Olen lukenut lähes peräkkäin kaksi kirjaa, joiden nimet ovat muunnelmia tästä kysymyksestä. Toinen on Helena Telkänrannan Millaista on olla eläin?, toinen Carl Safinan Beyond words: what animals think and feel? Molemmat teokset on julkaistu viime vuonna, ja ne ottavat osaa laajempaan keskusteluun eläinten kokemusmaailmasta.
Kirjailijat lähestyvät kysymystä eri näkökulmista, mutta molemmilla on sama perimmäinen vastaus: muut eläimet ovat paljon enemmän kaltaisiamme kuin olemme halunneet uskoa. Niiden elämään kuuluu yhtä lailla tunteita ja toiveita, iloja ja suruja kuin meidänkin – ja sillä on painavia seurauksia kun päätämme, miten muiden lajien edustajia pitäisi kohdella.
Helena Telkänranta on tutkija ja käsittelee aihettaan tutkijan ottein. Moni luku alkaa aidolla tutkimustilanteella, jonka avulla pureudutaan eläimen kokemusmaailmaan. Auttaako rotta ansaan joutunutta kaveriaan ennen vai jälkeen suklaalla herkuttelun? Kuinka paljon vaivaa hevonen on valmis näkemään, jotta saisi edes kalterien välistä kipaista lajitoverin turpaa? Kuinka kirjolohi reagoi kipuun, tai sen lievitykseen morfiinilla?
Telkänranta käy järjestelmällisesti läpi eläinten kokemusmaailman eri puolia ja juurruttaa johtopäätöksensä tiukasti tieteelliseen tutkimukseen. Millä tavoin eri eläinlajit aistivat maailman? Onko niillä tietoisuutta, ja kuinka sitä voidaan tutkia? Onko niillä samoja tunteita kuin meillä?
Pommia ehtii pelätä ennen kuin se tulee. Kun selkärankaisilla eläimillä on todettu olevan samat perustunteet aivan yhtä voimakkaina kuin ihmisillä, Telkänranta vetää esiin tuotantoeläinten kohtelun. Tämän pohjustuksen jälkeen, empatiakyky todellisuuteen ravisteltuna, se tuntuu melkoiselta iskulta. Miltä mahtaa tuntua porsaan kastrointi veitsellä tai vasikan sarventynkien nupotus polttoraudalla ilman kivunlievitystä? Molemmat kuuluvat suomalaisen eläintuotannon tavallisiin käytäntöihin.
Telkänranta ei kuitenkaan jää kauhistelemaan, vaan jättää johtopäätösten teon lukijalle. Hän kertoo tuotantoeläinten kohtelun kauhuista asiallisesti ja jatkaa muihin aiheisiin. Tiukinkaan konservatiivi tuskin voi syyttää inhimillistämiseksi johtopäätöstä, että päässä olevat kolmannen asteen palovammat todennäköisesti sattuvat. Aika lailla.
Carl Safina puolestaan ei varo tunnelmointia. Hän ei ole tutkija vaan pitkän linjan journalisti, jonka ominta alaa on tunteiden herättäminen lukijassa. Ja sitä tosiaan on tiedossa.
Kirja on Suomessa harvinaista, mutta maailmalla suosittua narratiivista tietokirjoittamista. Safina matkustaa eri puolille maailmaa tutustumaan tutkijoihin, jotka ovat omistaneet elämänsä villieläinten parissa työskentelylle. Hän tapaa vuosikymmeniä Amboselin norsuja seuranneen Cynthia Mossin apulaisineen ja Rick McIntyren, joka on viimeiset viisitoista vuotta noussut joka ikinen aamu seuratakseen Yellowstonen susien jälkiä. Henkilökaartiin kuuluu myös miekkavalastutkija Ken Balcomb, jonka ura ulottuu kaupallisen valaanpyynnin ajasta nykypäiviin, jolloin valaalle viheltäminenkin on laitonta, mutta niiden tulevaisuus on silti enemmän vaakalaudalla kuin ikinä.
Läpi Safinan tarinan kulkee punaisena lankana kysymys: ketä nämä eläimet ovat? Safinan määritelmässä eläimestä tulee kuka, kun sillä on ympäristössään silkkaa biomassaansa suurempi merkitys. Kenen kuolema lähettää shokkiaaltoja läpi sosiaalisen verkoston ja vaikuttaa muiden kohtaloihin vielä vuosienkin päästä.
Safinalla ei ole paljonkaan hyvää sanottavaa laboratoriokokeista eläinten kokemusmaailman selvittämiseksi. Hänen mukaansa kontekstistaan irrotettu, juuriltaan revitty eläin ei näytä kuin varjon siitä älyn tai tunteiden monimutkaisuudesta, jonka villieläin kokee, ja jäykät koeasetelmat johtavat harhaan. Niin varmaan onkin, vaikkei se poista Telkänrannan kuvailemien järjestelmällisten laboratoriokokeiden arvoa, kun yritetään selvittää, mihin eläimet ylipäätään pystyvät. Villien eläinten olosuhteita ei voi kontrolloida, eikä tilanteita toistaa. Paljon enemmän jää kiinni katsojan tulkinnasta.
Kokeellisen tutkimuksen sijaan Safina kertoo tarinoita, välillä kokonaisia elämäkertoja syntymästä kuolemaan. Lukija saa kuulla susi 21:stä, joka oli sanalla sanoen täydellinen susi: rauhanomainen ja lempeä laumanjohtaja, joka ei koskaan hävinnyt taistelua (edes, kun se oli yksin kuutta vastaan), eikä koskaan tappanut hävinnyttä vastustajaa. Safina kertoo leikkisästä urosnorsusta, joka laskeutui polvilleen tutkijoiden auton viereen ja heitteli sitä seepranluilla, ja mahtavasta satavuotiaasta miekkavalasmummosta, jonka nuorin poikakin on ehtinyt jo vanheta ja kuolla.
