Jokin aika sitten nappasin lähikirjaston vaihtohyllystä aarteen. Se oli Maailman Luonnon Säätiön (WWF) julkaisema Suojelumme kohteet: maailman luonnon vuosikirja 1977. Odottelin sormet syyhyten, kunnes vuosi vaihtui ja kirjalle kertyi ikää pyöreät 40 vuotta. Nyt pääsin vertaamaan uhanalaisten eläinten silloista tilannetta nykyhetkeen.
Vaikuttaako maailman luonnon tila nyt enemmän vai vähemmän toivottomalta? Ovatko WWF:n ponnistukset uhanalaisten lajien pelastamiseksi onnistuneet? Täytyy myöntää, että yllätyin positiivisesti. Maailmassa on vielä villinautoja ja paljon muutakin, minkä selviämistä 70-luvun luonnonsuojelijat pitivät epätodennäköisenä.
Kuluneen ja vanhalta tuoksuvan kirjan avaaminen tuntuu aina matkalta historiaan, mutta heti ensimmäisillä sivuilla jouduin muistuttelemaan itseäni teoksen iästä. Esipuhe nimittäin kuulostaa siltä, kuin se olisi kirjoitettu tänä vuonna: ”Elämme juuri nyt luonnonsuojelun kannalta kohtalokasta aikaa”, kirjoitti edesmennyt Ilkka Koivisto. Koivisto kertoi, että maailman talouskasvun oli toivottu luovan mahdollisuuksia myös luonnon suojeluun, mutta ”nyt kun taloudelliset näkymät ovat huonontuneet kenties lopullisesti, on tämäkin optimismi heikkenemässä.” Tismalleen samoja näkemyksiä olen lukenut viime vuosina.
Maailman Luonnon Säätiön Suomen Rahaston pääsihteerinä ja Korkeasaaren eläintarhan johtajana toiminut Koivisto ei ollut kovin toiveikas 40 vuotta sitten, mutta sanoi sentään, että WWF tekee suhteellisen pienillä varoillaan tehokasta työtä.
Suurin osa kirjasta koostuu eri kirjoittajien tekemistä luvuista, joissa perehdytään eri eläinryhmiin. Ensimmäisessä Nigel Sitwell käy läpi Aasian luonnonvaraisia nautoja. Ne ovat kaikki uhanalaisia, eikä Sitwell anna niille kummoisesti toivoa.
Kouprein (Bos sauveli) Sitwell arveli jo kuolleen sukupuuttoon, sillä lajin populaatio oli arvioitu vain 30-70 yksilöksi vuonna 1970, ja sen elinalueella raivosi sota. Hän ei ollut ihan oikeassa, mutta melkein: viimeisen kerran outo hapsusarvinen kouprei nähtiin vuonna 1988. Sen koommin sitä ei ole löydetty lukuisista etsinnöistä huolimatta.
Useimpien muiden villien nautojen tilanne vaikuttaa kuitenkin valoisammalta vuonna 2017 kuin 1977. Bantengin (Bos javanicus) Sitwell arveli jo kuolleen sukupuuttoon Aasian mantereella ja sinnittelevän enää saarilla. Tuoreiden levinneisyyskarttojen mukaan sitä kuitenkin esiintyy Manner-Aasiassa peräti neljässä eri maassa. Kokonaiskanta on 5000-8000 yksilön tienoilla: uhanalainen, muttei aivan kriisititilassa. Lisäksi bantengeja on vakaa vieraslajikanta Australian pohjoiskolkissa, ja peräti 1,5 miljoonaa kesytettyä yksilöä Balilla.
