Tämän päivän Helsingin Sanomissa ilmestyi artikkelini trofeemetsästyksestä Afrikassa. Jutun teko vaati oman inhoni voittamista, mutta oli mielenkiintoista ja valaisevaa – ja pakotti minut muuttamaan mieleni siitä, onko trofeemetsästys uhka vai mahdollisuus Afrikan suurten eläinten säilymiselle. Vastaus on ”vähän molempia”.
Kaikki kiinnostava ei tietenkään mahtunut rajallisen mittaiseen Hesarin artikkeliin, joten tässä artikkelissa käyn laajemmin läpi trofeemetsästyksen ja toisaalta sen kieltämisen ongelmia. Artikkelin lopusta löytyy myös täydellinen lähdeluettelo niille lukijoille, jotka haluavat tietää vielä enemmän.
Idea lähti muutaman kuukauden takaisesta keskustelusta eräässä Facebook-ryhmässä. Tulin luvanneeksi ottaa aiheesta selvää, mutta välttelin sitä pidemmän aikaa. Minua kuvotti ajatus näiden upeiden eläinten tappamisesta huvikseen, enkä päässyt yli ajatuksesta, millainen ihminen haluaisi tehdä sitä niin kovasti, että on valmis maksamaan siitä päätähuimaavia summia.
Lopulta päätin, ettei metsästäjien luonteenlaadulla ole väliä. Oleellista on, millainen vaikutus heillä on, ja voidaanko se kääntää luonnonsuojelun eduksi. Aihe on sitä paitsi tärkeä – trofeiden tuonnin EU:n laajuisesta kiellosta keskustellaan parhaillaan, ja olisi vähintäänkin oleellista tietää, mitä siitä seuraisi.
Niinpä vastahakoisesti tarjosin aihetta Hesarille, joka lievästi kauhukseni ottikin sen vastaan. Siinä kohtaa oli pakko alkaa lukea – ja kylläpä luinkin! Tuskin olen yhteenkään yksittäiseen artikkeliin tehnyt tällaista määrää taustatyötä. Olen ahminut tieteellisiä artikkeleita, luonnonsuojeluyhdistysten raportteja ja kannanottoja, blogiartikkeleita ja lehtijuttuja sekä Suomen että Botswanan, Zimbabwen ja Yhdysvaltojen lehdistöstä. Olen hätistellyt tutkijoita suoraan neljässä eri maassa, vaikka useimpia en onnistunutkaan saamaan kiinni ajoissa jutun kirjoittamista varten.
Perusteellinen tiedonhaku oli erityisen tärkeää, koska aihe on paitsi laaja, myös tunteita herättävä. Erityisesti populaarilähteissä luvut ja tiedot poikkesivat villisti toisistaan. Osa oli selvästi asenteellisia, suuntaan tai toiseen.
Lopputulos oli kuitenkin muu kuin toivoin: metsästäjiä täytyy sietää, sillä he tosiaankin tuovat Afrikkaan rahaa ja sen myötä motivaatiota säästää elinympäristöjä ja pitää salametsästys kurissa. Esimerkiksi Tansanian pinta-alasta yli neljännes on metsästysalueita. Trofeemetsästyksen kestävyydessä ja etiikassa on suuria ongelmia, mutta sen kieltämisen haitat olisivat vielä suuremmat.
Haastattelin juttua varten Helsingin yliopistossa työskentelevää Enrico Di Mininiä. Di Minin kasvoi Afrikassa ja on tutkinut mantereen villieläinten suojelua yhdeksän vuotta. Di Minin alleviivasi erityisesti taloutta – jos trofeemetsästyksestä halutaan päästä eroon, suojelusta täytyy olla valmis vastaavasti maksamaan. On epäreilua vaatia, että köyhät ihmiset luopuvat epätoivoisesti tarvitsemistaan tuloista, jos ei ole mitään annettavaa tilalle. Se olisi samanlaista politiikkaa kuin monien Afrikan luonnonsuojelualueiden perustaminen siirtomaa-aikana: poistukaa kodeistanne, meidän valkoisten arvot ovat tärkeämpiä. Aluksihan alueet varattiin siirtomaaherrojen metsästys- ja virkistysalueiksi, mutta sittemmin niistä on kehittynyt Afrikan suuria kansallispuistoja. Ei ihme, että luonnonsuojelulla on Afrikassa ylipäätään kyseenalainen maine.
