Parhaillaan elokuvateattereissa pyöriii Jurassic World : Kaatunut valtakunta, elokuvasarjan viides osa. Täytyihän dinosauruksia valkokankaalla päästä katsomaan, vaikka paleontologiset (tai muunkaanlaiset) odotukset eivät olleet järin korkealla. Kun elokuva vielä ilmestyi sopivasti alkuperäisen Jurassic Park -elokuvan 25-vuotisjuhlan aikoihin, tuntuu sopivalta kirjoittaa jotain Dinosauruspuiston merkityksestä, tieteellisestä sisällöstä, ja tietenkin mielipiteeni uusimmasta elokuvasta.
(Artikkelin alkupuolella ei ole juonipaljastuksia)
Alkuperäistä Jurassic Parkia (1993) on ylistetty rakkauskirjeeksi paleontologialle. Se toi ensi kertaa suuren yleisön eteen ”dinosaurusrenesanssin”, 1960-80-luvuilla tapahtuneen tieteellisen mullistuksen, ja sen uudenlaiset dinosaurukset. Dinot eivät enää olleet suossa lojuvia vähä-älyisiä liskoja, vaan kuumaverisiä, aktiivisia ja mielenkiintoisia eläimiä. Ne eivät enää kuolleet sukupuuttoon silkkaa huonommuuttaan, tai itse asiassa ollenkaan, vaan kehittyivät linnuiksi.
Michael Crichtonin alkuperäisen Dinosauruspuisto-kirjan (1991) varsin syvälle menevästä tiedesisällöstä iso osa pääsi elokuvaankin. Elokuvassa puhuttiin dinosaurusten lintumaisuudesta, geeniteknologian harppauksista, kaaosteoriasta ja jopa kasvitieteestä ja ekologiasta. Nykytiedon valossa osa on tietenkin pahasti vanhentunutta, kuten dinosaurusten ulkonäkö. Ongelmallisena voi pitää myös kirjan – ja elokuvan – perimmäistä viestiä, jonka voisi tulkita tiedevastaiseksi: älä leiki jumalaa.
Ongelmallinen tai ei, kirja ja elokuva kiehtoivat miljoonia, tekivät dinosauruksista tieteen popularisoinnin supertähtiä, kasvattivat kokonaisen sukupolven paleontologeja ja potkaisivat käyntiin koko muinais-dna:n tieteenalan. Edelleen paleontologian ammattilaisillakin on elokuvaan aivan erityinen suhde. Tämä on hieno esimerkki siitä, että ei ole suinkaan yhdentekevää, mitä viihteeksi tuotetaan.
Siksi on erityisen sääli nähdä, kuinka sarja on osa osalta vajonnut kohti geneeristä hirviöelokuvaa, eikä Kaatunut valtakunta muuta suuntaa. Alkuperäisestä on jäänyt jäljelle vain matemaatikko Ian Malcolm, joka on matkalla menettänyt kaaosteorian, ja esittää enää geneerisiä varoituksia tieteen ja teknologian vaaroista.
Ei Kaatunut valtakunta toki ole elokuvanakaan varsinainen mestariteos. Sen juoni on hajanainen ja täynnä Brachiosauruksen mentäviä aukkoja, henkilöt ovat latteita stereotypioita eikä koko pätkässä ollut kuin yksi virkistävä juonellinen yllätys. Elokuva nojaa vahvasti nostalgiaan ja viittailee loputtomasti sarjan aiempiin elokuviin.
Mutta mitäpä tuosta, tuskin kukaan kesän Hollywood-rymistelyiltä paljon sen enempää odottaakaan. Onhan se vauhdikas ja visuaalisesti komea. Ja lapsinäyttelijä on roolissaan itse asiassa aika hyvä. Katsotaan kuitenkin vähän tarkemmin elokuvan tiedettä. Ei siksi, että tosissani haluaisin marista siitä, vaan koska elokuvien huono tiede on erinomainen tekosyy puhua siitä oikeasta tieteestä!
Varoitus! Spoilereita edessä.
Edellisessä elokuvassa sattunut katastrofi ja sitä seuranneet korvausvaatimukset ovat ajaneet dinosauruspuiston konkurssiin. Puisto on hylätty, ja dinot elävät villeinä Isla Nublarin metsissä.
Saarella sijaitseva tulivuori on heräämässä henkiin, ja jostain syystä Yhdysvalloissa (eikä esimerkiksi Costa Ricassa, jonka alueella saari sijaitsee) pohditaan lakimuutosta, joka mahdollistaisi dinosaurusten pelastamisen tulivuoren alta. Ian Malcolmin varoitusten ansiosta lakimuutos jää tekemättä, mutta eläinaktivistien ja häikäilemättömien villieläinkauppiaiden joukko lähtee hakemaan dinoja laittomasti.