Villejä vesipuhveleita (Bubalus arnee) esiintyy nykyään pelkästään Intian Assamissa enemmän kuin Sitwell arvioi niiden kokonaiskannaksi maailmassa. Mahtavia gaureja (Bos gaurus) tavattiin Sitwellin mukaan ”enää hajanaisina pikku laumoina”, mutta niiden kanta lasketaan yhä kymmenissä tuhansissa. Myös pikkuruinen mindoronanoa (Bubalus mindorensis) sinnittelee yhä kiinni elämässä: Sitwell arvioi niiden määräksi sata yksilöä, viime vuonna tehdyt laskennat vähintään 430. Yksi syy on varmasti se, että sitä mukaa kun liikkuminen on helpottunut ja teknologia kehittynyt, piilottelevien lajien yksilöistä on mahdollista löytää ja laskea suurempi osa. Silti suojelutoimillakin lienee osansa lukujen kasvussa. Aasiasta kuuluu harvoin hyviä luonnonsuojelu-uutisia, muttei tilanne ainakaan nautojen suhteen ole muuttunut aivan katastrofaaliseen suuntaan. Paitsi tietenkin kouprein.
Valkobeisa ja muut ihmepelastukset
Iloisemman tarinan saan lukea Richard Fitterin kirjoittamasta luvusta, joka käsittelee valkobeisaa (Oryx leucoryx). Se on neljästä beisa-antiloopista ainoa, joka esiintyy Afrikan ulkopuolella, Arabian niemimaalla. Lumoavan kaunis, valkea eläin on kuulemma toiminut yksisarvisen esikuvana.
Fitterin mukaan valkobeisan pelastanut Operaatio Oryx oli WWF:n ensimmäinen varsinainen syyryritys. Se alkoi vuonna 1962, kun suojelijat hakivat maailman viimeiseltä valkobeisan elinalueelta viisi elävää yksilöä. Juuri ajoissa: kymmenen vuotta myöhemmin tuntemattomaksi jäänyt metsästysseurue ampui viimeiset kuusi tai seitsemän beisaa.
Viisikko ja joukko eri tahojen lahjoittamia yksittäisiä eläimiä kuljetettiin Yhdysvaltoihin Phoenixin eläintarhaan. Tätä ”maailmanlaumaa” alettiin sitten järjestelmällisesti kasvattaa. Kun vuoden 1977 vuosikirjaa kirjoitettiin, beisoja oli maailmanlaumassa 44, Los Angelesin eläintarhassa 17 ja muutamissa tarhoissa Arabian niemimaalla kaikkiaan nelisenkymmentä. Kanta oli lupaavassa kasvussa, sillä otukset viihtyivät tarhaoloissa. Fitter oli kuitenkin pessimistinen beisojen luontoon palauttamisen suhteen: ”Vasta sitten, kun aseiden hallussapito Arabian niemimaalla […] ja aavikolla hurjastelevat autopartiot saadaan valvontaan, voidaan harkita valkobeisan istuttamista uudelleen entisille asuinsijoilleen.”
Kuulostaa utopistiselta, mutta niin vain tapahtui. Tänä päivänä valkobeisa on noussut uhanalaisuusasteikossa kolme askelta ylöspäin ja luokitellaan enää vaarantuneeksi. Luonnossa – Saudi-Arabiassa, Israelissa ja Omanissa – elää nyt tuhatkunta beisaa, ja henkivakuutuksena niitä on 6000-7000 tarhoissa ympäri maailman.
Kirjasta ilmenee muutama muukin melkein ihmeestä käyvä pelastus. Leveähuulisarvikuonon (Ceratotherium simum) eteläisen alalajin kanta oli vuonna 1906 vain 20-5o yksilöä. Vuonna 1977 se arvioitiin 4000 yksilöksi. Nyt uusin arvio on noin 20 000! Samanlaisen ponnistuksen takaisin elävien kirjoihin teki pohjanmerinorsu (Mirounga angustirostris), jota vähimmillään oli ehkä parikymmentä, ja nyt yli satatuhatta.
