Muutin Helsinkiin melkein päivälleen kaksi vuotta sitten. Sukulaiset huolehtivat, kuinka oikein viihdyn pääkaupungissa, kaukana luonnosta. Toisin kävi: missään en ole asunut yhtä monimuotoisen luonnon ääressä kuin Viikissä.
Naapurustossa on metsäkauriita ja saukkoja, lepakoita ja sisiliskoja ja monimuotoista kasvillisuutta jyhkeistä kuusikoista merenrantapensaikkoon. Hätkähdyttävintä on kuitenkin lintujen paljous. Siinä on riittänyt tarkkailtavaa, tunnistettavaa ja etenkin valokuvattavaa. Minusta onkin puolivahingossa tullut lintuharrastaja.
Viikissä ja lähikaupunginosissa (siis Vanhassakaupungissa ja Herttoniemessä) on elinympäristöjä monenlaisille linnuille, laaja luonnonsuojelualue ja sijainti muuttoreittien varrella. Kun alueen harrastajat vielä ovat aktiivisia esittelemään havaintojaan Facebookin luontoryhmissä, olen itsekin vääjäämättä saanut lintubongarin piirteitä. Tilaisuutta on vaikea vastustaa, kun reaaliaikainen tieto kertoo, että jännittävä lintu löytyy ihan naapurista.
Niin pahasti en sentään ole hurahtanut, että lähtisin lintuharvinaisuuden perässä satojen kilometrien päähän: naapurusto saa riittää.
Kaupunkilaislinnut ovat vähemmän arkoja ja siksi helpompia kuvattavia kuin maalaisserkkunsa. Sääntö ei päde pelkästään riistalintuihin, vaan myös koko maassa rauhoitettuihin pikkulintuihin ja petolintuihin. Kun lisäksi ostin viime vuonna vihdoin järjestelmäkameran, lintuvalokuvauksesta on tullut hyvinkin palkitsevaa.
Työkiireiden keskellä siitä on myös tullut tärkeä henkireikä. Luonnossa kävelykin toki rentouttaa, mutta sen aikana voi hyvin murehtia työasioita. Sen sijaan kameran etsimen läpi katsoessa mieli keskittyy vain yhteen asiaan: sen toisella puolen olevaan lintuun. Kuvien ei edes tarvitse onnistua (eivätkä ne häävisti onnistukaan kuin silloin tällöin). Itse kuvaaminen on tärkeämpää kuin lopputulos.
Säännöllisesti samoilla paikoilla kulkiessa myös vuoden kierto lintujen näkökulmasta hahmottuu.
Talvisin paikalla ovat vain vakituiset asukkaat ja metsissä on hiljaista, paitsi kun kohdalle osuu kiertelevä tiaisparvi. Niissä on usein mukana puukiipijä tai pari. Palokärki käy välillä takapihan metsässä takomassa vanhuuttaan pehmeneviä puita. Viime talvena se katkaisi rungon kahdesta isosta raidasta – melkoinen urakka linnulle! Viime talven harvinaisuus oli Fastholmassa ruokintapaikalla talvehtinut valkopäätiainen (Cyanistes cyanus), jota käytiinkin ahkerasti katsomassa.
Valkopäätiainen on Suomessa harvinaisuus, mutta varsinaisella elinalueellaan Venäjällä ja Keski-Aasiassa se on laajalle levinnyt ja yleinen. Se ja sinitiainen (C. caeruleus) luokitellaan nykyään kahdestaan omaan sukuunsa erilleen muista tiaisista, sillä ne muodostavat oman sukupuun haaransa. Lajit risteytyvätkin toisinaan siellä, missä niiden elinalueet kohtaavat.
Toinen mielenkiintoinen talvehtija oli koirastavi, joka vietti jo toista talveaan sinisorsien kanssa pienessä puistolammessa. Se pariutui sittemmin sinisorsanaaraan kanssa. Kaksikko vietti useita viikkoja yhdessä lammessa ennen kuin katosi jonnekin kesän viettoon. Lieneekö jossain nyt pesyeellinen sinisorsa-taviristeymiä?
Keväällä on muuton aika. Arktiset hanhet kulkevat ohi matkallaan Siperian tundralle tai Huippuvuorille, ja samaan aikaan niiden kanssa tulevat joutsenet. Kaikilla on kiire siihen lyhyeen, mutta yltäkylläiseen buffetpöytään, joka Pohjolan kesänäkin tunnetaan.
Tänä keväänä näin ensi kertaa kauniita tundrahanhia, joita ei lainkaan pesi Suomessa, sekä siron ja jotenkin trooppiselta vaikuttavan jalohaikaran. Kerran osuin pellonlaitaan myös harvinaisen lyhytnokkahanhen paikalla ollessa, mutta objektiivini pituus ei riittänyt sitä näyttämään. Täytyi vain uskoa vieressä kaukoputkea käyttelevän sanaan.
Vähän myöhemmin tulevat useimmat kahlaajat, joiden tunnistamisessa olisi haastetta vuosiksi – kun nyt ensin hankkisin tarpeeksi pitkän objektiivin tai hyvän kiikarin, jotta ylipäätään näkisin noita Vanhankaupunginlahden liejulla tepastelevia ruskeita palleroita. Muutaman olen nähnyt lähempää ja tunnistanut: valkoviklon nokka kaartuu hullunkurisesti ylöspäin, taivaanvuohi mäkättää lennossa ja tyllit ovat pieniä, sympaattisia palleroita koipiensa päässä.