Ennen kaikkea Safina ihmettelee eläinten rauhantahtoisuutta. Vuosikymmenien miekkavalastutkimuksen aikana tutkijoiden näkemiä tapauksia, joissa miekkavalas olisi vahingoittanu toista, on yksi. Ja vaikka sudet usein käyvät eräänlaista heimosotaa naapurilaumoja vastaan, omiensa kanssa ne ovat lempeitä ja kärsivällisiä – täydellinen vastakohta sille verenhimoiselle pedolle, jollaisia varhaiset tekstit niistä maalasivat. Ehkä näimmekin peilissä itsemme susien sijaan?
Safina kertoo myös näiden eläinten oudosta, yksipuolisesta rauhansopimuksesta ihmisen kanssa. Miekkavalaat syövät hylkeitä, hetulavalaita, hirviä, pingviinejä ja pyöriäisiä, mutteivät ikinä ihmisiä. Hämmentävissä tapauksissa ne ovat opastaneet takaisin merelle eksyneitä ihmisiä, ja pariin otteeseen jopa palauttaneet koiria omistajilleen! Norsut ovat useaan otteeseen suojelleet suojattomaksi jääneitä ihmisiä öisellä savannilla tai pidättäytyneet ihmisen vahingoittamisesta, vaikka niillä olisi siihen hyvä syy.
Nytkin lukija ehtii arvata, mitä tuleman pitää. ”No antakaapa kun kerron, mitä me olemme niille tehneet”. Safina kertoo norsumatriarkoista, joiden kyljissä on keihäänjälkiä, susiperheistä jotka järjetön ampuminen on rikkonut ja SeaWorldin kuuluisan Tilikum-miekkavalaan väkivaltaisesta pyydystämisestä ja julmasta koulutuksesta.
Telkänrantakaan ei säästä lukijaa ihmisten empatiakyvyn ilmeiseltä rajallisuudelta. Hänkin kertoo suunnattomista stellerinmerilehmistä, jotka riensivät joukolla auttamaan harppunoitua toveriaan, jopa yrittivät irrottaa harppuunaa sen kyljestä. Näin koko lauma oli helppo harppunoida kerralla. Vain 27 vuotta löytymisensä jälkeen laji oli tapettu sukupuuttoon.
Yhtä surullinen tapaus oli carolinanaratti, Yhdysvaltojen ainoa ja maailman pohjoisin papukaijalaji. Myös carolinanaratit säntäsivät auttamaan haavoittunutta toveriaan ja muodostivat elävän, raakkuvan muurin sen ympärille – jolloin metsästäjän oli helppoa ampua koko parvi. Viimeinen luonnonvarainen yksilö ammuttiin vuonna 1913.
”Yhdessä vaikka sukupuuttoon” kuuluu yksi Telkänrannan kirjan väliotsikoista. Sinne moni rauhaarakastava ja sosiaalinen eläin onkin nykymenolla suuntaamassa, perhekunta kerrallaan. Safina kertoo, kuinka Pohjois-Amerikan länsirannikon miekkavalaat näkevät nälkää, kun niiden saaliskalat ovat ylikalastuksen ja padonrakentamisen vuoksi huvenneet. Amboselin norsut joutuvat lähtemään kansallispuistostaan ruoan perässä, ja puiston ulkopuolella niitä tapetaan. Sama koskee Yellowstonen susia.
Telkänrannallakin on lukijalle viesti kotiin vietäväksi, mutta se on erilainen. Telkänranta haluaa muuttaa asenteita niitä eläimiä kohtaan, joita yhä elää ihmisten armoilla miljoonittain: tuotantoeläimiä ja lemmikkejä. Kun äkkiä ymmärtää kaikki nuo suurkanaloiden ja tehosikaloiden eläimet yksilöinä, joilla on tietoisuus, persoonallisuus ja yhtä voimakkaat tunteet kuin sinulla ja minulla, näkökulma niiden kohteluun muuttuu väkisinkin. Ehkä otankin ensi kerralla soijanakkeja. Ja onhan lemmikeilläni varmasti täysipainoinen ja mielekäs elämä?
Helena Telkänranta (2015) Millaista on olla eläin? Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. Arvosana: 4 ½
Carl Safina (2015) Beyond words: what animals think and feel? Henry Holt and Company, LCC. Arvosana: 4½
Molemmat teokset nappaavat korkean arvosanan, sillä ne ovat hyvin kirjoitettuja, vaikuttavia ja jättävät lukijan miettimään pitkäksi aikaa. Lisää kirjoja ja linkkejä kirja-arvioihin löydät tämän blogin Tiedekirjoista-sivulta.
Lisälukemista:
Salon: Twenty-one was “the perfect wolf”. Ennakkoon julkaistu ote Safinan kirjasta.
Helena Telkänrannan kotisivut.
Helsingin Sanomat: Satavuotias Granny johtaa joukkoja – mummot ovat arvossaan miekkavalaiden yhteisössä. Viime vuonna Hesariin kirjoittamani juttu Safinan kirjassakin esintyvästä miekkavalasyhteisöstä.
Viikon vikatikki: pohjoinen papukaija. Carolinanaratin sukupuuton tarina.
planeetanihmeet.wordpress.com 