Pohjoinen zairenleveähuulisarvikuono, joka toisinaan luokitellaan omaksi lajikseen (C. cottoni), laskettiin jo vuonna 1977 toivottomaksi tapaukseksi ja todennäköisesti sukupuuttoon kuolleeksi. Tuomio oli ennenaikainen, sillä viimeiset villit yksilöt kuolivat Garamban kansallispuistossa vasta vuonna 2005 tai 2006. Ne olisi ollut vielä hyvää aikaa pelastaa, mutta lopulta ne jäivät sodan jalkoihin. (Ala)lajinsa viimeiset kolme, Sudan, Najin ja Fatu, elävät nyt tarkkaan vartioituina Keniassa.
Mauritiuksen saari Intian valtamerellä on saanut vähintään osansa ihmepelastuksista, vaikka dodoa ei ehdittykään auttaa. Vuosikirjan lopusta löytyy WWF:n toimintakertomus vuodelta 1975. Siinä mainitaan, että Mauritiukselle sijoittuvan projekti 1082:n tarkoitus on yrittää pelastaa kolme äärimmäisen uhanalaista kotoperäistä lintulajia: mauritiuksentuulihaukka, jota oli tuolloin jäljellä vain 9 yksilöä, mauritiuksenkyyhky (18 kpl) ja mauritiuksenkaija (”vain muutama”). Projektille on tuona vuonna allokoitu 24 592 dollaria.
Hullun hommaa, vai kuinka? Kuitenkin ne kaikki onnistuttiin pelastamaan tarhakasvatuksen ja suojelualueiden perustamisen yhdistelmällä. Tuulihaukkoja on nyt luonnossa noin 800, kyyhkyjä 450 ja papukaijoja kolmisensataa. Se on melkoinen saavutus, sillä saari on alkujaankin pieni, ja sen metsistä on jäljellä enää rippeet.
Eivät viimeiset neljä vuosikymmentä ole tietenkään pelkkää luonnonsuojelun voittokulkua olleet. Saiga-antiloopin (Saiga tatarica) tilanne näytti vuonna 1977 suorastaan valoisalta. Niitä käsittelevän luvun kirjoittaneen Andrei Barnikovin mukaan saigakanta on vakiintunut miljoonan kieppeille ja kestää myös laajamittaista metsästystä. Tuohon aikaan Neuvostoliitolla oli erityisiä metsästyskolhooseja, joiden tehtävä oli paitsi tappaa saigoja lihaksi ja nahoiksi, myös pitää salametsästäjät poissa, kaivaa saigoille juoma-altaita ja tarvittaessa ruokkia niitä talvella.
Metsästyskolhoosit ovat menneet, ja saiga luokitellaan nykyään äärimmäisen uhanalaiseksi. Se lisääntyy nopeasti, mutta on myös altis massakuolemille, joten näennäisen suuri yksilömäärä ei takaa sen tulevaisuutta: 250 000 yksilön kannasta 134 000 – 200 000 (arviosta riippuen) kuoli äkilliseen bakteeriepidemiaan toukokuussa 2015. Paras turva saigalle olisi sen leviäminen uusille elinalueille. Silloin kaikki munat eivät olisi samassa korissa.
Voisi olla huonomminkin
Kyynikot syyttävät usein luonnonsuojelijoita katteettomasta optimismista ja tuhoon tuomittujen lajien tekohengittämisestä, mutta ainakin Vuosikirjan perusteella he ovat olleet pikemminkin katteettoman pessimistisiä.
Kuvaava esimerkki on myös kirjan ainoa suomalaisen kirjoittama luku: Kalevi K. Malmströmin käsialaa oleva selvitys merikotkan tilanteesta Euroopassa. 70-luvulla merikotkan kanta oli romahtanut tapporahojen ja ympäristömyrkkyjen vuoksi. Vuosikirjaa kirjoitettaessa suojelutoimiin oli juuri ryhdytty, mutta tilanne vaikutti lohduttomalta: esimerkiksi Suomessa asuttuja merikotkan pesimäpiirejä oli vuonna 1974 vain kolmekymmentä, ja poikasia selvisi niistä lentoon kaikkiaan yhdeksän. Ja tämä oli paras pesimätulos viiden vuoden tilastoissa.
