Tänä vuonna kaikki kynnelle kykenevät tahot ovat järjestäneet erilaisia tähän päivään huipentuvia Suomi 100-teemaisia tempauksia. Osallistuin Birdlife Suomen lanseeraamaan 100 lintulajia -haasteeseen, jossa ideana oli kuluvan vuoden aikana löytää ja tunnistaa sata luonnonvaraista lintua.
Lintujen etsintä on mainio yllyke ulkoilla luonnossa ja opetella lajintunnistusta. Minullekin haaste on tuottanut reilusti kävelykilometrejä, hienoja luontokokemuksia ja uuden rutiinin kirjata havainnot muistiin. Sitä teen varmasti jatkossakin, sillä listoja olisi mielenkiintoista verrata vuosien välillä. Tänään on erityisen sopiva päivä julkaista ajatuksia ja kuvia matkan varrelta.
Sadan lintulajin tunnistus oli kaikille yhteinen tavoite, mutta itselleen voi toki asettaa lisätavoitteita. Arvelin, että sata tulisi täyteen melko helposti, joten tavoittelin lisäksi sataa lintulajia kotikaupunginosastani (Viikki-Vanhankaupunginlahden alue Helsingissä) ja sataa valokuvattua lintulajia.
Sata lajia täyttyi jo keväällä, tarkalleen 13.5. Viimeisiksi osuivat sattuvasti kesän tuojat, terva- ja räystäspääsky. Tähän päivään mennessä lajeja on 127, joista kotimaisemista löytyi 106. Valokuvat nappasin 119 lintulajista. Useimmat kuvat eivät ole häävejä: tuhruisia, kaukaa otettuja, ohi tarkentuneita, heilahtaneita tai mitä milloinkin, mutta lajin niistä kaikista voi tunnistaa. On joukossa muutama aika hyväkin, joita valikoin tähän juttuun. Lajimäärä olisi varmasti noussut korkeammaksi, ellen olisi viettänyt loppukesää ja syksyä hurjassa työruuhkassa ja kylmien, pimeiden ilmojen tullen väsähtänyt ulkoilemaan.
Eliksiä vuoden mittaan on kertynyt pyöreät kymmenen. Elis eli elämänpinna tarkoittaa ihka ensimmäistä havaintoa uudesta lajista. Erityisen hienoa oli, että tein tänä vuonna ensihavaintoni kaikista kolmesta Suomessa pesivästä käpylintulajista (pikku-, iso- ja kirjosiipikäpylintu), joiden näkemisestä ehdin pitkään haaveilla. Eikä tarvinnut etsiä kaukaa: yhden lajin löysin sattumalta lähimetsästä, kaksi muuta Tiira-palvelun havaintojen perusteella Etelä- Helsingin puistoista. Upeita olivat muutkin: hiiripöllö, sarvipöllö, mustakaularastas, mehiläishaukka, mustakurkku-uikku, sepelhanhi ja kiiruna.
Lintujen lisäksi näin retkillä paljon muitakin hienoja luontokappaleita. Viikin pelloilla laiduntaa usein metsäkauriita ja Pohjanmaalla tienlaidassa asteli harvinainen näky: lauma metsäpeuroja. Vanhankaupunginlahden kaislikoista kiiri keväällä viitasammakoiden haukahtelu ja Saanatunturin rinteiden harvinaiset tunturikasvit oli juhlavuoden kunniaksi merkitty nimikyltein.
Keräsin lintuhavaintoja työmatkoilta, lomalta ja sukulaisvierailuilta eri puolilta Suomea, mutta enimmäkseen liikuin kotoa käsin kävellen, korkeintaan osan matkaa paikallisbussilla. Suuri osa listastani kelpaisi ekopinnoiksi, ekologisesti liikkuen havaituiksi lajeiksi. Luontoa ja eläimiä pitäisi parhansa mukaan harrastaa kunnioittaen, ei ahneesti hyväksikäyttäen ja tuhoa jälkeensä jättäen. Yritin olla häiritsemättä eläimiä (mikä onkin täällä kaupungissa melko helppoa, koska eläimet eivät säiky helposti) ja keräsin kulkiessani rannoilta ongenkoukkuja, siimaa, uistimia, muovia ja muuta vaarallista roskaa. Toivon, ettei linturetkistäni ollut ainakaan paljon enemmän haittaa kuin hyötyä ympäristölle.
Asun kävelymatkan päässä merenrannalta, joten vesilinnut ovat listallani hyvin edustettuina. Tänä vuonna arktisten hanhien muutto meni harmillisesti ohi, mutta pääsin sentään tapaamaan täällä vakituisesti pesivät meri-, kanadan- ja valkoposkihanhet sekä jälkimmäisten seurassa koko kesän viettäneen yksinäisen sepelhanhen. Joutsenten, sorsien, uikkujen, tiirojen ja lokkien lisäksi listalle pääsi pieni valikoima kahlaajia, vaikka tunnenkin niitä huonosti, eikä niitä ole rantalietteiltä aivan helppo edes nähdä ilman kaukoputkea, jota minulla ei suinkaan ole. Suosikkejani ovat aina yhtä hurmaavat juhlapukuiset suokukot kaikenkirjavissa höyhenhunnuissaan. Ne muuttavat pääkaupunkiseudun kautta mennen tullen, keväällä pohjoiseen ja häätanssien jälkeen kesäkuussa jo takaisin kohti Välimeren lämpöä.