En halunnut, että länsimaalaiset taas keskustelevat Afrikan asioista paikallisilta kysymättä, joten pommitin myös afrikkalaisia tutkijoita sähköposteilla, ja lopulta sain yhden kiinni. Rosaline Mandisodza-Chikerema Zimbabwen luonnonpuisto- ja riistavirastosta osoittautui tavattoman ystävälliseksi ja avuliaaksi henkilöksi, ja vahvisti Di Mininin näkemyksiä. Kyllä, trofeemetsästys on tärkeää maan taloudelle ja etenkin syrjäseutujen kehitykselle. Kyllä, se on taloudellinen kannustin laajojen alueiden suojelulle ja vaihtoehto maataloudelle.
Voihan eräänlaisena postkolonialistisena Afrikan hyväksikäyttönä nähdä senkin, että rikkaat amerikkalaiset ja eurooppalaiset käyvät huvikseen teurastamassa eläimiä eksoottisella mantereella aivan kuin vanhoina huonoina siirtomaa-aikoina. Oleellista kuitenkin on, että tällä kertaa he ovat valmiita maksamaan etuoikeudesta. Paljon.
Sarvikuonon kova kohtalo
Vuonna 2015 teksasilainen metsästäjä nimeltä Corey Knowlton maksoi ennätykselliset 350 000 dollaria oikeudesta ampua äärimmäisen uhanalainen suippohuulisarvikuono. Namibiassa elänyt urossarvikuono oli viranomaisten tapettavaksi määräämä.
Metsästäjä sai paljon negatiivista julkisuutta ja jopa tappouhkauksia. Hän kuitenkin puolusti ostostaan kertomalla, että rahasumma menisi Namibian valtion salametsästyksen vastaisiin toimiin. Knowlton ilmoitti tehneensä itse enemmän suippohuulisarvikuonon säilymisen puolesta kuin kukaan kriitikoista: olihan hän paitsi maksanut rahasumman, myös tuonut aiheuttamansa kohun myötä valtavan määrän julkisuutta lajin ahdingolle. Metsästäjän jäljiltä suojeltavana on kuitenkin yksi sarvikuono vähemmän, ja eläimiä on jäljellä vain reilut neljä tuhatta. Miten moisen voi oikeuttaa?
Di Minin kertoi, että suippohuulisarvikuonojen metsästys on niiden tämänhetkisessä tilanteessa eduksi niiden säilymiselle. Ne eivät ole sopeutuneet elämään pikkuruisilla suojelualueen sirpaleilla, vaan menneen ajan Afrikan loputtomilla tasangoilla. Ne puolustavat reviiriään raivolla, joka johtaa tuon tuostakin kuolemantapauksiin: naaraista 30 % ja uroksista peräti puolet kuolee lajitoverin aiheuttamiin vammoihin.
Aggressiiviset vanhat urokset, jotka pitävät hallussaan pienen suojelualueen parhaita reviirejä, voivat hyvinkin tehokkaasti estää nuorempaa polvea lisääntymästä tai peräti päästää ne päiviltä. Lajin pienillä populaatioilla ei ole varaa heittää näiden geneettistä panosta hukkaan, joten vanhojen, jo lisääntyneiden urosten poistaminen populaatiosta on perusteltua. Toki sen voisivat tehdä palkatut riistanvartijat työajallaan, mutta jos joku välttämättä haluaa maksaa ikävän velvollisuuden hoitamisesta käsittämättömän määrän rahaa, miksipä sitä kieltämään?
Sarvikuonojen säilymistä uhkaa nyt akuutisti käsistä riistäytynyt salametsästys. Laajoilla kansainvälisillä pimeillä markkinoilla sarvikuononsarven kilohinta on samoissa lukemissa kuin puhtaan kullan – mikä on absurdi osoitus ihmislajin epärationaalisuudesta. Onhan sarvikuononsarvi tehty tarkalleen samasta aineesta kuin varpaankynnet.
