Vuosi 2009 fossiileina, osa 2: ei-enää puuttuvat linkit

Vuosi 2009 oli myös välimuotofossiilien kannalta antoisaa aikaa, ja ”puuttuvia linkkejä” on taas muutama vähemmarcaheopteryxän. Tässä kohtaa voisi tietenkin huomauttaa, ettei mitään välimuotoja ole olemassakaan, vaan jokainen eläinlaji on oma, itsenäinen ja sellaisenaan valmis yksikkönsä. Se, että niistä myöhemmin kehittyy jotakin muuta, ei tarkoita että ne itsessään olisivat olleet mitenkään keskeneräisiä. Toisaalta kaikki koskaan eläneet eliöt ovat olleet välimuotoja esi-isiensä ja jälkipolvien välillä, elleivät ole sitten päätyneet sukupuuttoon. Jatka lukemista ”Vuosi 2009 fossiileina, osa 2: ei-enää puuttuvat linkit”

Vuosi 2009 fossiileina, osa 1: uudet dinosaurukset

Paleontologian kultakausi jatkui myös vuonna 2009. Fossiililöytöjä tehdään nyt enemmän kuin koskaan, ja myös uusia minotaurasauruskeinoja tutkia ja tulkita löytöjä tulee teknologian kehityksen mukana yhä enemmän. Viime vuonnakaan ei uusista löydöistä ollut pulaa. Niitä näkyi paljon uutisissa, mutta vielä enemmän jäi tietenkin suurelta yleisöltä piiloon. Tässä artikkelisarjassa käyn läpi hieman pintaa vuoden 2009 löydöistä paleontologian saralla. Kuvassa Gaston Designs -firman valos tänä vuonna löytyneen Minotaurasauruksen kallosta. Jatka lukemista ”Vuosi 2009 fossiileina, osa 1: uudet dinosaurukset”

Siipisauritkin tälle vuosituhannelle

Dinosaurusten kohdalla julkisuuskuva on seurannut varsin hyvin tieteen kehitystä, kuten jo aiemmin kirjoittelin. Nykyään kiinnostuneet lapsetkin tietävät, että raptoreilla oli höyhenet ja että dinosaurukset olivat huolehtivia äitejä ja isiä. Samaa ei voi kuitenkaan sanoa siipisaureista (Pterosauria). Vanhastaan nämä otukset tunnetaan lentoliskoina tai ”pterodaktyleina”, mutta käytän mieluummin siipisauria, koska näillä eläimillä ei todellakaan ollut mitään tekemistä liskojen kanssa.

Vanhoissa rekonstruktioissa siipisaurit kuvattiin yleensä jonkinlaisiksi suomupeitteisiksi hirviölepakoiksi, jotka poikkeuksetta joko kalastivat merellä tai söivät raatoja. Kuvataanpa niiden parhaimmillaan jopa haisevan inhottavasti raadolta. Maalla ne seisoskelevat takajaloillaan, ja jos ne ylipäätään liikkuvat, ne tekevät sen kömpelösti ryömien. Viereisen kuvan lepakkomainen raadonsyöjä-Pteranodon on James Gurneyn Dinotopia-kirjasta. Jatka lukemista ”Siipisauritkin tälle vuosituhannelle”

Aika, jolloin apinoilla oli suomut

Triaskausi, 251-199 miljoonaa vuotta sitten, oli mielenkiintoista aikaa. Se alkoi maailmanhistorian suurimmasta massasukupuutosta, joten se oli monelle eliöryhmälle nopean levittäytymisen aikaa. Triaskauden loppuun tultaessa dinosaurukset ja lentoliskot olivat vieneet voiton dominoisina ryhminä, mutta suurena osana triaskautta mitään selvää johtoryhmää ei ollut. Niinpä outoja muotoja kehittyi mitä erilaisimmissa ryhmissä. Yksi omituisemmasta päästä oli matelijaryhmä, joka tunnetaan nimellä Avicephala, linnunpäiset.

