Linnut hapuilevat kuolemattomuutta

Ne ovat parempia kuin me ja tietävät sen.

Joskus tuntuu, että evoluutio on suonut linnuille epäreiluja etuja meihin nisäkkäisiin verrattuna. Harakan pähkinänkokoiset aivot riittävät ihmisapinoiden tasoiseen älliin. Tiibetinhanhen keuhkoilla voi lentää yli Mount Everestin. Lentotaitonsa ansiosta ne ovat vapaita kuin, no, taivaan linnut.

Yksi osoitus lintujen kertakaikkisesta paremmuudesta on niiden pitkä elinikä. Linnut elävät pidempään kuin samankokoiset nisäkkäät, usein moninkertaisesti. Esimerkiksi noin satagrammaisen suomalaisen vesimyyrän ennätysiäksi mainitaan AnAge-tietokannassa 2,5 vuotta. Samankokoinen petoeläin, lumikko, on pitkäikäisempi: 9 vuotta. Viiriäinenkin painaa satakunta grammaa, mutta se elää jopa viisitoista vuotta!

Papukaijoilla elinvuosia kertyy vielä enemmän kuin useimmilla linnuilla. Viiriäisen ja vesimyyrän kanssa samaan kokoluokkaan osuvan senegalinkaijan (Poicephalus senegalus) pisin vahvistettu elinikä on 40 vuotta. Miten ihmeessä se on mahdollista?

(Tämä artikkeli julkaistiin alun perin Lemmikkilintuyhdistys Kaijulin Kaijutin-lehdessä loppuvuonna 2016)

Mallorcan vaihtolämpöiset lampaat

Saarilla evoluutio ryhtyy tekemään tavallistakin kummallisempia temppuja. Pienistä eläimistä kasvaa jättiläisiä ja suuret kutistuvat kääpiöiksi, pienet kukat venähtävät puiksi ja matelijat vievät tilaa tasalämpöisiltä eläimiltä.

Aivan erityinen tapaus oli Mallorcalla ja Minorcalla vuosimiljoonia elänyt saarilammas Myotragus. Se oli pieni, hidasliikkeinen, apinankasvoinen, jyrsijänhampainen lammas, joka harrasti kannibalismia. Jos ei vielä kuulostanut tarpeeksi oudolta, niin oli se myös vaihtolämpöinen.

Luiden lumoissa, osa 1

Osa 2, usein kysyttyjä kysymyksiä ja käytännön ohjeita.

Keräämme puolisoni kanssa eläinten kalloja. Niitä on rivissä kirjahyllyn päällä, ja tästä tuntuu jokaisella vieraalla riittävän mielipiteitä. Osaa hirvittää, mutta useimmat ovat uteliaita. Jotkut tulkitsevat kallot erikoisuuden tavoitteluksi tai  sisustuselementeiksi ja ehdottelevat naureskellen lemmikkipapukaijojen vaihtamista korppeihin, jotta ne sopisivat paremmin sisustukseen.

Meille kallot ovat luonnontieteellisiä näytteitä. Ne ovat kyllä omalla tavallaan kauniita, mutta ensisijainen arvo on se, mitä niistä voi oppia. Kallo kertoo entisen omistajansa biologiasta, elämästä ja kuolemasta, jos sitä vain osaa lukea.

Tässä ensimmäisessä kalloartikkelissa kerron, mikä niissä oikein kiehtoo. Mitä kallot kertovat biologiasta, evoluutiosta tai siitä, kuinka niiden kantaja koki maailman? Millaisen salapoliisintyön kautta selviää metsästä löytyneen kallon ikä tai kuolinsyy? Tässä artikkelissa ei ole vatsaavääntäviä kuvia, vain puhtaita luita.

Mikä, jos mikään, on koira? Osa 4, koiraa karvoihin katsominen

Pitkälle on tultu. Bulldoggi 1790-luvulla ja nyt. Kuvat: Public Domain/Wikipedia.

