Etelä-Amerikassa koiraeläimet tuntuvat tekevän kaiken päinvastoin kuin pitäisi. Siellä koiraeläimiä on ollut kaikkein lyhimmän ajan, mutta silti ne ovat monimuotoisempia kuin missään muualla.
Muualla isot koiraeläimet ovat petoja ja pienet kaikkiruokaisia, täällä päinvastoin. Muualla kesyt koirat kukoistavat ja villit erämaan eläimet ovat uhanalaisia, mutta Etelä-Amerikassa juuri kesyt on hävitetty maan päältä. Mikä koiramaailman hölmöläisten kylä tämä oikein on?
Etelä-Amerikka ajelehti kymmeniä miljoonia vuosia eristyneenä saarimantereena. Sille kehittyi omalaatuinen eläimistö – sapelihampaisia pussieläimiä, jättiläislaiskiaisia ja -vyötiäisiä, lentokyvyttömiä jättiläislintuja. Noin 2,5 miljoonaa vuotta sitten Panaman kannas kuitenkin yhdisti Amerikat. Kauan erillään olleet faunat kohtasivat ja tapahtui Suuri Amerikan eläimistövaihto. Vaihto oli lopulta aika yksipuolinen: enimmäkseen Pohjois-Amerikan eläimet vyöryivät etelään ja jyräsivät alkuperäislajiston alleen.
Koiraeläimet tulivat pohjoisesta. Uudella mantereella ne monimuotoistuivat vauhdilla. nykyään Etelä-Amerikassa elää 10 koiraeläinlajia, jotka jaetaan viiteen eri sukuun. Vain 140 vuotta sitten sekä lajeja että sukuja oli yksi lisää – enemmän kuin missään muualla maailmassa.
Silmäänpistävimmät ja nurinkurisimmat Etelä-Amerikan koirista ovat harjasusi (Chrysocyon brachyurus) ja pensaskoira (Speothos venaticus).
Lähinnä sademetsissä elävä pensaskoira on pieni, pyöreä ja lyhytjalkainen kuin pehmolelu. Otus näyttää epäilyttävästi supikoiran ja mopsin sekoitukselta, ja on samankokoinenkin: säkäkorkeudeltaan 20-30 cm ja 5-8-kiloinen. Massiivinen ja leveäkuonoinen pää ja hampaisto paljastavat yllätyksen: pensaskoira ei ole supikoiran tai ketun tapaan kaikkiruokainen, vaan hyperkarnivori, puhdas lihansyöjä.
Pensaskoira muodostaa jopa 12 yksilön laumoja ja saalistaa yhteistyössä. Tavallisinta saalista ovat isot jyrsijät: pakat (Cuniculus) ja agutit (Dasyprocta), jotka ovat suunnilleen samaa kokoluokkaa kuin pensaskoira itsekin. Ruokavalioon kuuluvat myös todella hämmentävät eläimet: 50-kiloiset kapybarat (Hydrochoerus hydrochaeris), puolitoista metriä korkeat nandut (Rhea americana) ja vikkeläjalkaiset piikkokauriit (Mazama). Vuonna 2002 julkaistun raportin mukaan kuuden pensaskoiran lauman on nähty käyvän 250-kiloisen tapiirinkin kimppuun. Yrityksen lopputulosta en tosin ole saanut selville.
Pieni ja töppöjalkainen pensaskoira siis saalistaa kuin susi. Sen vaikeakulkuinen elinympäristö varmaankin helpottaa suuren saaliin kiinni saamista. Pensaskoira elää vesien äärellä, liikkuu mielellään uiden (sillä on räpylätkin) ja on niin salamyhkäinen, että sen käyttäytymisestä luonnossa tiedetään vieläkin hyvin vähän.
Harjasusi on kaikkea, mitä pensaskoira ei ole. Lajikaksikko on kuin koirien oman fantasiamaailman haltia ja kääpiö. Harjasusi on hontelo ja silmiinpistävän pitkäkoipinen. Sen säkäkorkeus on vajaat 80 cm – riittävästi irlanninsusikoiralle tai tanskandoggillekin. Painoa on vain 20-23 kiloa, suunnilleen kolmannes tanskandoggin lukemista: harjasusi on kuin iso kettu puujaloilla.
Keveästä rakenteestaan huolimatta harjasusi osuu 21 kilon haamurajaan. Tämänkokoiset ja suuremmat koiraeläimet kaikkialla muualla maailmassa ovat laumassa eläviä saalistajia, mutta harjasusipa ei.
