Kadonneen maailman etsijät

Ikäpolveni keskuudessa lähes myyttisen maineen saavuttanut Jurassic Park -elokuva täytti juuri 20 vuotta. Merkkipäivän kunniaksi se tupsahti myös uudelleen elokuvateattereihin 3D-versioksi muokattuna. Kuinkahan hyvin Jurassic Park on kestänyt ajan hammasta?

Pääsin ilokseni katsomaan leffan heti sen ensi-iltana, seuranani keitäs muitakaan kuin paleontologian opiskelijoita. Kerrankin en ollut se ainoa hörhö, jonka rasittavaa kommenttiraitaa dinosauruksista kukaan ei jaksa kuunnella. Oikein virkistävää.

Kaunis, höyhenekäs tyranni

Sitä tarkoittaa Yutyrannus huali -dinosauruksen nimi suomeksi käännettynä. Huhtikuun viidentenä päivänä uutiset kertoivat uudesta dinosauruslöydöstä, joka sai tarkistamaan päivämäärän uudelleen. Ei, enää ei ole aprillipäivä. Seuraavaksi otin piirtoalustan käteen ja aloin maalata oma näkemystäni uudesta, uskomattomasta eläimestä.

Yutyrannus huali oli yhdeksänmetrinen petodinosaurus, jota peittivät pehmeät untuvat. Paitsi, että se on itse Tyrannosaurus rexin läheinen serkku, se on myös suurin tunnettu dinosaurus, jonka höyhenet ovat säilyneet. Itse asiassa se on puolentoista tonnin painoisena 40 kertaa painavampi kuin edellinen ennätyksenhaltija. Kaiken kukkuraksi laji tunnetaan peräti kolmesta erinomaisesti säilyneestä, lähes täydellisestä fossiilista.

Höyhenten odottamattoman pitkä historia

”The sight of a feather in a peacock’s tail, whenever I gaze at it, makes me sick!” uskoutui Charles Darwin ystävälleen vuonna 1860. Höyhenten monimutkainen kauneus ja välimuotojen puuttuminen tekivät niistä evoluutioteorian kehittäjän painajaisen. Höyhenten alkuperä ja evoluutio ovat pysyneet hämärän peitossa aivan viime aikoihin saakka.

Alkulintu Archaeopteryx löydettiin jo Darwinin elinaikana, mutta vaikka se valotti lintujen kehitystä dinosauruksista, höyhenten alkuperän selvitykseen siitä ei ollut apua. Alkulinnun sulkapeite oli kaikin puolin nykylintujen kaltainen. Kului yli sata vuotta ennen kuin fossiilisia höyheniä alettiin toden teolla löytää.

90-luvulta alkaen höyhenistä on äkkiä tullut paleontologian kuumimpia puheenaiheita. Vain muutama vuosi sitten villiltä arvailulta tuntuneet näkemykset ovat jo valtavirtaa, eikä kehitys näytä hidastumisen merkkejä. Fossiilisia höyheniä tunnetaan jo pienen museon täydeltä, ja höyhenten syntyaika on siirtynyt yhä kauemmaksi esihistoriaan. Uudet menetelmät ovat mahdollistaneet tutkimusta, joka vain pari vuotta sitten olisi tuntunut taikuudelta.

Tämä artikkeli on Tiinan vuosipäivähaasteen toive ja mainio tekosyy piirtää pehmeitä ja pörröisiä dinosauruksia.

Siipisaureja ja kehrääjälintuja

Siipisaurit (tutummin lentoliskot, Pterosauria) olivat kulta-aikanaan kutakuinkin yhtä monimuotoinen ja runsas ryhmä kuin linnut nykyään. Ja kuten lintujenkin tapauksessa, niiden joukkoon mahtuu melkoisia omituisuuksia. Kuten fossiilien kohdalla yleensä, tämän muinaisen lentävien eläinten ryhmän lajikirjosta tunnetaan vain onneton murto-osa: 110 lajia 150 miljoonan vuoden ajalta, verrattuna vaikkapa nykyhetken 10 000 lintulajiin. Silti tästäkin rajoitetusta otoksesta löytyy toinen toistaan erikoisempia muotoja.

Yksi ihmeellisimmistä ovat anurognathidit. Ne eivät ehkä ole isoja tai verenhimoisia, mutta sitäkin kiehtovampia.