Tulivuori tietenkin purkautuu pyydystysoperaation aikana. Se tekee usean eri tulivuorityypin kaikki temput pikakelauksella, kertoo vulkanologi Nathan Magnell IFLScience-sivustolle. Laava kyllä liikkuu paljon nopeammin kuin oikea laava (esimerkiksi Havaijilla se valuu nopeimmillaan 18 metrin tuntinopeudella, ei suinkaan hölkkäysvauhtia), mutta erikoista kyllä, muuten vulkaaninen toiminta on elokuvassa aika harmitonta. Laava näköjään polttaa vain suorassa kosketuksessa, eikä silloinkaan edes sen vertaa kuin kiehuva vesi (laavan lämpötila on tavallisesti 700-1200 C). Ihmiset ja dinosaurukset juoksevat pakoon pyroklastista vyöryä – siis purkauskaasujen, tuhkan ja laavapisaroiden aaltoa, joka liikkuu satojen kilometrien tuntinopeudella ja jonka lämpötila on 200-1000 astetta. Lopulta kaikki hyppäävät vyöryn sisällä hyvin korkean kallion päältä mereen – vahingoittumattomina.
Purkauskohtauksessa dinosauruksen päähän tippuva laava olisi todellisuudessa murtanut sen kallon (laavahan on kiveä – se on painavaa!) ja aiheuttanut silmänräpäyksessä hengenvaarallisia palovammoja. Sen sijaan dino vain ravistelee köntin pois ja jatkaa puuhiaan. Omituista! Mutta ehkä dinosaurusten laavankestävyys on osa tarinan teemaa, jossa dinot ovat liki voittamattomia tappokoneita.
Sitten seuraa eläinlääketieteellisesti erikoinen ammutun Velociraptorin pelastusoperaatio. Otus on kuolemaisillaan reiteen osuneeseen luotiin (se siitä voittamattomuudesta), saa täysin ongelmitta verensiirron T. rexiltä (!) ja paranee täysin melkein välittömästi, kun luoti on poistettu.
Lajienvälisiä verensiirtoja on kyllä tehty, ja toisinaan ne sujuvat paremmin kuin vääräntyyppisen veren siirtäminen saman lajin sisällä. Esimerkiksi ihmisillä on veressään vasta-aineita punasolujen pinnalla olevia antigeeneja vastaan. Verensiirto vääräntyyppisellä verellä aiheuttaa reaktion, jossa elimistö tuhoaa vieraat solut ja käyttäytyy samoin kuin ihoon tulleessa haavassa – paitsi, että ”haava” on koko verisuonisto. Tuloksena oleva tulehdusreaktio ja veren hyytyminen suoniin voi olla tappava, ellei sitä hoideta heti. Punasolujen hajotuksesta syntyvät kuona-aineet voivat myös ylikuormittaa munuaiset.
Lajien välillä tällaisia toisiinsa reagoivia vasta-aineita ei välttämättä aina ole. Esimerkiksi vuonna 2013 Uudessa-Seelannissa eläinlääkäri pelasti rotanmyrkkyä syöneen kissan siirtämällä sille verta labradorinnoutajasta. Ensimmäiset verensiirtokokeilut 1700-luvulla pitivät sisällään karitsan veren siirtämistä ihmisten suoniin. Aikansa mittapuulla menestykseksi lienee laskettava se, että potilaat eivät aina kuolleet. Verensiirtokohtaus ei siis ole aivan niin uskomaton kuin ensin epäilin.
Sitten dinosauruksia jo huutokaupataan innokkaille ostajille Pohjois-Kaliforniassa sijaitsevassa kartanossa. Erinäisten kaoottisten vaiheiden jälkeen supersotilaaksi kloonattu Indoraptor (oikeasti, ”intialainen rosvo?”) kuolee, osa dinoista rahdataan kuormureissa eri puolille maailmaa, ja loput karkaavat Kalifornian luontoon.
Dramaattisessa loppukohtauksessa Ian Malcolm julistaa, että kun ”genetiikka” on päästetty valloilleen, sitä ei enää saada takaisin hallintaan. Dinosaurusten mantereelle pääsyn myötä maailma muuttuu peruuttamattomasti, kenties ihmisille kohtalokkain seurauksin.
Tämä häiritsi minua ehkä enemmän kuin mikään muu kohta tarinassa. Aikaisempien elokuvien perusteella mantereella luontoon oli jo villiintynyt ainakin siipisaureja ja pieniä petodinosauruksia, Compyja (mahtaako se sitten virallisesti olla Compsognathus vai Procompsognathus, kuten kirjoissa, en tiedä). Kauppiaiden tuomista 11 dinosauruslajista yhdeksän oli sellaisia, joita mantereella ei ollut entuudestaan, ja niistä useimpia oli vain yksi tai kaksi yksilöä – ei kummoinen alku tuhoisalle vieraslajipopulaatiolle.