Harjasusi liikkuu hämärissä siinä, missä pensaskoira on päiväaktiivinen. Se viihtyy savannilla siinä, missä pensaskoira tiheikössä ja liikkuu yksin siinä, missä pensaskoira osana laumaa. Se syö hedelmiä siinä, missä pensaskoira lihaa.
Ja varmaan arvaatkin, että nämä kaksi ovat toistensa lähimmät elävät sukulaiset!
Loput kahdeksan koiraeläinlajia muodostavat oman kehityslinjansa, joka mahdollisesti eriytyi pensaskoiraan ja harjasuteen johtaneesta linjasta jo ennen kuin Panaman kannas syntyi. Tähän linjaan kuuluvat sademetsissä hiippaileva, taitavasti kalastava pienikorvakettu (tai -koira) Atelocynus microtis, kuivemmissa ympäristöissä elävä ravunsyöjäkettu (ravustajakoira) Cerdocyon thous sekä kuuden lajin verran kettumaisia eläimiä, joita voisi nimittää vaikka valeketuiksi tai eteläamerikanketuiksi (Lycalopex). Paikallisten käyttämä nimi zorro on myös aika viehättävä.
Kuten muillakin mantereilla, myös Etelä-Amerikassa ihmisen saapuminen tiesi monen lajin sukupuuttoa. Noin 11 000 vuotta sitten tapahtui joukkosukupuutto, jossa hävisi suurin osa Etelä-Amerikan isoista kasvinsyöjistä ja lähes kaikki niiden saalistajat: jättiläislaiskiaiset ja -vyötiäiset, sapelihammaskissat, hirmusudet… ja koirat. Kettumaiset zorrot sukulaisineen pääsivät vähällä, mutta pensaskoiralle sukua olleet kookkaat lihansyöjäkoirat katosivat. Niiden luokittelu on vielä aika sekavaa, mutta vaikuttaa siltä, että ainakin kaksi Protocyon-lajia katosi tässä joukkosukupuutossa. Ne olivat noin 20-25-kiloisia, avoimessa maastossa eläneitä hyperkarnivoreja, samantapaisia kuin nykyiset savannikoirat (Lycaon pictus).
Sen sijaan Dusicyon-suvun koirat (nimi tarkoittaa kirjaimellisesti ”hölmöä koiraa”) säilyivät niin pitkään, että niistä on eurooppalaisten luonnontieteilijöiden raportteja ja heidän keräämiään museonäytteitä. Charles Darwin kirjoitti Falklandsaarilla eläneestä epätavallisesta koirasta (nykyään Dusicyon australis) Beaglen matka -teoksessaan:
Saaren ainoa alkuperäinen nelijalkainen on iso sutta muistuttava kettu (Canis antarcticus), joka on yleinen sekä Itä- että Länsi-Falklandin saarilla. […] Nämä sudet tunnetaan hyvin Byronin kertomuksesta kesyinä ja uteliaina. […] Gauchot ovat usein iltaisin tappaneet niitä pitelemällä toisessa kädessä lihapalaa ja toisessa veistä valmiina iskemään niiden tultua lähelle. […] Jos nämä saaret asutetaan pysyvästi, Falklandsaarten susi päätyy mitä todennäköisimmin muutamassa vuodessa samaan ryhmään dodon kanssa maan päältä kadonneena eläimenä.
Darwin oli tapansa mukaan oikeassa. Lempeä ja hölmö falklandinkoira kuoli sukupuuttoon 1876, vain 42 vuotta Darwinin vierailun jälkeen. Enää rantaan soutavia merimiehiä vastaan ei tullut häntäänsä heiluttavia koiria, jotka saattoi tappaa iltanuotiolla tarvitsematta edes nousta paikaltaan. Laji jätti jälkeensä koko liudan arvoituksia: mikä se oikein oli, mistä se tuli ja kuinka se eli? Falklandinkoiran on esitetty olleen sukua niin kesykoiralle, kojootille kuin zorroillekin. Sen on ehdotettu saapuneen saarilleen merijäätä myöten jääkaudella, kasvillisuuslautoilla ajelehtien tai ihmisten tuomana.
Kylmät, puuttomat ja tuuliset Falklandsaaret sijaitsevat 480 kilometriä itään Etelä-Amerikan kärjestä. Keskilämpötila on hädin tuskin plussan puolella. Ei siis mikään kadehdittava asuinpaikka. Ravintoa varmaankin riitti: vielä nykyäänkin Falklandsaaret ovat tärkeä pingviinien, hanhien ja muiden lintujen pesimäpaikka. Rannoilla lepäävät hylkeet ja niille ajautuu monenlaista kuollutta aaltojen mukana.