Kuinka trofeemetsästys ja salametsästys mahtavat vaikuttaa toisiinsa? Metsästysalueilla on yleisesti paremmat taloudelliset mahdollisuudet suojella eläimiään salametsästykseltä kuin luonnonsuojelualueilla. Riistanvartijat kansallispuistoissa ovat usein alipalkattuja, huonosti varustettuja ja heitä on liian vähän, etenkin siellä minne luontomatkailijoiden laumat eivät tule. Sen sijaan metsästysalueilla eläinten vartiointi luvattomilta metsästäjiltä tietää suoraa taloudellista hyötyä.
Mutta asia ei ole näin yksinkertainen. Trofeemetsästystä on käytetty myös naamiona salametsästäjille. Kansainvälistä uhanalaisten lajien kauppaa säätelevä CITES-sopimus sallii sarvikuonotrofeiden viennin muutamasta valikoidusta Afrikan maasta, mutta niiden myynti eteenpäin on kiellettyä. Yrittelijäät aasialaiset sarvikauppiaat ovat reagoineet tähän palkkaamalla valetrofeemetsästäjiä, jotka vievät joko salametsästettyjä sarvia väärennetyin paperein, tai käyvät metsästysalueilla tappamassa luvallisen sarvikuonon, jonka sarvi sitten määränpäämaassa myydään reilulla voitolla.Yksi tällainen kaupustelija tuomittiin vuonna 2013 Etelä-Afrikassa 40 vuoden vankeusrangaistukseen.
Monet Afrikan kansallispuistot on ympäröity metsästysalueilla. Ajatus on, että metsästykseltä suojeltu kansallispuisto tuottaa kasvavan eläinpopulaation, jota voidaan sitten reunoilla verottaa. Tässä ”kuoleman kaulanauhassa” on omat ongelmansa, mutta myös yksi hyvä puoli: kansallispuistoon päästäkseen salametsästäjien on ylitettävä tarkkaan vartioidut metsästysmaat.
Harvinainen on arvokasta
Vaikka trofeemetsästys suojelee eläimiä salametsästykseltä ja elinympäristöjen tuhoamiselta, sekin voi johtaa hallitsemattomana tuhoisiin seurauksiin. Erityisesti tutkijoita huolestuttaa antropogeeninen Allee-efekti.
Amerikkalaisekologi Warder Clyde Alleen mukaan nimetty ilmiö tarkoittaa tässä tapauksessa sitä, että trofeemetsästyksessä kohteen harvinaisuus nostaa sen arvoa. Toisin sanoen metsästyksen myötä harvinaistuvasta eläimestä tulee koko ajan halutumpaa riistaa.
Kaupallisessa kalastuksessa saalislajin ”kaupallinen sukupuutto” tapahtuu jo kauan ennen varsinaista sukupuuttoa. Kun kalakanta romahtaa, kalastuksesta tulee kaupallisesti kannattamatonta ja pyyntilaivastot siirtyvät muualle. Kanta toivottavasti aikanaan toipuu. Trofeemetsästyksessä tällaista ilmiötä ei ole, vaan se toimii samalla tavalla kuin pussihukasta aikanaan maksettu tapporaha. Mitä useampia pussihukkia tapoit, sitä enemmän kustakin maksettiin, ja sen vihoviimeisenkin yksilön jäljittäminen kannatti. Kuten pussihukanmetsästys, myös trofeemetsästys johtaa väistämättä lajin sukupuuttoon, ellei sitä hallita millään tavalla.
Parhaassa tapauksessa sekä metsästyksestä elantonsa saavat yrittäjät että Afrikan valtiot ymmärtävät oman pitkäaikaisen parhaansa ja säätävät pyyntikiintiöt siten, että samaa lehmää voidaan lypsää vuodesta toiseen. Sitä varten kuitenkin tarvitaan tieteellistä tutkimusta kestävästä pyynnistä ja kiintiöiden tiukkaa valvontaa. Tällä hetkellä tietoa kyllä on, mutta valvonta ja kiintiöt ovat usein sangen kyseenalaisia.