Malmström toteaakin tekstin lopuksi, että ”merikotka näyttää olevan yksi niistä petolintulajeista, jotka eivät kykene elämään ihmisen naapurina.”
Kerro se niille, jotka nyt kaartelevat Helsingin yllä! Juuri 70-luvun puolessavälissä oli käännekohta. Viime vuonna suomalaisten merikotkien pesistä nousi lentoon 468 poikasta, ja koko Euroopan kanta on 3500 linnun tienoilla. Kun kotkia ei enää silmittömästi vainota, niiden ihmispelkokin on helpottamassa, ja niitä voi vähitellen nähdä kaupunkialueillakin.
Merikotkan pelastumisen tarina on juuri koottu yksiin kansiin WWF:n uudessa raportissa. ”Luonnonsuojelussa tarvitaan uskoa siihen, että mahdottomalta tuntuvat asiat voivat toteutua. Merikotkan pelastaminen sukupuuton partaalta on tällainen liki uskomaton menestystarina”, sanoo merikotkaryhmän puheenjohtaja Toni Laaksonen lehdistötiedotteessa.
Luontoihmisen elämä voi tuntua loputtomalta huonojen uutisten ja pessimismin rämeiköltä, mutta ainakaan 70-luvulla tulevaisuus ei ollut niin synkkä kuin vaikutti. Olen varma, että Vuosikirjan pessimististen arvioiden kirjoittajat ovat iloisia siitä, että olivat väärässä. Kukaties sama pätee 2010-lukuunkin.
Lähteitä ja lisätietoa:
IUCN Red List, uhanalaisuusarviot: Kouprey, Banteng, Gaur, Water Buffalo, Tamaraw, Arabian Oryx, White Rhinoceros, Northern Elephant Seal, Pink Pigeon, Mauritius Kestrel, Echo Parakeet, Saiga, White-tailed Sea-eagle.
José R. Castello (2016) Bovids of the World. Princeton University Press.
National Geographic: Phoenix Zoo’s Operation Oryx Celebrates 50 Years.
The Guardian: Mass deaths of saiga antelope in Kazakhstan caused by bacteria.
WWF: Tarina merikotkan pelastamisesta koottu yksiin kansiin.
planeetanihmeet.wordpress.com 
.jpg){kind=link}
Hienoa saada vähän ajallistakin perspektiiviä tähän touhuun! Tuo kummasti motivaatiota kaikkeen.
Ja ehkä 2057 on lisää iloisia uutisia luvassa! ;-)
Niinpä! Toivottavasti pystyn kirjoittamaan yhtä optimistista jatkoa tälle artikkelille sitten vuonna 2057.
Ihana aihe. Sinulle vaan ei tule kommentoitua, koska jotenkin ”tavis/maallikko lukijana” ei tahdo aina vaikuttaa idiootilta:) Mutta kiitos kuitenkin vaivannäöstäsi. Odotan jokaista postausta!
Mä näin joku vuosi sitten (nuoren)merikotkan Pirkkalassa. Mutta kukaan ei usko mua… Niin kauan ja niin läheltä toisiamme tuijottelimme kuitenkin, että olen havainnostani 100% varma.
Hei! Kiitos kommentista – eikä idiootilta kuulostamista ole mitään syytä pelätä. :) Kaikenlaiset kommentit, havainnot ja ajatukset ovat kiinnostavia, tulivat ne sitten maallikoilta tai tutkijoilta.
Kyllä merikotka Tampereen alueella on uskoakseni aivan mahdollinen havainto, harvinainen toki. Lintuatlaksen mukaan pesintöjäkin on havaittu ja merikotka on vauhdilla leviämässä sisämaahan: http://atlas3.lintuatlas.fi/tulokset/laji/merikotka
On varmasti ollut melkoinen elämys! Minullakin olivat silmät pudota päästä, kun syksyllä näin täällä Helsingin yllä kaartelevan merikotkan – vaikka eihän sen täällä rannikolla pitäisi edes olla suuri harvinaisuus.