Pinnoiksi kelpaavat myös äänen perusteella tunnistetut linnut. Valitettavasti aivoistani ilmeisesti puuttuu jokin osa, koska linnunlaulujen opettelu on melkein ylivoimaisen vaikeaa. Vuosien mittaan olen onnistunut takomaan kallooni suppean valikoiman yleisimpiä tai erityisen mieleenpainuvia linnunääniä, mutta yritän silti mahdollisuuksien mukaan varmistaa ne etsimällä itse laulajan. Sataslistalla onkin vain kaksi äänihavaintoa: käki ja viiksitimali. Muut tavallisesti äänestä tunnistettavat linnut sen sijaan etsin näköpiiriini ja valokuvasinkin: kultarinta, satakieli, laulurastas, pensas-, herne- ja lehtokerttu, ruokokerttunen, pajulintu, tiltaltti, sirittäjä.
Äänten tuntemuksen ohella hyödyllinen taito on petolintujen tunnistaminen alta päin. Olen sikäli onnekas, että kotikulmillani elää monenlaisia petolintuja, ja vielä useampi kulkee ohi muuttomatkoillaan. Merikotkat ovat rohkaistuneet vuosi vuodelta niin, että tänä vuonna niiden näkeminen ei enää aiheuttanut joka kerta haltioitunutta ällistystä. Hiiri-, varpus- ja kanahaukat liikkuvat metsissä ja pelloilla, ja Vanhankaupunginlahden ruovikoita partioivat ruskosuohaukat ja sudenkorentoja ilmasta kaappaavat nuolihaukat. Vatsapuolten ulkoa opettelu on vielä pahasti vaiheessa, mutta onneksi näkemäänsä voi valokuvista vertailla lintukirjan kuviin rauhassa kotona.
Matkan varrelle osui murheellisiakin näkyjä. Pikkutikan pesäpuun alla makasi maassa kuollut poikanen, syvä haava selässään. Sen lento oli loppunut ennen kuin alkoikaan. Mahtoiko sen kiskoa ulos pesästä jokin saalistaja, vai heittivätkö emot heikon tai kuolleen poikasen ulos? Onneksi kolosta kurkisteli vielä ainakin kaksi reipasta poikasta, joita vanhemmat ruokkivat välittämättä vieressä kulkevista ihmisistä tuon taivaallista.
Kuolema kuuluu luontoon, mutta ihmisten aiheuttamat tuhot uhkaavat monen Suomen lintulajin tulevaisuutta. Uusimmassa lintujen uhanalaisuusarviossa moni vuoden aikana tapaamani laji luokitellaan erittäin uhanalaiseksi: punasotka, tukkasotka, suokukko, mustakurkku-uikku, selkälokki. Monien runsaslukuistenkin lintujen, kuten hömötiaisen ja varpusen, kannat ovat niin nopeassa laskussa, että ne ovat joutuneet vaarantuneiden listalle. Iloisten linturetkien päälle heitti varjon esimerkiksi merenrannalla kulkenut sähkölinja, jonka kalastajat olivat heitelleet siimoja, uistimia ja koukkuja täyteen, pahaa-aavistamattomien lintujen kuolemanloukku. Kaukana Paistunturin erämaan paljakalla kuutta poikastaan vartioinut kiirunaemokaan ei tiedä, että ilmastoennusteiden mukaan vuosisadan lopulla sen elinalue on jo poissa.
Toisaalta vuoteen on mahtunut valtavasti kiehtovia havaintoja ja hienoja hetkiä – niitä lintuharrastaja näkee, jos vain malttaa jäädä katsomaan lintuja, eikä vain lisää niitä lajilistalle kuin postimerkkejä kansioon ja jatka kiireesti matkaa keräämään lisää. Linnut eivät vain kökötä oksilla ja pelloilla katsojien iloksi, vaan niiden elämä on täynnä päämääriä ja tarkoituksenmukaisuutta, suuria tunteita ja yksilöllisiä persoonia, kuten esimerkiksi Pertti Koskimiehen Tiesitkö tämän linnuista? -kirja upeasti kuvaa. Naurulokit saattelivat Finnoolla minkkiä tiukassa ja äänekkäässä kulkueessa; utelias laulurastaanpoikanen tuli katsomaan, kun vihelsin sille; riekko oli kaivanut tunturinrinteeseen tomukylpykuopan, jonka reunalle se oli jättänyt merkiksi varpaanjäljet ja valkoisen höyhenen; nuoret pulusisarukset sukivat toisiaan rautatieasemalla; selkälokki ajoi kalasääskeä takaa Helsingin kattojen yllä; tuttu tavi saapui viettämään talvea puistolampeen jo neljättä kertaa peräkkäin.
Ja ovathan ne eläviä dinosauruksia. Mikä sen hienompaa voisi olla?
Lintuharrastuksen ei tarvitse olla kilpailu, eikä se vaadi kalliita varusteita. Vaatimattomammassakin mittakaavassa opin siitä paljon, sain iloa ja rentouduin pitkien työpäivien lomassa, terveellisestä liikunnasta nyt puhumattakaan. Ensi vuonna uudestaan!
planeetanihmeet.wordpress.com 