Koirakarhun valtakunta

amphicyon_väri_nimi
Amphicyon astelee mioseenikauden Eurooppaa peittäneessä ikimetsässä.

Ennen vanhaan koirat olivat vielä kettuja, karhut susia ja tapiirit… no ne olivat tapiireja kuten aina.

Yleisön, tai tarkemmin sanoen yhden sitkeän lukijan, pyynnöstä kirjoitan nyt koirakarhuista (Amphicyonidae). Ne kukoistivat maailmassa ennen jääkausiaikaa ja muistuttivat suurin piirtein karhun, koiran ja leijonan risteymää. Tai ehkä ahmaa steroideilla. Niillä oli lyhyet jalat, notkea vartalo, pitkä häntä ja järeä, lihaksikas olemus.

Koirakarhut jakoivat lämpimän, rehevien metsien peittämän Euroopan äskettäin uutisissa olleen Suomusjärven Deinotheriumin kanssa. Voi hyvin olla, että eläimet kohtasivat toisensa elossa ollessaan. Kuten Deinotherium-norsu, myös koirakarhut katosivat, kun leppeä ilmastovaihe loppui ja maailma alkoi ajautua kohti nykyisiä ankaria olojaan.

Kukaan ei tarkalleen tiedä, miten koirakarhut asettuvat petoeläinten sukupuuhun. Ne kuuluvat kyllä koiramaisiin petoeläimiin (Caniformia) yhdessä koirien, karhujen, hylkeiden ja näätäeläinten kanssa, ja siltähän ne näyttävätkin.

caniformia_amphycyonidae_koirakarhut_sukupuu_petoeläimet
Elävien koiramaisten petoeläinten sukupuu ja neljä ehdotusta (katkoviivat) koirakarhujen paikasta siinä.

Kuten nimestä voisi päätellä, koirakarhujen on usein arveltu olevan läheisintä sukua karhuille, mutta ne saattavat olla myös lähempänä näätäeläimiä tai peräti kaikkien elävien koiramaisten petojen sisarryhmä. Nisäkäspaleontologiassa ei vielä käytetä kovin laajalti moniin luuston piirteisiin perustuvia sukupuuanalyyseja, joten tällaisia vuosikymmeniä vanhoja ratkaisemattomia kysymyksiä on runsain mitoin.

Olivatpa koirakarhut tarkalleen ottaen mitä tahansa, ne ilmaantuvat maailmaan samoihin aikoihin kuin muidenkin petoeläinryhmien varhaisimmat muodot, eoseenikaudella. Ensimmäiset koirakarhut kehittyivät Pohjois-Amerikassa noin 45 miljoonaa vuotta sitten, ja levisivät sieltä nopeasti Euraasian puolelle ja Afrikkaan. Ne olivat yksi tärkeimmistä petoeläinryhmistä läpi eoseenia seuranneiden oligoseeni- ja mioseenikausien – kymmeniä miljoonia vuosia! Selvästikään ne eivät olleet pelkkä evoluution epäonnistunut kokeilu, kuten ennen vanhaan muinaisista eläinryhmistä oli tapana sanoa.

kenotsooinen_aikajana_koirakarhut
Koirakarhujen alku ja loppu kenotsooisen maailmankauden aikajanalla.

Koirakarhuista kuuluisimpia ovat tietenkin ne suurimmat. Amphicyon-lajit sukulaisineen olivat massiivisia luunmurskaajia, jotka kasvoivat huimiin kokoihin. Urokset olivat huomattavasti naaraita isompia. Esimerkiksi Euroopassa eläneistä lajeista Euramphicyon olisiponensis painoi Suvi Virannan vuonna 1996 julkaiseman arvion mukaan 147 kiloa, Amphicyon major -lajin naaraat 122 ja urokset 212 kiloa. Kokoennätystä pitää hallussaan Amphicyon giganteus, jonka naaraiden painoksi Viranta arvioi 157 ja urosten 317 kiloa. Tämä keskikoko ei suinkaan edustanut lajin suurinta painoa, vaan yksilöiden väliset erot olivat suuria, kuten nykyään karhuilla. Lissabonista on löydetty A. giganteuksen reisiluu, joka on 60 senttiä pitkä. Vertailun vuoksi lähes 700-kiloisen ruskeakarhun reisiluu on vain 52-senttinen. Kuinkahan paljon tämä mahtiuros on oikein painanut elossa ollessaan? Lähes tonnin?