Esimerkiksi Sambian Luangwa-joen alueella trofeemetsästäjien ampumien urosleijonien keski-ikä on tänä vuonna julkaistun tutkimuksen mukaan 4,86 vuotta, kun tutkimustieto yksimielisesti suosittelee minimi-iäksi 6 tai 7 vuotta. Leijonia myös metsästettiin alueelta kaikkiaan vähintään tuplasti enemmän kuin tutkijat suosittelevat. Ajan mittaan ammuttujen leijonien keski-ikä laskee, koska vanhoja uroksia ei enää ole. Zimbabwessa sallittiin vuosina 1995-2005 myös naarasleijonien ampuminen, vaikka tutkimusten mukaan se ei ole missään olosuhteissa kestävää.
Asiaa ei auta se, että etenkin suurpetojen pyyntikiintiöihin vaikuttaa tieteellisen tiedon lisäksi poliittinen paine – ja se tulee usein ihmisiltä, jotka toivovat hankalien ja vaarallisten petoeläinten täydellistä hävitystä ainakin omalta takapihaltaan. Näinhän Suomessakin taivuttiin: suden ”kannanhoidollisella” metsästyksellä oli hyvin vähän tekemistä erittäin uhanalaisen populaation kannan hoitamisen kanssa. Päätavoite oli lievittää petovihaa.
Jokainen voi varmaan kuvitella, kuinka paljon suurempi paine on vaikkapa leijonan kohdalla, jonka vaarallisuus ihmisille ei ole spekulatiivista, vaan ihmisiä tosiaan syödään vuosittain melkoinen määrä! Petoeläimet syövät myös kotieläimiä ja norsut aiheuttavat satovahinkoja. Näissä maissa ei Suomen kaltaista valtion korvausjärjestelmääkään ole.
Poliittinen paine myös näkyy pyyntikiintiöissä: ei ole sattumaa, että leijonia tapetaan laillisestikin eniten maissa, joissa on väkilukuun suhteutettuna eniten karjaa.
Evoluutio kutistaa trofeet
Eläimet saattavat kuitenkin itse poistaa itsensä kelvollisten trofeiden joukosta. Kestävä trofeemetsästys perustuu ajatukseen, että ainoastaan komeimmat yksilöt, yleensä vanhat urokset, ammutaan. Niistä tulee arvokkaimmat trofeet ja rasite populaatiolle on kohtuullinen, koska ne ovat todennäköisesti jo ehtineet lisääntyä
Sivutuotteena tulee kuitenkin ongelma: evoluutio. Kun komeimmat yksilöt tapetaan, tullaan aiheuttaneeksi keinotekoista valintaa, joka suosii epäkelvoiksi katsottuja yksilöitä. Kanadassa (joka hieman yllättäen on Afrikan maiden ohella maailman tärkeimpiä trofeemetsästysalueita) tutkijat seurasivat ohutsarvilampaiden (Ovis dalli) sarvien kehitystä 37 vuoden aikana. Populaatioissa, joissa pässejä oli metsästetty ahkerasti, sarvet lyhenivät ja nuoret pässit pysyivät pidempään sarvettomina. Sarvettomat ja pienisarviset pässit pääsivät lisääntymään kun suurisarviset yksilöt ammuttiin. Jos metsästys jatkuu tarpeeksi pitkään, sen looginen seuraus on sarvien kutistuminen mitättömiksi tai katoaminen kokonaan.
Tutkijat ovat löytäneet viitteitä, että samaa on tapahtumassa Afrikassa sala- ja trofeemetsästyksen aiheuttamana. Afrikannorsujen syöksyhampaat ovat kutistuneet ja kokonaan syöksyhampaattomien yksilöiden osuus kasvanut. Se saattaa johtua tällä hetkellä pelkästään komeahampaisten yksilöiden ampumisesta, mutta koska syöksyhampaiden kasvu todennäköisesti periytyy melko voimakkaasti, vaikutus jatkunee tuleviin sukupolviin.
