Tosielämän tappajahailla on viikset

Kuulin kerran sanottavan, että hirviöelokuvien ihmissyöjät – olivatpa ne dinosauruksia, susia, haita tai godzilloja – syövät kuin päästäiset. Hirviöthän tuntuvat olevan jatkuvasti ruuanhaussa, näkevän melkoisesti vaivaa ja ottavan suuria riskejä pienenkin saaliin eteen, aivan kuin ne olisivat kroonisesti nälkäkuoleman partaalla. Tosielämässä päästäiset käyttäytyvät juuri näin. Pohjoisten havumetsien hurjin ja ahnein peto ei ole susi tai karhu, vaan meidän silmissämme mitätön päästäinen.

Onni on elävä fossiili olohuoneessa

Akvaarioharrastukseni sai äkillisen potkun lisäinnostusta, kun vastoin kaikkia aikeitani huomasin kantavani akvaarioliikkeestä kotiin uutta kalaa. Se oli nuori viherniilinhauki (Polypterus senegalus), joka pian sai nimekseen Lousku. Akvaarioliikkeen myyjän mukaan se syö mielellään lapsia. Minusta se kuuluu kaikkien kiehtovien ja erikoisten kalojen joukosta ehdottomasti kaikkein mielenkiintoisimpiin.

Niilinhauet näyttävät olevan kotoisin muinaisesta maailmasta, ja tällä kertaa ulkonäkö ei petä. Ne ovat kaikkein alkukantaisimpia vielä elossaolevia luukaloja, ja kantavat mukanaan lukuisia erikoisia ominaisuuksia, joista osa on peritty suoraan luukalojen ja meidän maaeläinten yhteisiltä esi-isiltä. Lisäksi ne ovat kauniita ja persoonallisia. Kukapa ei haluaisi omaa niilinhaukea?

Tässä artikkelissa kerron sekä niilinhaukien erikoisesta biologiasta että niiden hoidosta akvaariossa.

Koolla on väliä

Dinosaurukset ovat löytymisestään saakka kiehtoneet ihmisten mielikuvitusta suuren kokonsa vuoksi. Tämän viehätyksen suurimpiin ja hurjimpiin eläimiin jakavat luonnosta kiinnostuneet, pikkulapsista aina tiedemiehiin saakka. Niinpä kaikkien aikojen suurimmat maaeläimet saivat nimensä kokonsa herättämän ihmetyksen mukaan: dinosaurus, hirveä lisko. Edellisen artikkelin kokoteemaa jatkaen kirjoitankin tällä kertaa jättiläiskoosta vielä suuremmassa mittakaavassa: dinosaurusten ryhmästä nimeltä sauropodit.

Vaihtolämpöinen minivuohi ja kumppanit

Chihuahuat, falabella-hevoset ja minipossut ovat kaikki ihmisen jalostamalla tuottamia kääpiömuotoja tutuista eläimistä (kuvassa maailman pienin hevonen täältä). Niitä tulee helposti pidettyä pienen kokonsa vuoksi ”luonnottomina” ja villissä luonnossa elinkelvottomina. Sama pätee, joskin ehkä pienemmässä määrin, jättiläisrotuihin: tanskandogit, shirenhevoset ja jopa 15-kiloiset Maine Coon-kissat nauttivat nekin kyseenalaista mainetta. Mutta voisivatko jättiläiset tai kääpiöt olla joskus menestyviä luonnossakin?

Kuvittele shetlanninponin kokoinen norsu, pystykorvan kokoinen lammas tai, jos havittelet päinvastaista suuntaa, vaikkapa ison kissan kokoinen rotta. Vaikka nämä kuulostavat eksoottisten lemmikkien havittelijan päiväunilta, ne ovat todellisia eläimiä. Eivätkä ne suinkaan ole ainoat esimerkit. On nimittäin ympäristö, johon joutuneiden eläinten ruumiin koon evoluutio alkaa käyttäytyä oudosti: saaret.

Kalat: paljon enemmän kuin uivaa ruokaa

”Kala” on yksi niistä termeistä, joiden kohdalla kaikki tietävät mistä puhutaan, mutta kukaan ei oikein osaa antaa suoralta kädeltä pätevää määritelmää. Kalat ovat jotakin, mitä syödään, pyydetään vapaa-ajan harrastuksena ja ihaillaan akvaarioissa. Mutta mitä, ja millaisia, ne ihan oikeasti ovat?

(Kuvassa on punapäätetroja, Hemigrammus bleheri ja punasuutetroja H. rhodosromus, kuva omani)

Krokotiilit: oudompia kuin päälle päin näyttää

Mitä sinulle tulee mieleen sanasta krokotiili?

Useimpien mieleen tulee varmaankin jotakin tällaista. Kuvassa on kaksi niilinkrokotiilia, jotka kuvasin Bakaussa, Gambiassa. Ne, kuten muutkin elävät sukulaisensa, ovat suuria, ryömiviä matelijoita. Ne viettävät suurimman osan ajastaan auringossa paistatellen tai veden alla saalista odotellen. Makoilevat krokotiilit ovat tuttuja niin luontodokumenteista kuin eläintarhoistakin. Ne ovat vaihtolämpöisiä ja elävät vain lämpimillä seuduilla. Kaiken kaikkiaan ne vaikuttavat oikeilta matelijan prototyypeiltä.