Viikon pieni ihme: miljoonakalojen salatut elämät

Sekametelisoppa miljoonakalan jalostettuja värimuotoja. Kuva: Alice Chaos/Flickr. CC 2.0-lisenssi.

Miljoonakala (Poecilia reticulata) on yksi maailman suosituimmista akvaariokaloista, ja monien mielestä aika tylsä otus. Tosiasiassa miljoonakala-akvaarion elämä jättää varjoonsa dramaattisimmatkin saippuaoopperat, osoittaa 20-vuotinen tutkimussarja.

Miljoonakalat eivät takuulla ole ainakaan tylsiä. Ne auttavat ystäviään, mutta myös ahdistelevat, huijaavat ja osaavat olla kaikin puolin ikäviä tyyppejä. Naaraiden ja koiraiden välillä on jo vuosimiljoonia raivonnut hienovarainen sota.

Viikon pieni ihme: miksi koirantassut tuoksuvat popcornilta?

Kuva: Pixabay.

Moni koiranomistaja on huomannut, että lemmikin tassujen anturat tuoksuvat popcornilta, nachoilta tai joltain muulta suolaiselta herkulta – siis ainakin silloin, kun niillä ei ole äskettäin tallusteltu koirankakassa.

Harmi kyllä tiedeyhteisö on toistaiseksi jättänyt tämän merkittävän ilmiön tutkimatta, mutta saatavilla on sentään valistuneita arvauksia tuoksun lähteestä. Se liittyy, no, jalkahikeen.

Miltä tuntuu olla eläin?

Olen lukenut lähes peräkkäin kaksi kirjaa, joiden nimet ovat muunnelmia tästä kysymyksestä. Toinen on Helena Telkänrannan Millaista on olla eläin?, toinen Carl Safinan Beyond words: what animals think and feel? Molemmat teokset on julkaistu viime vuonna, ja ne ottavat osaa laajempaan keskusteluun eläinten kokemusmaailmasta.

Kirjailijat lähestyvät kysymystä eri näkökulmista, mutta molemmilla on sama perimmäinen vastaus: muut eläimet ovat paljon enemmän kaltaisiamme kuin olemme halunneet uskoa. Niiden elämään kuuluu yhtä lailla tunteita ja toiveita, iloja ja suruja kuin meidänkin – ja sillä on painavia seurauksia kun päätämme, miten muiden lajien edustajia pitäisi kohdella.

Mikä, jos mikään, on koira? Osa 4, koiraa karvoihin katsominen

Pitkälle on tultu. Bulldoggi 1790-luvulla ja nyt. Kuvat: Public Domain/Wikipedia.

Osa 1, koiran juurilla

Osa 2, ”se yrittää dominoida”

Osa 3, roskisdyykkarista herkuttelijaksi

Eksoottiset lemmikit, kuten liskot, papukaijat tai akvaariokalat, näyttävät usein samalta kuin niiden villit lajitoveritkin – eivätkä muutenkaan eroa niistä muuten kuin elinpaikaltaan. Jos niistä on jalostettu muunnoksia, ne ovat yleensä suhteellisen pieniä eroja värissä, evien koossa tai koossa.

Mitä pidemmälle eläin on kantamuodostaan jalostettu, sitä useammin harrastajien kuulee osoittavan huolta sen aiheuttamista haitoista, kuten jättikokoisten englantilaisten undulaattien lyhyestä eliniästä tai huntueväisten seeprakalojen uintivaikeuksista.

Kuinkahan tätä ajattelua voisi soveltaa koiraan? Miltä näyttää luonnonmuotoinen koira, vai onko sellaista olemassakaan?

Mikä, jos mikään, on koira? Osa 3, roskisdyykkarista herkuttelijaksi

Osa 1: koiran juurilla

Osa 2: ”se yrittää dominoida”

Osa 4: koiraa karvoihin katsominen

Suurimman osan historiaansa koira lienee ollut ihmisasutuksen liepeillä elävä eläin, joka ansaitsi ruokansa tekemällään työllä: vartioimalla ja metsästämällä. Evääksi oli tarjolla sitä, mitä ihmisiltä sattui liikenemään ja mitä koirat onnistuivat itse pyydystämään.

Koirien hyvinvointiin kiinnitetty intohimoinen huomio on uusi ilmiö. Se tarkoittaa, että ihmisen paras ystävä saa vihdoinkin ansaitsemaansa rakkautta ja huolenpitoa, ja toivottavasti myös sille sopivaa ravintoa. Jos lähestytään taas asiaa biologian kautta, mikä mahtaa olla koiran luonnollinen ruokavalio?

Miksi mustarastasta laulattaa?

Tässä blogini sisällöksi epätavallisen esseemäisessä artikkelissa pohdin eläinten inhimillistämisen ja epäinhimillistämisen ongelmia. Kumpi mahtaa mennä pahemmin metsään? Laskevatko eläimet oikeasti geeniensä menestystä tulevissa sukupolvissa, kun tekevät päätöksiä, ovatko ne mekaanisia vaistoautomaatteja, vai mitähän niiden mielessä oikein liikkuu? Ja ennen kaikkea, mikä mustarastasta laulattaa?

Luen parhaillaan Jonathan Balcomben kirjaa Eläimellinen nautinto, joten esimerkit ovat eläinten kokeman mielihyvän ja ilon maailmasta.