Nämä otukset olivat varsin pieniä ja jokseenkin liskomaisia, mutta niiden kallot muistuttivat hämmästyttävästi lintujen kalloja. Tähän ryhmään kuuluu muutamia pidentyneillä kylkiluillaan liitäneitä lajeja (ei niin outoa kuin miltä se kuulostaa – nykyiset Draco-suvun liskotkin tekevät niin), sekä mysteerinä pysyttelevä Longisquama. Kiehtovimpia ovat kuitenkin Drepanosauridae-heimon lajit, joita on kutsuttu myös apinaliskoiksi – ja hyvästä syystä. Tosin liskoja ne eivät ole, vaan luultavasti läheisempää sukua krokotiileille. Jatka lukemista ”Aika, jolloin apinoilla oli suomut”

Geenit, monimutkaisuus ja tehokkuus

Lintuteema jatkukoon. Tällä kertaa seikkailen lintujen äärimmäisen kiehtovan ja oudon genetiikan parissa. Suuri osa kirjoittamastani on minullekin uutta, ja olenkin taas oppinut melkoisesti kahlattuani illan nettiä. Toivottavasti pysyn kuitenkin riittävän selväsanaisena, jotta vähemmän biologitkin saavat selvää intoilustani (kvesaali täältä).kvesaali

Genomilla tarkoitetaan tietyn eliön kaikkea perimäainesta, yleensä siis DNA:ta. Genomin koko mitataan usein DNA:n painona per solu. Tietyn eliölajin genomin kokoa pikogrammoina mitattuna kutsutaan C-arvoksi. C-arvoja opittiin mittaamaan jo ennen viime vuosisadan puoltaväliä. Tuntuu tietysti loogiselta, että monimutkaisemmilla eliöillä olisi suurempi genomi, koska niiden täytyi varastoida siihen enemmän informaatiota, eikös? Tulokset kuitenkin näyttivät jotakin ihan muuta. Ihmisellä ei ole sen suurempi genomi kuin hiirelläkään. Sen sijaan mitättömällä keuhkokalalla ja jopa monilla kasveilla oli tavattoman paljon suurempi genomi kuin meillä ihmisillä. Ilmeni myös, että linnuilla on hyvin pieni genomi nisäkkäisiinkin verrattuna. Bakteerien genomit olivat kyllä pieniä, mutta monisoluisilla eliöillä genomin koko ei lainkaan korreloinut monimutkaisuuden kanssa. Jatka lukemista ”Geenit, monimutkaisuus ja tehokkuus”

Ihmiset ja kadonnut megafauna

Ihminen ei ole muusta luonnosta erillään, vaikka ihmiset ovatkin parhaansa mukaan yrittäneet niin itselleen vakuuttaa. Me olemme laji muiden joukossa, yksi haara kädellisten sukupuussa. Onhan meissä tietysti asioita, jotka ovat ainutlaatuisia, tai ainakin pidemmälle hiottuja kuin millään muulla eläimellä: tulen käyttö, puhekieli, vaatteet ja pilvenpiirtäjät, uskonnot, luonnontieteet, runous, ydinaseet, kyky kesyttää muita lajeja. Olemme varsin kiehtovia eläimiä. Yksi meidät erityisiksi tekevä piirre on se, että meillä on enemmän valtaa muiden lajien elämään kuin millään muulla yksittäisellä eliöllä. Sen, että kykenemme ymmärtämään sekä muiden elämänmuotojen arvon että oman vaikutuksemme niihin, pitäisi johtaa vastuullisuuteen. Kuitemetsästäjä-keräilijänkin olemme läpi lajimme historian aiheuttaneet tuhoa kaikkialla minne menemme. (kuva: taiteilijan näkemys muinaisesta eurooppalaisesta koirineen, BBC) Jatka lukemista ”Ihmiset ja kadonnut megafauna”

Mitä dinosaurukset eivät olleet

Dinosaurukset lienevät suurelle yleisölle kaikkein tutuimpia esihistoriallisia eläimiä. Niistä on tehty lukuisia dokumentteja, kirjoja ja elokuvia. Kuitenkin monelle tuntuu olevan yhä epäselvää, mitä ja millaisia dinosaurukset oikein olivat. Usein dinosauruksiksi näkee kutsuttavan kaikkia suuria, matelijannäköisiä muinaiseläimiä, mutta näinhän asia ei suinkaan ole. Esimerkiksi siipisaurit (Pterosauria) ja kalaliskot (Ichthyosauria) eivät olleet dinosauruksia. Tarkka määritelmä on seuraava: varpusen ja Triceratopsin viimeinen yhteinen esi-isä, ja kaikki siitä polveutuvat eläimet ovat dinosauruksia. Dinosaurusten sukupuun kaikkien päähaarojen varhaiset edustajat olivat pienehköjä, hentorakenteisia kokonaan tai osittain kahdella jalalla liikkuvia eläimiä. Ryhmän pitkän valtakauden mittaan niistä on ehtinyt kuitenkin kehittyä mitä mielikuvituksellisimpia muotoja, haarniskoiduista jättiläiskasvinsyöjistä kolibreihin.

Jatka lukemista ”Mitä dinosaurukset eivät olleet”