Arvoitukset ovat alkaneet vähitellen ratketa. Museonäytteistä eristetty dna paljasti, ettei falklandinkoira ollut sen paremmin kojootti kuin kesykoirakaan, vaan elävistä koiraeläimistä läheisintä sukua harjasudelle!
Se ei myöskään ollut ainutlaatuinen. Mantereella – Tulimaassa, Patagoniassa ja pampalla – eli lähisukuinen D. avus, joka tunnetaan ainoastaan luista. Sen on ajateltu kuolleen sukupuuttoon vuosituhansia sitten, mutta tuore radiohiiliajoitus kertoo toista. Nuorimmat luulöydöt ovat vain 324–496 vuoden ikäisiä – siis ajalta, jolloin Amerikoissa oli jo eurooppalaisia.
Tuoreen molekyylikellotutkimuksen mukaan falklandinkoira eriytyi mannerserkustaan niinkin äskettäin kuin 8-31 000 vuotta sitten, siis viime jääkaudella. Kaksikko todennäköisesti pitäisikin luokitella samaan lajiin. Kävisi hyvin järkeen, että falklandinkoira tallusteli saarelleen jäätä myöten: merenpinta oli nykyistä matalammalla, eikä manner-Argentiinan ja Falklandsaarten välissä ollut kuin muutama kymmenen kilometriä merta.
Ehkä leviäminen jäätä myöten selittää myös, miksei Falklandsaarilla ole muita maanisäkkäitä. Koiraeläimethän vaeltavat pitkiä matkoja merijäällä (naalin tapauksessa jopa tuhansia kilometrejä kerrallaan), kun taas kasvinsyöjillä ja pikkunisäkkäillä lienee tarpeeksi tolkkua olla edes yrittämättä moista urotekoa. Toisella puolella maailmaa naali on monen arktisen saaren ainoa kotoperäinen maanisäkäs (mm. Islannin).
Toinenkin kesy koira on tuore sukupuuton uhri. Tulimaankoira oli Argentiinan eteläkärjen alkuperäisasukkaiden oma kotieläin, domestikoitu versio culpeosta eli isoandienketusta (Lycalopex culpaeus). Eurooppalaiset pitivät ainutlaatuista kotieläintä vain tavallista rumempana koirana, ja hävittivät huolettomasti sekä koiran että sitä pitäneet alkuperäisasukkaat. Kirjoitin tulimaankoiran tarinasta tämän Viikon outo eläin -artikkelin.
Tulimaankoiran villillä kantamuodolla pyyhkii sentään hyvin – toisin kuin useimpien eurooppalaisten kotieläinten villeillä esi-isillä. Culpeo elää Andeilla koko niiden pituudelta. Vaikka se on paikoin metsästyksen vuoksi harvinaistunut, lajina sillä ei ole hätäpäivää.
Tukalammassa tilanteessa on toinen Charles Darwinin tuttu: hänen mukaansa nimetty darwininkettu (Lycalopex fulvipes)*. Laji elää Chiloé-saarella Chilen rannikolla ja pienellä alueella manner-Chilessä. Koko populaatio on muutaman sadan yksilön luokkaa, ja laji luokitellaan erittäin uhanalaiseksi. Onneksi kuitenkin iso osa sen elinalueesta on turvattu kansallispuistoksi. Myös darwininkettua vaivaa liika luottamus: Darwin keräsi oman näytteensä yksinkertaisesti kävelemällä ketun luo ja kopauttamalla sitä geologinvasarallaan päähän.
Toivottavasti Etelä-Amerikan jäljellä olevat koiraeläinerikoisuudet säästyvät tulevienkin sukupolvien ihmeteltäväksi. Niissä riittää opittavaa – ja aivan tarpeeksi harmittavat nekin, jotka tähän mennessä on menetetty.
Fernando Bórquez Bórquez / Wikipedia.
*Eläinlajeissa ei oikeastaan saisi olla henkilöiden nimiä. Darwininkettu on nimistösääntöjen vastainen, mutta valitettavasti nisäkäsnimistössä ei ole sille parempaakaan nimiehdotusta: kettu erotettiin omaksi lajikseen vasta 1996, ja Nisäkäsnimitoimikunnan käyttämä luokittelu perustuu vuonna 1993 julkaistuun kirjaan.
Lähteitä ja lisätietoa:
Pró-Carnivoros: Bush dog.
IUCN Canid Specialist Group: Bush dog, Maned wolf. (tietoa lajien suojelutilanteesta)
Arkive: Bush dog, Maned wolf, Falkland Island Wolf. (tietoa lajien perusbiologiasta)
Not Exactly Rocket Science: The origin of the friendly wolf that confused Darwin.
Charles Darwin (1845) Beaglen matka. Käännös Edita, 2008.