Kaikki koirakarhut eivät kuitenkaan olleet hirviökokoluokkaa. Ryhmän edustajat täyttivät monenlaisia ekologisia lokeroita. Mioseenikauden Euroopassa niistä pienimpiä olivat kaikkiruokaiset, kiipeilevät Pseudarctos ja Icticyon. Ne saattoivat muistuttaa sekä elintavoiltaan että ulkonäöltään jokseenkin nykyistä pikkupandaa. Pseudarctos painoi vain 9 kiloa.

Kokojärjestyksessä seuraava ryhmä olivat mesokarnivorit, eli enimmäkseen mutta ei täysin lihansyöntiin erikoistuneet eläimet. Niitä olivat Cynelos-suvun kaksi lajia. Ne olivat aika pitkäjalkaisia ja useimmista sukulaisistaan poiketen varvasastujia: maahan osuivat askeltaessa vain varpaat ja päkiät kuten koiralla, ei kantapää, kuten karhulla tai ihmisellä. Ne olivat parempia juoksijoita kuin muut sukulaisensa, mutteivät kuitenkaan nykyisten koiraeläinten veroisia. Ehkä ne olisi silti ollut päältä päin helppo sekoittaa koiraeläimiin, ja ekologialtaankin ne olivat ehkä jotain kojootin, ketun tai sakaalin tapaista. Vain isompia. Niiden paino vaihteli reilun 20 ja yli 80 kilon välillä, eli ne olivat koirakarhujen keskikokoa.

Loput ekologiset lokerot oli varattu jättiläisille. Niitä kehittyi etenkin mioseenikaudella, koirakarhujen elinkaaren loppua kohden. Oli suuria, lyhytjalkaisia kanta-astujia, joista osa oli luunmurskaajia kuten nykyinen täplähyeena, osa puolestaan pystyi leikkaavilla hampaillaan syömään vain lihaa, kuten nykyiset kissapedot. Kolmas ryhmä olivat kissanhampaiset eläimet, joilla oli hieman koiramaisen pitkät koivet ja jotka todennäköisesti saalistivat pikemminkin takaa-ajaen kuin väijyen. Kaikkien näiden koko oli sadan kilon paremmalla puolella.

Koirakarhut olivat outo yhdistelmä nykyisten petoeläinten ominaisuuksia. Niillä oli pitkät, kapeat kuonot kuin sudella, mutta suun sisältä saattoi lajista riippuen löytyä hyeenamaiset luunmurskaushampaat, kissamaiset lihanleikkuuhampaat tai karhumaiset kaikkiruokaisen jauhajan hampaat. Koirakarhujen vartalo oli pitkänomainen, jalat ja etenkin jalkaterät lyhyet, mutta häntä oli pitkä kuin leijonalla. Kynnet olivat suuret ja kaarevat kuin karhun, eikä niitä voinut vetää sisään, kuten kissankynsiä.

Tästä ominaisuuksien mosaiikista on mielenkiintoista päätellä elintapoja. Koirakarhujen aikaan Eurooppaa peittivät tiheät metsät. Niissä oli todennäköisesti hyödyllisempää saalistaa yksin tai pienessä ryhmässä kuin suurena laumana, enemmän tiikerin tai pussihukan kuin leijonan tapaan, mutta vaihtelua varmasti oli. Suurpedon roolia hoitaneiden koirakarhujen mittasuhteet eivät ole puhtaasti väijyksistä hyökkäävän kissan, mutteivät myöskään pitkiin ja nopeisiin takaa-ajoihin erikoistuneiden koiraeläinten, vaan jotain siltä väliltä. Todennäköisesti ne ajoivat saalistaan takaa pidemmälle kuin suuret kissaeläimet, mutteivät yhtä kauas ja vauhdikkaasti kuin sudet.