Onhan kuitenkin pääasia, että tulevia sukupolvia ylipäätään tulee. Syöksyhampaattomat norsut eivät ole tulilinjalla. Kukaties hampaiden menetys lopulta pelastaa norsut, jos mikään muu ei siihen pysty. Se on kuitenkin vaarallinen tie. Täysin syöksyhampaattomia yksilöitä on sangen vähän ja siihen voi olla hyvä syy. Hampaat eivät ole pelkkä keskinäisen kahinoinnin väline, vaan tärkeä työkalu. Syöksyhampaiden avulla norsut esimerkiksi kaatavat puita ja raaputtavat tarvitsemiaan hivenaineita kallioseinämistä. Norsut ehkä pelastuisivat vain kuollakseen aliravitsemukseen.
Kuten Hesarissa kirjoitin, lukumääräisesti suurin osa trofeemetsästyksen uhreista ei ole norsuja, leijonia ja sarvikuonoja, vaan yleisempiä ja vähemmän karismaattisia eläimiä, kuten erilaisia antilooppeja. Myös antiloopinsarvitrofeet kutistuvat, osoitti zimbabwelaisella metsästysalueella vuosina 1974-2008 ammuttujen antilooppien sarvien tutkimus.
Tutkimuksessa impalojen (Aepyceros melampus) ja mustahevosantilooppien (Hippotragus niger) sarvet kutistuivat, ja niistä ainakin jälkimmäinen oli osoitus evoluutiosta. Impaloilla osan sarvien kutistumisesta selitti se, että vanhat urokset hupenivat ja yhä nuorempia yksilöitä ammuttiin, mutta mustahevosantiloopeilla kaikenikäisten eläinten sarvet kutistuivat.
Evoluution nopeutta voidaan hillitä metsästyksen tarkalla säätelyllä, mutta niin kauan kuin komeimpia yksilöitä suositaan trofeina, on matemaattinen väistämättömyys, että eläimistä tulee vähemmän komeita. Voisi ehkä ajatella, että joskus etäisessä tulevaisuudessa kestävinkin trofeemetsästys tulee luontaiseen päätökseensä, koska sarvet ja syöksyhampaat loppuvat, vaikka eläimiä edelleen on.
Etelä-Afrikassa yrittäjät ovat löytäneet tähän ongelmaan sinänsä loogisen, mutta eettisesti kammottavan ratkaisun: eläimiähän voidaan kasvattaa tarhoissa ja jalostaa niistä komeita trofeita!
”Canned hunting”-menetelmässä tarhaeläin yleensä vapautetaan laajaan, luonnontilaiselta vaikuttavaan aitaukseen, josta turisti voi sitten ”metsästää” sen. Saalis on taattu, onhan eläin rajatulla alueella ja usein kesy. Esimerkiksi Etelä-Afrikassa trofeiksi ammutuista leijonista peräti 80 % arvioidaan olevan näitä häkkileijonia. Uudessa Blood Lions -dokumentissa paneudutaan alan kammottaviin käytäntöihin, kuten leijonanpentujen hoidattamiseen vapaaehtoisilla, jotka luulevat työskentelevänsä luonnonsuojelun hyväksi.
Taustatyötä Hesarin artikkeliin tehdessäni olin yllättynyt, kuinka monet tutkijat ja luonnonsuojelujärjestöt kannattavat trofeemetsästystä, kunhan sitä säädellään tiukasti ja sen kestävyyttä valvotaan tieteellisin tutkimuksin. Kaikki kuitenkin vastustavat tätä purkkimetsästystä yhtenäisen raivokkaasti.
Sen lisäksi, että purkkimetsästyksessä on muun muassa eläinten oloihin liittyviä eettisiä ongelmia, näillä yksityisillä tarhoilla kasvatetuilla eläimillä harvoin on mitään annettavaa luonnonsuojelulle. Ne voivat olla sisäsiittoisia, tai eri alalajien tai jopa lajien risteytyksiä. Arvokkaampia trofeita kasvatetaan valikoimalla jalostukseen erityisen suuria tai poikkeavan värisiä yksilöitä. Viime vuosina kultaisista gnuantiloopeista, valkoisista leijonista ja jättisarvisista afrikanpuhveleista on maksettu huikeita summia. Meneillään on suorastaan ryntäys, jossa entiset karjatilalliset alkavat liha- ja maitokarjan sijaan kasvattaa jännittäviä antilooppeja.
Villieläinten kasvatuksellakaan ei kuitenkaan ole pelkkiä huonoja puolia. Kotoperäisiä eläimiä kasvatetaan ja metsästetään maalla, joka samalla palautuu lähemmäs luonnontilaansa. Vaikka kultaiset gnut eivät auta suojelemaan luonnonvärisiä sukulaisiaan, ne hoitavat elinympäristössään samaa virkaa, ja tarjoavat elinpaikkoja, ruokaa ja suojaa monenlaisille pienemmille eläimille lantakuoriaisista loisnokkeleihin.
Ihmisen ja luonnon suhteessa mikään ei ole yksioikoista. Niin kammottavalta kuin trofeemetsästys tuntuukin, sillä näyttää olevan tehtävä hoidettavanaan ainakin toistaiseksi. Tärkeää olisi saada nopeasti aikaiseksi järjestelmä, jolla valtiot ja yritykset saataisiin toimimaan kestävästi. Sekä nykymenon jatkuminen että trofeemetsästyksen kieltäminen johtavat todennäköisesti maapallon viimeisen megafaunan tuhoutumiseen.
Saharan eteläpuolisen Afrikan väestön odotetaan kasvavan hirvittävät 250 % vuoteen 2050 mennessä, eivätkä sadot pysy väestönkasvun perässä. Laajan nälänhädän välttäminen ilman, että viimeinenkin norsu syödään ja viimeinenkin savanni raivataan viljapelloksi on tämän sukupolven haaste, jota eivät ainakaan helpota holtiton salametsästys ja ennustamattomasti muuttuva ilmasto. Toivottavasti lapsenlapsemme vielä näkevät norsuja ja leijonia muualla kuin kirjojen kuvissa.
Lähteitä ja lisätietoa:
Populaariartikkeleita ja uutisia
Helsingin Sanomat/Mielipide: EU:n alueelle on saatava trofeiden tuontikielto.
Trofeeton EU-työryhmän Pirkka-Pekka Peteliuksen ja Birgitta Wahlbergin mielipidekirjoitus.
Helsingin yliopisto: Metsästysmatkailun kieltäminen voi heikentää luonnon monimuotoisuutta. Tiedote Enrico Di Mininin tieteellisestä artikkelista.
Conservation Magazine: What if we banned trophy hunting in Africa?
Conservation Magazine: Can trophy hunting actually help conservation?
National Geographic: Cecil the Lion Died One Year Ago—Here’s What’s Happened Since. Katsaus sekä Cecilin lauman kuulumisiin että julkkisleijonan kuoleman jälkeisiin tapahtumiin ihmisten maailmassa.
CNN: Texas hunter bags his rhino on controversial hunt in Namibia. Toimittaja oli mukana 350 000 dollarin sarvikuonon metsästyksessä, tässä reportaasi.
IFAW: New Report: Economics of Trophy Hunting in Africa Are Overrated and Overstated. Eläinoikeusjärjestön mukaan trofeemetsästyksen tuotot ovat uskottua pienemmät ja niiden päätyminen oikeisiin kohteisiin – paikallisille asukkailla ja luonnonsuojeluun – on usein kyseenalaista.
African Wildlife Foundation: Going tuskless. Norsujen syöksyhampaiden kutistumisesta.
Bloomberg: Golden gnu breeding may be regulated in South Africa. Poikkeavan väristen antilooppien kasvatuksesta ja siihen mahdollisesti tulossa olevista rajoituksista.
Yle: Leijonia tarhataan ja kasvatetaan trofeemetsästäjien ammuttavaksi.
Tiede: Afrikassa sadot eivät pysy väestönkasvun perässä.
Mmegi Online: Wildlife hunting to cease in Botswana. Botswanalaislehden juttu trofeemetsästyskiellon voimaantulosta.
Mmegi Online: Banning Wildlife Hunting Is A Mistake – Expert. Saman lehden artikkeli kasvavan safarimatkailun haittavaikutuksista.
Zimbabwe Situation: Zimbabwe Hunting Body Vows to Self-Regulate After Cecil the Lion. Zimbabwen metsästysbisnes lupaa säädellä toimintaansa paremmin Cecilin kohun jälkeen.