Nisäkäsnimistö. Suomalaisten nimien lähde yhdessä suomenkielisen Wikipedian kanssa.
Austin ym. 2013: The origins of the enigmatic Falkland Islands wolf. Nature Communications. (kokonaan luettavissa).
Annalisa Berta (1988) Quaternary Evolution and Biogeography of the Large South American Canidae (Mammalia, Carnivora). University of California Press.
Pamperin ym. 2008: Sea-ice use by arctic foxes in northern Alaska. Polar Biology. Tutkimus naalien kulkemista matkoista merijäällä.
Perini ym. 2009: The evolution of South American endemic canids: a history of rapid diversification and morphological parallelism. Journal of Evolutionary Biology. (kokonaan luettavissa)
Prevosti ym. 2005: Biostratigraphy, systematics, and paleoecology of Protocyon Giebel,
1855 (Carnivora, Canidae) in South America. Journal of South American Earth Sciences.
Prevosti 2010: Phylogeny of the large extinct South American Canids (Mammalia,Carnivora, Canidae) using a ‘‘total evidence’’ approach. Cladistics. (kokonaan luettavissa)
Prevosti ym. 2015: Extinctions in near time: new radiocarbon dates point to a very recent disappearance of the South American fox Dusicyon avus (Carnivora: Canidae). Biological Journal of the Linnean Society.
Slater ym. 2009: Evolutionary history of the Falklands wolf. Current Biology.
Wallace ym. 2002: An observation of bush dog (Speothos venaticus) hunting behaviour. Mammalia. Tästä löytyy maininta pensaskoirien tapiirinmetsästyksestä, mutten saanut alkuperäislähdettä käsiini.
Zuercher ym. 2005: Diet and habitat associations of bush dogs Speothos venaticus
in the Interior Atlantic Forest of eastern Paraguay. Oryx. (kokonaan luettavissa)
planeetanihmeet.wordpress.com 
Reblogged this on ollipursi and commented:
Blogi koirien evoluutiosta.
Kuten olen varmaan monesti aiemminkin jo sanonut: aina sitä oppii uutta, ja voi vitsit, miten mukavasti osaat kirjoittaa! Blogisi seuraaminen on jotenkin aivan erikoisen hauskaa. Aina kun ilmestyy uusi postaus, voi jo aavistaa, että saa pian tietää jotain uutta, vaikka kyseessä olisikin jokin aihe, josta on kuvitellut jo tietävänsä oikeastaan kaiken, mitä tällä erää tiedettävissä on.
Olen myös oppinut luottamaan blogiisi tietolähteenä, sillä joskus alussa, kun jaksoin aina tsekata lähteet läpi ja varmistaa tiedot, sain pian todeta, että olet tosi ekstakti faktojen kanssa, ja syyttä suotta minä aina tarkastan lähteitä. Vaikka kerrotkin asioista kirjavasti ja eloisasti, pysyt hienosti faktoissa – tai jos spekuloit, teet hyvin selväksi, että kyse on vain spekulaatiosta.
Jatka hyvää työtä!
Ai niin hei, minun on jo pitkään pitänyt esittää sellainen huomio, että olisi ehkä hyvä, jos ”edellinen julkaisu” ja ”seuraava julkaisu” -linkit olisivat (myös) täällä postauksen alareunassa. Olen usein blogiasi selatessani miettinyt, että on vähän turhauttavaa scrollata aina takaisin ylös siirtyäkseen yhden jutun luettuaan eteenpäin/taaksepäin seuraavaan julkaisuun.
Myös postausten otsikot näyttävä blogiarkisto voisi olla näppärä. Etsin usein vanhoja julkaisujasi, joita muistan joskus lukeneeni, mutten muista postauksen nimeä tai muutakaan tarkaa yksityiskohtaa, jolla sitä olisi helppo hakea hakukoneella.
Hei!
Myöhäinen kiitos kehitysneuvoista. Linkit artikkelien loppupäässäkin olisivat tosiaan hyvät, mutten ole ainakaan vielä keksinyt, kuinka ne sinne saisi. Yritän kuitenkin keksiä jonkin ilveen, jolla blogiarkistosta voisi selailla otsikoita. :)
Yksi keino etsiä aikaisemmin lukemiasi artikkeleita on heittää hakuun aihesanoja: pyrin laittamaan jokaisen artikkelin tageiksi niinkin ympäripyöreitä termejä kuin ”nisäkkäät” tai ”esihistoria”, jotta niitä voisi hakea vaikka ei jutusta juuri mitään muistaisikaan. Aina siitä ei varmaan ole apua, mutta ehkä välillä.