiraeläimiä on maailmassa peräti 37 lajia, ja niiden lisäksi tunnetaan lähes parisataa sukupuuttoon kuollutta (kuva: Frank Finnin maalaus vuodelta 1909).

Luin vastikään koiraeläinspesialistikaksikon Xiaoming Wangin ja Richard Tedfordin kirjaa Dogs: Their Fossil Relatives & Evolutionary History. Vaikka tiesin sentään jotain koiraeläimistä aiemminkin, kirja aiheutti ahaa-elämyksiä melkein joka sivulla. Opin, että koirien tassujen rakenne liittyy olennaisesti siihen, miksi suuret koiraeläimet ovat väistämättä laumaeläimiä. Aasiassa elää sudenkokoinen koiraeläin, josta harva on koskaan kuullutkaan, ja Pohjois-Amerikassa vaelsi muinoin luita murskaava koira, joka näytti karhun kokoiselta rottwailerilta.

Kärpäsestä härkänen, eli kuinka nisäkkäistä tuli jättiläisiä

Suuri on kaunista, vai kuinkas se menee? Eläinten koon evoluutio  on kiehtova aihe. Koko vaikuttaa eläimen elintoimintoihin ja rajoittaa esimerkiksi sen ravintoa ja käyttäytymistä mielenkiintoisilla tavoilla, jotka näyttävät tututkin eläimet aivan uudessa valossa (kuva: Ville Sinkkonen).

Suomalaispaleontologi Juha Saarisen ja kollegoiden uunituoreessa tutkimuksessa selviteltiin nisäkkäiden koon kehitystä koko niiden valtakauden aikana, liitukauden lopusta ja dinosaurusten tuhosta nykypäivään. Siitä innostuin selvittämään nisäkkäiden kokoa ja sen muutoksia vähän laajemminkin. Miksi nisäkkäistä tuli dinosaurusten kadottua äkkiä niin paljon isompia, ja toisaalta, miksei se tapahtunut sen nopeammin? Ja miksi ylipäätään vaivautua kasvamaan isoksi?

Viikon aikamatka: ristihuulinen merihirviö

Suurkatastrofien jälkeen evoluutio näyttää tarjoavan tilaisuuden kaikenlaisille kummajaisille. Kyllä, kuvan eläimen kuono on keskeltä halki ja rako on täynnä hampaita.

Permikauden massasukupuutto noin 250 miljoonaa vuotta sitten oli yksi elämän historian suurimmista katastrofeista: yli 95 % lajeista katosi. Maaekosysteemien toipumisessa kesti pitkään, eivätkä olot kuivalla maalla muutenkaan olleet kovin herkulliset, sillä ilmasto oli kuiva ja kuuma.

Meret olivatkin katastrofista selvinneille matelijoille houkutteleva suunta. Jättiläismanner Pangeaa reunustavat matalat, lämpimät meret kuhisivat kaloja ja äyriäisiä. Niinpä permikautta seurannut triaskausi olikin kaikenkarvaisten merimatelijoiden aikaa. Toinen toistaan erikoisemmat matelijat koettivat onneaan meressä. Osa niistä kehittyi tutuiksi kalaliskoiksi, joutsenliskoiksi ja kilpikonniksi, mutta toiset olivat todella outoja evoluution umpikujia.

Viikon aikamatka: sapelipussikissan nolostuttavat leuat ja Suuri Amerikan Eläimistövaihto

Esihistoriallista Etelä-Amerikkaa hallitsi aikamoinen omituisten otusten kerho. Vielä plioseenikaudella (5,3-2,6 miljoonaa vuotta sitten) manner kyyhötti ylhäisessä yksinäisyydessään valtameren eristämänä. Siellä eli häkellyttävä kokoelma eläimiä, jotka eivät juuri muistuta mitään nykyään elävää. Oli nopsajalkaisia maakrokotiileja, kärsällistä kamelia muistuttavia litopternejä, jättiläislaiskiaisia, -vyötiäisiä, suunnattomia haaskalintuja ja vielä suurempia lentokyvyttömiä petolintuja.

Paikallisia petoeläimen vastineita edustivat sparassodontit. Ne olivat nykyisten pussieläinten serkkuja, vaikka ei tiedetäkään, kantoivatko ne jälkikasvuaan pussissa. Niiden joukossa enemmän tai vähemmän näätämäisiä ja sivettieläinmäisiä, koiramaisia ja karhumaisia lajeja. Ylivoimaisesti kuuluisimpia ja oudoimpia olivat sapelihampaiset pussieläimet.

Kaunis, höyhenekäs tyranni

Sitä tarkoittaa Yutyrannus huali -dinosauruksen nimi suomeksi käännettynä. Huhtikuun viidentenä päivänä uutiset kertoivat uudesta dinosauruslöydöstä, joka sai tarkistamaan päivämäärän uudelleen. Ei, enää ei ole aprillipäivä. Seuraavaksi otin piirtoalustan käteen ja aloin maalata oma näkemystäni uudesta, uskomattomasta eläimestä.

Yutyrannus huali oli yhdeksänmetrinen petodinosaurus, jota peittivät pehmeät untuvat. Paitsi, että se on itse Tyrannosaurus rexin läheinen serkku, se on myös suurin tunnettu dinosaurus, jonka höyhenet ovat säilyneet. Itse asiassa se on puolentoista tonnin painoisena 40 kertaa painavampi kuin edellinen ennätyksenhaltija. Kaiken kukkuraksi laji tunnetaan peräti kolmesta erinomaisesti säilyneestä, lähes täydellisestä fossiilista.

Kalat matkalla maalle

Vuonna 1860 Charles Darwin lisäsi ystävälleen Charles Lyellille lähettämäänsä kirjeeseen loppuhuomautuksen:

P.S. OUR ancestor was an animal which breathed water, had a swim bladder, a great swimming tail, an imperfect skull, an undoubtedly was a hermaphrodite! Here is a pleasant genealogy for mankind.

Tapansa mukaan Darwin osoittautui kaukokatseiseksi. Tuohon aikaan ei vielä tunnettu yhtäkään fossiilista kalojen ja maaeläinten välimuotoa, vaikka keuhkokaloja olikin jo tuotu eksoottisista maista hämmentämään tutkijoita. Oikeastaan fossiilisten kalasammakoiden tutkimuksessa on päästy vauhtiin vasta 1990-luvulta alkaen, mutta sen jälkeen kehitys onkin ollut huimaa, ja lähes 400 miljoonan vuoden takaisilla esi-isillämme on ollut suomuisissa taskuissaan melkoisia yllätyksiä.

Ennen kaikkea voimme kuitenkin lisätä Darwinin ennustukseen, että esi-isämme oli metrin mittainen liejussa ryömivä eläin, jonka kita oli vessanpöntön muotoinen ja täynnä teräviä hampaita. Siinäpä vasta ylevä historia.

Tämä artikkeli oli Meten toive vuosipäivähaasteen ajoilta, vaikka ilmestyykin päivän verran väärän vuoden puolella.

Höyhenten odottamattoman pitkä historia

”The sight of a feather in a peacock’s tail, whenever I gaze at it, makes me sick!” uskoutui Charles Darwin ystävälleen vuonna 1860. Höyhenten monimutkainen kauneus ja välimuotojen puuttuminen tekivät niistä evoluutioteorian kehittäjän painajaisen. Höyhenten alkuperä ja evoluutio ovat pysyneet hämärän peitossa aivan viime aikoihin saakka.

Alkulintu Archaeopteryx löydettiin jo Darwinin elinaikana, mutta vaikka se valotti lintujen kehitystä dinosauruksista, höyhenten alkuperän selvitykseen siitä ei ollut apua. Alkulinnun sulkapeite oli kaikin puolin nykylintujen kaltainen. Kului yli sata vuotta ennen kuin fossiilisia höyheniä alettiin toden teolla löytää.

90-luvulta alkaen höyhenistä on äkkiä tullut paleontologian kuumimpia puheenaiheita. Vain muutama vuosi sitten villiltä arvailulta tuntuneet näkemykset ovat jo valtavirtaa, eikä kehitys näytä hidastumisen merkkejä. Fossiilisia höyheniä tunnetaan jo pienen museon täydeltä, ja höyhenten syntyaika on siirtynyt yhä kauemmaksi esihistoriaan. Uudet menetelmät ovat mahdollistaneet tutkimusta, joka vain pari vuotta sitten olisi tuntunut taikuudelta.

Tämä artikkeli on Tiinan vuosipäivähaasteen toive ja mainio tekosyy piirtää pehmeitä ja pörröisiä dinosauruksia.

Termien viidakossa

Useimmat biologian termit ovat kohtuullisen helppotajuisia, mutta tieteenalaa piinaa myös joukko hyvinkin kryptisiä termejä, joiden taakse kätkeytyy jännittäviä ilmiöitä ja omalaatuisia tutkijapersoonia. Vai miltä kuulostavat Mullerin räikkä, vihreän parran hypoteesi tai lasarustaksoni? Entäpä tutkija, joka joutui perustamaan oman tiedelehden, jotta sai mahtipontisen artikkelinsa julkaistua? Olen keräillyt mielessäni listaa alan kummallisimmista termeistä jo pitkään, ja nyt yleisön pyynnöstä listaan ja tulkitsen ne omassa artikkelissaan.

Miksi miehiä on olemassa ja muita vaikeita kysymyksiä

Miksi maailma ei ole klooniarmeija? Miksi on seksiä? Miksi riikinkukolla on pyrstönsä? Miksi hyönteisiä on miljoonia lajeja, mutta kaksisukahäntäisiä vain muutamia satoja? Miksi laulavia norsukaloja on enemmän kuin laulamattomia? Miksi suurin osa nykyisistä eläimistä on vain parin pääteeman muunnelmia?

Luonnonvalinta ohjaa evoluutiota, mutta asia ei tietenkään ole niin yksinkertainen, kuten ei elämä yleensäkään. Monia eliöiden ominaisuuksia on perin vaikea selittää perinteisen luonnonvalinnan kautta. Monet 1900-luvun alkupuolen biologit kannattivat eläinlaumoihin kohdistuvaa ryhmävalintaa (jossa eläinlaumat kilpailevat keskenään, ja parhaat toimivat uusien laumojen synnyttäjinä), mutta sen merkityksen katsotaan nykyään olevan pieni. Richard Dawkins esitteli kirjassaan Itsekäs geeni ajatuksen geeneihin kohdistuvasta valinnasta, joka voi olla jopa ristiriidassa yksilöiden edun kanssa. Siitä on tullut kiinteä osa modernia biologiaa, sillä tarkempi tutkimus osoitti kuin osoittikin sen tärkeäksi ilmiöksi. Kolmas palikka on kuitenkin yhä kiistanalainen: kokonaisiin lajeihin ja sitä suurempiin ryhmiin kohdistuva valinta. Ajatus on kiehtova, mutta onko sen takana mitään?