Mioseenikauden metsissä sopivaa saalista olivat ehkä erilaiset siat, pienehköt märehtijät ja tapiirit (jotka eivät ole sen koommin juuri muuttuneet). Ne kaikki olivat suunnilleen koirakarhun itsensä kokoisia eivätkä niin vikkeläjalkaisia, että olisivat jättäneet pedon auttamatta jälkeensä.

amphicyonidae_daphoenus_pieni
Ketunkokoinen Daphoenus oli varhaisimpia koirakarhuja.

Käyttäytymisestä syntyy harvoin fossiileja, mutta pieniä vihjeitä näiden eläinten elintavoista voidaan silti saada. Ainakin pohjoisamerikkalainen Daphoenodon kaivoi koloja, joissa lepäsi ja hoiti poikasiaan – porukalla, sillä kolmesta vierekkäisestä kolosta löytyi yhteensä viiden aikuisen ja yhden pennun luut. Saaliseläimiä se ei koloihin tuonut, vaan ilmeisesti ruokaili ulkosalla, sillä minkään ravinnoksi kelpaavan eläimen luita ei kolosta löytynyt. Sen sijaan alivuokralaisia, kuten pienempiä petoeläimiä, oli koloissa asunut.

Amphicyon-suvun lajeilla urokset olivat noin tuplasti naaraita painavampia.Voisikohan se kertoa jotain sosiaalisesta käyttäytymisestä?  Saman suuruusluokan eroja nähdään nykylajien joukossa esimerkiksi kenguruilla, jääkarhuilla ja varsinaisilla hylkeillä. Haaremeja muodostavilla eläimillä kokoero on usein vielä suurempi, monogamisilla eli pysyvän parisiteen muodostavilla puolestaan pienempi.

Mitään kovin yksityiskohtaista koirakarhujen sosiaalisesta elämästä ei siis voi kokoeron perusteella sanoa, mutta ainakin sen verran, että ne luultavasti eivät muodostaneet elinikäisiä monogamisia pareja, kuten sudet.

Useimpien koirakarhujen aivojen koko asettuu samaan haarukkaan nykypetoeläinten kanssa, ja myöhempien, suurten lajien kohdalla jopa haarukan yläpäähän. Ne olivat todennäköisesti karhujen tapaan älykkäitä ja sopeutuvaisia eläimiä, jotka pystyivät kääntämään monenlaiset tilanteet edukseen.

Äly ei kuitenkaan auttanut, kun maailma mullistui ympärillä. Elinaikansa loppua kohti Euroopan koirakarhut elivät varsinaisessa lintukodossa. Vallesian-aika mioseenikauden loppupuolella oli Euroopan nisäkäsfaunan huippu: yhtä monimuotoista eläimistöä meillä ei ole ollut sitä ennen eikä sen koommin.

Subtrooppisissa ikimetsissä kulki koirakarhuja ja karhuja, sapelihammaskissoja, hyeenoja, näätä- ja sivettieläimiä, hevosia, chalicothereja, norsuja, sarvikuonoja ja tapiireja. Oli tamaaneja, sikoja, myskihirviä, hirvieläimiä ja jopa ihmisapinoitakin. Suurin osa fossiileista on löydetty Keski- ja Etelä-Euroopasta, muttei ole mitään syytä, miksei sama metsä olisi ulottunut Suomen perukoillekin, ehkä vain vähän viileämpänä. Jääkaudet ovat tuhonneet merkit siitä – paitsi Suomusjärven norsunluun.