Kesän korvalla paikalle ryntäävät tuhannet hyönteissyöjälinnut. On kerttuja ja kerttusia, sirittäjiä ja pajulintuja, peukaloisia ja kultarintoja, satakieliä ja pääskyjä. Vähään aikaan ei ole hetkeäkään hiljaista, kun laulu ja sirkutus raikaa joka nurkalta vuorokauden ympäri. Yritän vuosi suodelta opetella uusia lintujen ääniä, vaikka en kovin hyvä siinä olekaan. Yleisimmät alkavat sentään jo olla hallussa, ja erikoisempia lintututtavuuksia löydän seuraamalla vierasta laulua.
Osuin onnekkaasti paikalle näkemään uuttukyyhkyn poikasten rengastuksen Viikin koetilan laitumen tuntumassa. Yleisempää sepelkyyhkyä pienempi uuttukyyhky jää helposti huomaamatta, koska sen sivusilmällä sekoittaa puluun, mutta se on aivan oma ja aika harvalukuinen lajinsa. Se pesii nimensä mukaisesti pesii mieluusti uutussa eli pöntössä. Sopivista pesimäkoloista on pulaa, joten pöntöt ovat haluttua valuuttaa. Rengastaja kertoi, että ylläpitää Viikin alueella useita kymmeniä pönttöjä.
Lintujen vuodessa kevät ja syksy limittyvät. Kiireisimmät poismuuttajat olivat matkalla etelään jo kesäkuussa, kun viimeiset tulijat olivat hädin tuskin ehtineet perille. Koreat – ja erittäin uhanalaiset – suokukkokoiraat käyvät Suomessa vain tanssimassa häätanssinsa. Kun pariutuminen on hoidettu, moniväriset koiraat lähtevät vielä juhlapuvuissaan etelään päin, ja osa niistä kulkee Viikin peltojen kautta. Jostain syystä tämän vuoden ohikulkijat viihtyivät samassa porukassa suurten kottaraisparvien kanssa.
Heinäkuussa luonto kuhisee maastopoikasia ja jo lentokykyisiä nuoria lintuja, jotka liikkuvat sisarusporukoissa ja vanhempiensa kanssa opettelemassa tarpeellisia taitoja. Näihin aikoihin muuten piileskeleviä lintuja voi päästä näkemään hyvinkin läheltä, koska ne eivät vielä oikein tiedä, kuinka toimia.
Useimmat linnut näyttävät tottumattomaan ihmissilmään jotakuinkin identtisiltä ja on vaikea sanoa, istuuko oksalla tänään sama vai eri yksilö kuin eilen. Joissain tapauksissa myös yksilöitä oppii tuntemaan. Takapihan kanahaukkaparimme (Accipiter gentilis) pesimäpuuhia olen seurannut – enemmän tai vähemmän aktiivisesti – maaliskuun lopulta saakka.
Kävi vielä niin, että pari on jotensakin epätavallinen: vanhemman naaraan kanssa yksiin lyöttäytynyt koiras on vasta toisella elinvuodellaan ja vielä nuoren linnun väreissä. Kokeneemmat lintutietäjät ovat minulle kertoneet, etteivät tämänikäiset kanahaukat normaalisti vielä pesi. Nuori koiras on kuitenkin pätevän oloisesti kuuluttanut reviiriä yhdessä naaraan kanssa huudellen, vienyt oksia pesänrakennusmateriaaliksi ja tuonut hautovalle naaraalle ruokaa. Nyt niiden poikaset – joita on ainakin kaksi – seikkailevat jo metsässä omin päin ja alkavat näyttää kovasti isältään.
Mikä luonnonnäytelmä seurattavaksi ihan naapurissa! Myös kanahaukkojen ruokavaliota on ollut helppo seurata lähietäisyydeltä, sillä niiden ruoantähteitä löytyy metsänpohjalta. Ne ovat syöneet rottaa, naakkaa ja varista, pulua ja sepelkyyhkyä, rusakkoa ja naurulokkia. Luulisi niiden olevan tervetulleita eläinkantojen kurissapitäjiä kaupunkiinkin.
Aluksi kanahaukat jättivät naapurinsa, samassa metsässä pesivät rastaat rauhaan, ja rastaatkin antoivat haukkojen kulkea rauhassa. Ilmeisesti pesistä lähteneet kömpelöt rastaanpoikaset olivat kuitenkin liian helppo kohde, sillä niitä haukat ovat syöneet ahkerasti, ja hyvät välit rastasvanhempiin ovat tietenkin mennyttä. Tänään haukanpoikanenkin sai räkättirastaan silmilleen useita kertoja siinä vierestä katsoessani.
Vaikka syksyn lähestyminen on aina alakuloista, odottelen myös innolla, mitä uusi muuttoaika tuo tullessaan. Lisää kiehtovia ohikulkijoita, uusia lintulajeja?
planeetanihmeet.wordpress.com 
Reblogged this on ollipursi and commented:
ympäristönsuojelu on maanpuolustusta sinivihrein terveisin.