Osa 1, koiran juurilla

Osa 2, ”se yrittää dominoida”

Osa 3, roskisdyykkarista herkuttelijaksi

Eksoottiset lemmikit, kuten liskot, papukaijat tai akvaariokalat, näyttävät usein samalta kuin niiden villit lajitoveritkin – eivätkä muutenkaan eroa niistä muuten kuin elinpaikaltaan. Jos niistä on jalostettu muunnoksia, ne ovat yleensä suhteellisen pieniä eroja värissä, evien koossa tai koossa.

Mitä pidemmälle eläin on kantamuodostaan jalostettu, sitä useammin harrastajien kuulee osoittavan huolta sen aiheuttamista haitoista, kuten jättikokoisten englantilaisten undulaattien lyhyestä eliniästä tai huntueväisten seeprakalojen uintivaikeuksista.

Kuinkahan tätä ajattelua voisi soveltaa koiraan? Miltä näyttää luonnonmuotoinen koira, vai onko sellaista olemassakaan?

Mikä, jos mikään, on koira? Osa 3, roskisdyykkarista herkuttelijaksi

Osa 1: koiran juurilla

Osa 2: ”se yrittää dominoida”

Osa 4: koiraa karvoihin katsominen

Suurimman osan historiaansa koira lienee ollut ihmisasutuksen liepeillä elävä eläin, joka ansaitsi ruokansa tekemällään työllä: vartioimalla ja metsästämällä. Evääksi oli tarjolla sitä, mitä ihmisiltä sattui liikenemään ja mitä koirat onnistuivat itse pyydystämään.

Koirien hyvinvointiin kiinnitetty intohimoinen huomio on uusi ilmiö. Se tarkoittaa, että ihmisen paras ystävä saa vihdoinkin ansaitsemaansa rakkautta ja huolenpitoa, ja toivottavasti myös sille sopivaa ravintoa. Jos lähestytään taas asiaa biologian kautta, mikä mahtaa olla koiran luonnollinen ruokavalio?

Luonnon salatut metusalemit

Henry-tuatara täyttää alkaneena vuonna 119 vuotta. Kuva: Knutschie/Wikimedia Commons.

Parin vuoden takaisen uutisen mukaan tutkijat löysivät maailman vanhimman eläimen – mutta tappoivat sen avatessaan simpukan kuoren. 507-vuotias islanninsimpukka (Arctica islandica) kuoriutui mätimunasta arviolta seitsemän vuotta sen jälkeen, kun Kolumbus löysi Amerikan. Se sai lempinimekseen Ming, synnyinhetkellään Kiinaa hallinneen dynastian mukaan.

Olisi melkoinen sattuma, jos tutkijoiden trooliin sattunut yksilö oikeasti oli Pohjois-Atlantin vanhin simpukka, mutta vanhin ihmisten käsiin päätynyt kuitenkin. Muutkin eläinten ikäennätykset ovat vaikuttavia. Vuonna 2009 Henry-tuatara, tuolloin 111-vuotias, tuli ensi kertaa elämässään isäksi. Vuonna 2007 pyydetyn grönlanninvalaan traanista löytyi harppuunankärki, joka oli jäänne noin 120 vuoden takaisesta pyyntiyrityksestä teollisen valaanpyynnin kulta-ajalta. Cookie-niminen arokakadu Illinoisissa täyttää tänä keväänä 83, mikäli elää vielä muutaman kuukauden.

Kun mennään Mingin ja Cookien kaltaisten tavanomaisten eläinten ulkopuolelle, vuosiluvut kasvavat huimiksi, mutta ikäennätykset ja niiden määritelmät alkavat käydä sotkuisiksi. Minne vedetään yksilön raja?

Hiottuja dinosauruksia

Sapeornis, Jeholornis, Microraptor ja Anchiornis. Yksikään ei oikeastaan ole lintu.

Linnut ovat dinosauruksia, siitä ei nykytiedon valossa pääse mihinkään. Eivätkä edes kovin omaperäisiä sellaisia. Höyhenet, ilmapussit ja muut nykypäivänä linnuille ainutlaatuisilta vaikuttavat piirteet ovat peruja niiden kaukaisilta dinoesi-isiltä. Lintujen ja muiden dinosaurusten välisen rajan vetäminen käy sitä vaikeammaksi, mitä enemmän näistä eläimistä opimme.

Tämä artikkeli julkaistiin alun perin Lemmikkilinnut Kaijuli ry:n Kaijutin-lehdessä vuodenvaihteessa. Tätä versiota olen muokannut hieman vähemmän lemmikkilintuharrastajille suunnatuksi, tehnyt pieniä päivityksiä ja lisännyt lähdeviitteet.

Viikon vikatikki: menetetyt sorkat

Pussieläimet saivat pitkään elää Australiassa lähes vapaina meidän istukallisten nisäkkäiden kilpailusta. Ne kehittyivät monenlaisiksi peilikuviksi tutummista eläimistä. Samansuuntainen eli konvergenttinen evoluutio näkyy niiden nimissä: pussihukka, pussiahma, pussikontiainen, pussirotta, pussiliito-orava, pussimuurahaiskarhu.

Yhden nisäkäsryhmän pussilliset vastineet kuitenkin loistavat poissaolollaan. Ei ole olemassa pussigaselleja, pussikameleita, pussihevosia saati pussivuohia. Missä ovat pussieläinten sorkat ja kaviot?

Viikon aikamatka: huikea siivekäs Kiinasta

Siipisaurien luut olivat melkein pelkkää ilmaa. Kevyet, mutta vahvat luut olivat yksi niistä valttikorteista, joiden avulla siipisaurit hallitsivat taivaita 150 miljoonan vuoden ajan. Huono puoli on, että ne ovat surkeita fossiloitumaan. Täydelliset siipisauriluurangot ovat harvinaisia, useimmat niistä ovat pahoin litistyneitä ja monet lajit tunnetaan yhdestä ainoasta yksilöstä.

Luoteis-Kiinasta löydetystä Hamipterus tianshanensis -siipisaurista tuli kertaheitolla yksi parhaiten tunnetuista ryhmänsä edustajista, kun se julkaistiin viime viikolla. Paleontologit löysivät nimittäin kokonaisen röykkiön kolmiulotteisia, erinomaisen hyvin säilyneitä luita. Kasassa on ainakin 40 yksilöä, kenties rajuilman taivaalta suistamia ja järvenpohjaan huuhtomia. Vielä ällistyttävämpää oli, että luiden joukosta löydettiin viisi hyväkuntoista munaa.

Tällainen määrä materiaalia lupaa antaa paljon uutta tietoa siipisaurien elintavoista, vaikka sitä onkin tutkittu vasta hyvin alustavasti. Eläviin eläimiin vertailemalla esimerkiksi sukupuolten väliset kokoerot tai munien rakenne voivat kertoa yllättävän tarkkoja tarinoita yli sata miljoonaa vuotta sitten kuolleen siivekkään käyttäytymisestä.

Kärpäsestä härkänen, eli kuinka nisäkkäistä tuli jättiläisiä

Suuri on kaunista, vai kuinkas se menee? Eläinten koon evoluutio  on kiehtova aihe. Koko vaikuttaa eläimen elintoimintoihin ja rajoittaa esimerkiksi sen ravintoa ja käyttäytymistä mielenkiintoisilla tavoilla, jotka näyttävät tututkin eläimet aivan uudessa valossa (kuva: Ville Sinkkonen).

Suomalaispaleontologi Juha Saarisen ja kollegoiden uunituoreessa tutkimuksessa selviteltiin nisäkkäiden koon kehitystä koko niiden valtakauden aikana, liitukauden lopusta ja dinosaurusten tuhosta nykypäivään. Siitä innostuin selvittämään nisäkkäiden kokoa ja sen muutoksia vähän laajemminkin. Miksi nisäkkäistä tuli dinosaurusten kadottua äkkiä niin paljon isompia, ja toisaalta, miksei se tapahtunut sen nopeammin? Ja miksi ylipäätään vaivautua kasvamaan isoksi?