Vajaat kymmenen miljoonaa vuotta sitten kaikki muuttui. Keskilämpötila laski jopa kahdeksan astetta ja sademäärät romahtivat. Viranta toteaa artikkelissaan, että ilmasto alkoi tuolloin oikutella ja on pysynyt epävakaana siitä saakka: se oli yhden aikakauden loppu. Maailma alkoi myllertyä kohti nykyistä, ankaraa ja arvaamatonta jääkausiaikaa.

Euroopassa se tarkoitti rehevien metsien pirstaloitumista ja ruohomaiden leviämistä. Monet hidasliikkeiset metsäneläimet, koirakarhujen saaliseläimet, katosivat. Niiden tilalle tuli avoimen maiseman nopeita juoksijoita, kuten Euroopan ensimmäinen moderni hevonen Hipparion.

Vain pari koirakarhulajia selvisi yli Vallesian-kriisin, lähinnä pienillä alueilla Itä-Euroopassa, eivätkä nekään sinnitelleet enää pitkään. Sama tapahtui suunnilleen samoihin aikoihin muillakin mantereilla. Koirakarhujen tilalle astuivat erikoistuneemmat petoeläimet: kestävyysjuoksuun erikoistuneet koirat, vaanimisen spesialisteiksi kehittyneet sapelihammaskissat sekä karhut, joista tuli kaikkiruokaisia opportunisteja.


 

Lähteitä ja lisätietoa:

Agustí & Antón (2002) Mammoths, Sabertoots, and Hominids: 65 million years of mammalian evolution in Europe. Columbia University Press.

Wang & Tedford (2008) Dogs: their fossil relatives & evolutionary history. Columbia University Press.

Kenneth D. Rose (2006) The Beginning of the Age of Mammals. Johns Hopkins University Press.

Viranta 1996: European Miocene Amphicyonidae – taxonomy, systematics and evolution. Acta Zoologica Fennica vol. 204.

Sorkin 2006: Ecomorphology of the giant bear-dogs Amphicyon and Ischyrocyon. Historical Biology.

Radinsky 1980: Endocasts of Amphicyonid Carnivorans. American Museum Novitates no. 2694.

2 vastausta artikkeliin “Koirakarhun valtakunta”

  1. Todella isot kiitokset tästä artikkelista! (Miih, nolottaa, että tämä oli täällä koko kesän ja nyt vasta hoksasin sen ilmestyneet. Ollut kesällä näköjään muut asiat mielen päällä ja ei ole hoksannut kurkistella tänne päin! ^^)

    Tästä artikkelista sai todellakin valtavasti uutta tietoa tästä sangen mystiseksi jääneestä eläinryhmästä, josta kiinnostuin joitakin kuukausia sitten. Vallesian-ajan eläimistö kaikessa lajirunsaudessaan kuulostaa noin ylipäänsä todella mielenkiintoiselta kokonaisuudelta, josta saisi varmasti aikaan mielenkiintoisia tieteisdokumentteja ja miksei jonkun huikean elokuvankin? Kuulostaa juuri sellaiselta ajanjaksolta, jonne olisi kiintoisaa lähteä aikakoneella tarkkailemaan asioita ”kärpäsenä katossa” ihastelemaan kaikkea upeaa lajikirjoa, mitä silloin on ollut.

    Olen vähän yllättynyt, ettei koirakarhujen tarkasta sijoittumisesta petoeläinlajien sukupuussa olla ihan varmoja. Mielenkiintoinen lajiryhmä joka tapauksessa. Jättimäiset petoeläimet ovat aina jänniä.

    *Jää tuskastelemaan, miksei Jurassic Parkissa voitu herättää henkiin luolahyeenoja, koirakarhuja, sapelihammaskissoja, sun muita jänniä lajeja.*

    t. se tätä artikkelia toivonut sinnikäs lukija :D

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggaajaa tykkää tästä: