Ihmisen parhaat ystävät

Viime kuukausina olen miettinyt paljon ihmisen suhdetta lemmikkieläimiin ja lemmikinpidon etiikkaa. Olen lukenut viime vuoden lopulla keskustelua herättäneen Seppo Turusen Lemmikkielämää-kirjan, kirjoittanut artikkelin akvaarioharrastuksen etiikasta Akvaariomaailma-lehteen ja uutisoinut karanneiden lemmikkimatelijoiden vaikutusta Floridan luontoon Herpetomania-lehdessä. Samaisen lehden samassa numerossa on Turusen kirjaan pohjautuva Joonas Gustaffsonin artikkeli siitä, millaista herppiharrastus saattaisi olla 50 vuoden kuluttua. Olen alkanut katsoa uusin silmin sekä omaa eläinharrastustani että lemmikkikulttuuria ylipäätään. Parhaillaan tenttiin luettavana oleva Andrew Pullinin Conservation Biology -kirja toi aiheen uudelleen mieleen.

Kuinka suuria ovat lemmikinpidon ympäristölle aiheuttamat tuhot? Entä uhanalaisten lajien kauppa? Mitä hyötyä lemmikeistä oikeastaan on, ja kenelle? Onko tässä oikeastaan mitään järkeä?

Muistoja vihreästä Saharasta

Keskellä Saharan autiomaata, Algerian ja Libyan eteläisillä syrjäseuduilla, maisema on lohdutonta: ruskeita, kuivia vuoria, joiden välissä paikoin kohoavat hiekkadyynit tai loputtomat kivikot. Maisemassa ei ole häivähdystäkään vihreää. Ainoa täällä sinnittelevä iso nisäkäs on kameli. Mutta paikoin kallionlohkareiden kyljissä on maalauksia ja kaiverruksia, joiden kohteita ei ole nähty täällä tuhansiin vuosiin: elefantteja ja kirahveja, antilooppeja, hevosia, härkiä ja jopa uivia ihmisiä. Kuvan elefantti on kaiverrus Libyasta (kuva: Luca Galuzzi)

Sahara ei ole suinkaan aina ollut aavikkoa, ja sen kiehtova historia näkyy muuallakin. Miksi Saharan keitaissa ja vuoristojärvissä, satojen kilometrien päässä lähimmistä vesistöistä, elää krokotiileja ja kirjoahvenia? Minne katosivat antiikin karthagolaisten sotanorsut? Miksei Afrikassa ole karhuja?