Raportteja ja kannanottoja
WWF and Trophy Hunting. Maailman luonnonsäätiön kanta trofeemetsästykseen.
IUCN: Trophy Hunting: informing responsible decision-making. Kansainvälisen luonnonsuojeluliiton tuore opas päättäjille.
Africa Check Factsheet: How much does hunting contribute to African economies? Lukuja trofeemetsästyksen ja muun turismin tuottamien tulojen suhteesta.
IFAW: Killing for Trophies: An Analysis of Global Trophy Hunting Trade. Trofeemetsästystä vastustavan eläinsuojelujärjestön analyysi trofeemetsästyksestä ja sen kohteena olevista lajeista.
Missing the Mark: African trophy hunting fails to show consistent conservation benefits. Yhdysvaltojen kongressin komitean raportti.
Tieteelliset artikkelit
Berger & Cunningham 1998: Natural Variation in Horn Size and Social Dominance and Their Importance to the Conservation of Black Rhinoceros. Conservation Biology. (kertoo mm. suippohuulisarvikuonojen kuolleisuudesta reviirikiistoissa) (koko teksti: Rhino Resource Center)
Brink ym. 2016: Sustainability and Long Term-Tenure: Lion Trophy Hunting in Tanzania. PLoS ONE.
Courchamp ym. 2006: Rarity Value and Species Extinction: The Anthropogenic Allee Effect. PLoS Biology.
Creel ym. 2016: Assessing the sustainability of African lion trophy hunting, with recommendations for policy. Ecological Applications.
Croes ym. 2011: The impact of trophy hunting on lions (Panthera leo) and other large carnivores in the Bénoué Complex, northern Cameroon. Biological Conservation.
Crosmary ym. 2013: Trophy hunting in Africa: long-term trends in antelope
horn size. Animal Conservation. Antilooppien sarvien kutistumisesta Zimbabwessa.
Di Minin tm. 2016: Banning Trophy Hunting Will Exacerbate Biodiversity Loss. Trends in Ecology & Evolution. Helsingin yliopiston Di Mininin lyhyt katsausartikkeli. (koko teksti: ResearchGate)
Douhard ym. 2016: Changes in horn size of Stone’s sheep over four decades correlate
with trophy hunting pressure. Ecological Applications.
Edwards ym. 2014: Data-poor management of African lion hunting using
a relative index of abundance. PNAS.
Groom ym. 2014: Surveys of lions Panthera leo in protected areas in Zimbabwe yield disturbing results: what is driving the population collapse? Fauna & Flora International. (pdf)
Humavindu & Barnes 2003: Trophy hunting in the Namibian economy: an assessment. South African Journal of Wildlife Research. (pdf)
Lindsey 2006: Potential of trophy hunting to create incentives for wildlife conservation in Africa where alternative wildlife-based land uses may not be viable. Animal Conservation.
Lindsey ym. 2006: Trophy Hunting and Conservation in Africa: Problems and One Potential Solution. Conservation Biology. (pdf)
Lindsey ym. 2012: The Significance of African Lions for the Financial Viability of Trophy Hunting and the Maintenance of Wild Land. PLoS ONE.
Lindsey ym. 2013: The Trophy Hunting of African Lions: Scale, Current Management Practices and Factors Undermining Sustainability. PLoS ONE.
Miller ym. 2016: Aging traits and sustainable trophy hunting of African lions. Biological Conservation.
Packer ym. 2009: Sport Hunting, Predator Control and Conservation of
Large Carnivores. PLoS ONE.
Packer ym. 2010: Effects of Trophy Hunting on Lion and Leopard
Populations in Tanzania. Conservation Biology.
Muuta mielenkiintoista
Aging the African Lion. Nettisivut, joilla voi opiskella määrittämään urosleijonan iän. Tunnistaisitko itse sallitun riistan alaikäisistä leijonista?
Blood Lions (2015). Dokumenttielokuva ”purkkileijonien” kulissien takaa.
Wikipedia
planeetanihmeet.wordpress.com 
.jpg){kind=link}
.jpg){kind=link}