Uusia värejä fossiileille

Kirjoittelin aiemmin ensimmäisestä värit saaneesta dinosauruksesta. Kyseessä oli uusi menetelmä, jossa otetaan pikkuruisia näytteitä hyvin säilyneiden fossiilisten höyhenten pinnasta ja etsitään niistä värijyväsiä, melanosomeja. Niiden muodon ja tiheyden perusteella voidaan päätellä, minkä värisiä eläimet olivat eläessään. Totesin silloin, että periaatteessa sama menetelmä voisi toimia myös muihin hyvin säilyneisiin fossiileihin kuin höyheniin.

Luulisi, että näin yksinkertainen menetelmä olisi keksitty jo aiemmin. Itse artikkelit (Vinther ym. 2008 ja Zhang ym. 2010) kuitenkin viittasivat vain yhteen aiempaan tutkimukseen aiheesta: erääseen hyvinsäilyneeseen kalaliskoon, jonka on 50-luvulla arveltu olevan harmaanruskea. Lisäksi kirjallisuudesta löytyy mainintoja sellaisista poikkeuksellisen hyvinsäilyneistä fossiileista, joiden väritys on vielä paljaalla silmällä nähtävässä muodossa, vaikkapa oheiset kovakuoriaisten peitinsiivet täältä.

Eikö värien jäänteiden etsintää fossiileista ole todellakaan kuluneina vuosikymmeninä harrastettu?

Dinosaurukset – nyt myös värillisinä

Uskomatonta kyllä, nyt voidaan ensimmäisen kerran lähes sataan miljoonaan vuoteen sanoa, minkä värisiä dinosaurukset olivat.  Ensimmäinen tutkimus aiheesta näki päivänvalon viime viikolla, ja sitä seuraa varmasti koko liuta uusia. Saanko siis esitellä, piirtämäni Sinosauropteryx aidoissa väreissään:

Miten ihmeessä tämä on mahdollista?

Vuosi 2009 fossiileina, osa 1: uudet dinosaurukset

Paleontologian kultakausi jatkui myös vuonna 2009. Fossiililöytöjä tehdään nyt enemmän kuin koskaan, ja myös uusia keinoja tutkia ja tulkita löytöjä tulee teknologian kehityksen mukana yhä enemmän. Viime vuonnakaan ei uusista löydöistä ollut pulaa. Niitä näkyi paljon uutisissa, mutta vielä enemmän jäi tietenkin suurelta yleisöltä piiloon. Tässä artikkelisarjassa käyn läpi hieman pintaa vuoden 2009 löydöistä paleontologian saralla. Kuvassa Gaston Designs -firman valos tänä vuonna löytyneen Minotaurasauruksen kallosta.

Ihmeelliset höyhenet

Sulat ja höyhenet ovat kenties kauneimpia evoluution keksintöjä. Kuten monet luonnon nerokkaat keksinnöt, nekin ovat perusrakenteeltaan yksinkertaisia, mutta rakenne toistuu riittävän monta kertaa saadakseen aikaan monimutkaisen kokonaisuuden. Höyhenet ovat lämpöeristeinä ylivertaisia meidän karvoihimme verrattuna, lujuuteensa nähden erittäin kevyitä ja esiintyvät kaikissa sateenkaaren väreissä. Niitä voi käyttää eristeen lisäksi suojavärinä, koristuksina, tuntokarvoina, silmäripsinä, lumikenkinä, märkäpukuna ja vieläpä lentämiseenkin. Uikut syövät omia untuviaan tehdäkseen niiden avulla puoliksi sulaneesta kalasta kätevästi poikasille oksennettavia pellettejä. Muun muassa haikaroilla, kyyhkyillä ja papukaijoilla on jatkuvasti kasvavia jauheuntuvia, jotka hajoavat talkkimaiseksi, vettä hylkiväksi jauheeksi suojaamaan höyhenpeitettä. Eteläamerikkalainen puuhkatanssija pystyy jopa laulamaan siipisulkiensa avulla (video tästä hienosta linnusta).

Mutta mitä nämä lintujen sarveiskoristukset oikein ovat, miten ne rakentuvat ja mistä ne ovat peräisin? Näihin kysymyksiin pureuduin tänään, kun kandin palauttamisen jälkeinen aika alkoi ja saan taas touhuta omiani hyvällä omallatunnolla. Keräsin ympärilleni kirjallisuutta, kokoelman erilaisia sulkia ja höyheniä sekä kameran.