Lajeista ehkä yhdellä tai kahdella on mahdollisus edes ihanteellisissa oloissa muodostaa villi kanta Kaliforniassa, ellei niiden perimässä sitten luojiensa jäljiltä ole jotain todella omituista, mikä mahdollistaa neitseellisen lisääntymisen tai auttaa sietämään äärimmäistä sisäsiitosta. On kyllä totta, että jotkin lajit ovat pystyneet ponnistamaan erittäin pienistä alkupopulaatioista (esimerkiksi Suomen valkohäntäkauriit), mutta nämä ovat poikkeuksia. Lisäksi tropiikissa eläneiden (höyhenettömien!) dinosaurusten kyky kestää huomattavasti viileämpää ilmastoa on tietenkin kyseenalainen.
Ja kuinka ihmiset eivät sitten voisi sille mitään? Olemme jo hävittäneet suurimman osan maailman maanisäkkäistä puolivahingossa. Suuria maaeläimiä on ylipäätään enää olemassa vain siksi, että yritämme suojella niitä: Suomessakin villien isojen nisäkkäiden kokonaismäärä laskettiin pienimmillään arviolta kymmenissä. Ainoastaan metsästyksen tiukka säätely ja paikallisesti sukupuuttoon kuolleiden lajien siirtoistutukset antoivat niille uuden mahdollisuuden. Asutulla alueella harhailevien suurten dinosaurusten hävittäminen ei ole minkäänlainen ongelma – pikemminkin olisi käytettävä suunnaton määrä rahaa ja resursseja, jotta ne saataisiin pidettyä elossa ja turvassa ihmisiltä. Pienten eliöiden hallitseminen on vaikeaa, suurten ei.
”Elämä löytää keinonsa”, sarjan kantava teema ja Kaatuneen valtakunnan mainoslause, ei kertakaikkiaan pidä paikkaansa suurten eläinten kohdalla antroposeenilla. Maailman megafauna on ihmislajin rautaisessa otteessa, ja se löytää keinoja vain, jos annamme siihen mahdollisuuden.
Ei ole sattumaa, että alkuperäisessä Jurassic Parkissa ihmiset joutuivat dinosaurusten armoille suljetussa puistossa teknologian pettäessä, pääasiassa silkkaa huolimattomuuttaan. Kirjoissa mantereelle karkaavat pienet dinosaurukset, jotka pysyvät piilossa Costa Rican tiheissä metsissä. Niiden luoma uhkakuva oli ennen kaikkea ekologinen: millaisia ekosysteemimuutoksia tällainen vieraslaji aikojen takaa voi tuottaa?
Enää hienovaraisuus ei riittänyt, vaan elokuvantekijöiden täytyi saada luodinkestävien ihmissyöjädinosaurusten invaasio. Olisi ollut kiehtovaa nähdä dinosauruselokuva, jonka teemana olisi ihmisten valta yli muun eliömaailman ja kyky tai kyvyttömyys kantaa siitä vastuu – aihe, joka on biodiversiteettikriisin ja ilmastonmuutoksen aikaan ajankohtaisempi kuin koskaan. Kaatunut valtakunta leikkii teemalla, mutta päätyy kuitenkin lopulta johtopäätökseen, että ihminen on luonnon edessä voimaton ja pystyy teknologialla vain luomaan asioita, joita ei voi enää hallita. Vaikkapa valaan kokoisia mosasauruksia.
Olisi myös ollut hienoa nähdä nykykäsityksen mukaisia dinosauruksia höyhenineen kaikkineen, mutta ne antavat ison budjetin elokuvatuotannoissa vielä odottaa itseään.
Kaatunut valtakunta ei ole enää rakkauskirje paleontologialle, vaan hölmö katastrofielokuva, joka jättää huomiotta kaiken, mitä dinosauruksista on viimeisten 25 vuoden aikana opittu. Mutta ainakin sen parissa voi viihtyä pari tuntia ja nauraa vatsansa kipeäksi, eikä sekään ihan huono juttu ole.
planeetanihmeet.wordpress.com 
Hei, kiitos tästä hykerryttävän hauskasta leffa-arviosta! En ole nähnyt kyseistä elokuvaa, enkä aiokaan katsoa sitä (koska jostain kumman syystä tällaiset leffat saavat minut aina näkemään painajaisia dinosauruksista), mutta hyvien kirjoitusten lukeminen on aina mukavaa.
Hauska kuulla, että elokuva-arviosta voi olla iloa muillekin kuin elokuvissakävijöille. :) Dinopainajaisia ei tosiaan kannata ihan ehdoin tahdoin hankkiakaan.
Kiitos leffa-arviosta! Onnistuisko samantyylinen arvio myös syksyllä teattereihin tulevasta The Meg -leffasta?
Huh, se näyttää kyllä vielä huonommalta, jos mahdollista! Kirjoitan kyllä, jos löydän leffaseuraa ja kestän itse katsoa pätkän.