Osa 1, eli mitä kalloista voi oppia.
Koska kallot herättävät aina huomiota, niistä myös kysellään usein. Tässä edellisen artikkelin jatkoksi vielä muutamia käytännönläheisempiä kysymyksiä ja vastauksia kallojen keräämisestä, niihin liittyvistä lakiasioista, etiikasta ja tietenkin puhdistuksesta ja hajuhaitoista. Varoitetaan vielä, että artikkelin loppupuolella on pari kuvaa puhdistuksen välivaiheista, jotka saattavat aiheuttaa herkemmille vatsanväänteitä.
Mistä niitä saa?
Kalloja (ja muitakin luita) löytyy hyvällä onnella luonnosta pieneliöiden valmiiksi puhdistamina. Kuivaan ja autioon paikkaan kuollut eläin saattaa säilyä todella hyvin. Esimerkiksi aloituskuvan kettu on aikanaan löydetty täydellisenä luurankona omakotitalon lattian alta: sinne se on ryöminyt kuolemaan ties mistä syystä, ja saanut olla siitä saakka rauhassa, kunnes se oletettavasti jonkinlaisten purkutöiden yhteydessä löydettiin.
Kokoelman kerääminen pelkästään näillä onnenkantamoisilla vaatisi kuitenkin ahkeraa metsissä samoamista ja vuosikymmeniä aikaa. Valmiita kalloja voi myös ostaa. Niitä myy Suomessa esimerkiksi erikoisen antiikin liike Götan maailma. EU-maiden sisällä kalloja voi tilata vapaasti verkkokaupoista, joista testaamiamme ovat hollantilainen Museumwinkel ja saksalainen Knochenpraeparation. Molemmat toimittavat juuri sitä mitä tilataan ja asiakaspalvelu on ystävällistä. Suosittelen!
Jos on valmis puhdistamaan kallonsa itse, päitä voi pyytää tutuilta metsästäjiltä, lemmikkiharrastajilta tai vaikka turkistarhalta. Raatoja voi etsiskellä metsistä ja maantien varsilta ja ottaa talteen hiirenloukuista. Toisinaan ruokakaupan tiskilläkin myydään esimerkiksi kokonaisia kaneja, joilla on pää yhä tallessa.
Omassa harrastuksessamme olemme keskittyneet eläimiin, jotka ovat kuolleet muusta syystä ja kallo on vain talteen otettu sivutuote. Sellaisia myyvät myös verkkokaupat: Museumwinkelin asiakaspalvelusta vastattiin kyselyyni, että heidän kaikki kallonsa tulevat tarhaeläimistä, jotka ovat kuolleet muusta syystä ja firma on vain käynyt poimimassa ne talteen. Myös Knochenpraeparation lupaa kotisivujensa info-osiossa saman.
Kokoelmamme epäeettisin kallo on omasta mielestäni ruokaeläimeksi kasvatettu marsu, jonka ostimme suoraan sen kasvattajalta kokonaisena ja pakastettuna. Marsu varmaan eli varsin hyvän marsunelämän ja lopetettiin asianmukaisesti, mutta silti minua kiusaa se, että muita osia siitä ei (ainakaan vielä) mitenkään hyödynnetty. Muu marsu on kyllä vielä pakastimessa – täytyy käyttää se jollakin omatuntoa paikkaavalla tavalla.
Onko se laillista?
Koska kallot ovat eläimen osia, niiden hallussapitoa rajoittavat esimerkiksi luonnonsuojelulaki ja CITES-sopimus. Tavallisia koti-, lemmikki- ja riistaeläimiä sekä rauhoittamattomia lajeja saa kuitenkin keräillä mielensä mukaan.
Kuolleena tavatun rauhoitetun suomalaisen eläimen hallussapidon kieltää luonnonsuojelulaki: rauhoitetut eläimet ovat kuoltuaankin valtion omaisuutta. Raadon voi kuitenkin ottaa talteen tarjotakseen sitä lähimmälle luonnontieteelliselle museolle. Etenkin harvinaisemmat otukset saattavat olla tieteellisesti arvokkaita, joten siinä ei kannata ujostella.
Erikoislupaa raadon pitämiseen voi hakea ELY-keskukselta, mutta luvan myöntäminen pelkän harrastuksen vuoksi on harvinaista, ja hakuprosessi kustantaa 110 €, heltisipä lupaa tai ei. Vaikka se tuntuu omituisen ankaralta, laki on sikäli tarkoituksenmukainen, ettei esimerkiksi vastikään kiinni jäänyt laittoman linnunmunakokoelman kerääjä voinut päästä pälkähästä väittämällä kuin ihmeen kaupalla löytäneensä kaikki linnunmunansa kuoriutumatta jääneinä. Kukapa väitettä olisi pystynyt vääräksi todistamaan?
On varmaan jokaiselle selvää, ettei rauhoitettua eläintä saa tappaa tai vahingoittaa. Kunkin lajin tappamiselle on määrätty korvaussumma, joka vaihtelee sisiliskon 17 eurosta saimaannorpan kymppitonniin. Se, että myös rauhoitetun eläimen luonnosta löytyneiden osien hallussapito on kiellettyä, on vähemmän tunnettu tieto, ja kieltoa myös yleisesti rikotaan. Periaatteessahan laki kieltää esimerkiksi linnunsulkien keräilyn, sillä melkein kaikki kotimaiset linnut ovat rauhoitettuja. Samoin kiellettyä on elävänkin rauhoitetun eläimen pyydystäminen, kuten sammakon ottaminen käteen, siirtäminen kuten sammakonkudun pelastaminen kuivuvasta lammesta ja häiritseminen, kuten linnunpesän valokuvaus niin läheltä, että emo joutuu pakenemaan.
Suomessa rauhoitettuja ovat linnuista, nisäkkäistä, matelijoista ja sammakkoeläimistä kaikki muut paitsi riistalajit ja muutama erikseen rauhoituksen ulkopuolelle jätetty: joukko pikkujyrsijöitä, muutamia haitallisiksi katsottuja lintuja (kuten varis ja räkättirastas) sekä kyy.
Eksoottisista eläimistä osa puolestaan kuuluu kansainvälistä uhanalaisten lajien kauppaa säätelevän CITES-sopimuksen piiriin. CITES 1-liitteen lajien myynti on kokonaan kiellettyä. Siihen kuuluvat esimerkiksi gorillat ja sarvikuonot, joita ei toki ihan joka nurkalla olekaan. CITES 2-lajeilla on aina omistajaa vaihtaessa oltava alkuperätodistus, joka osoittaa, että yksilö ei ole luonnosta pyydetty. Sen piiriin kuuluu osa lemmikkieläimistä, joiden ruumiita saattaa harrastajilta saada (kuten varaanit, osa papukaijoista ja käärmeistä) sekä osa ulkomaisten nettikauppojen myymistä kalloista (kuten krokotiilieläimet).CITES-lajeihin voi törmätä myös vaikkapa huuto.netissä. Etenkin nettiostosten suhteen onkin parasta olla tarkkana: salakuljetettujen luonnosta pyydettyjen eläinten laiton kauppa kukoistaa Euroopassakin.
CITES-ongelman voi kiertää ostamalla antiikkia. Sopimuksen ensimmäinen versio astui voimaan vuonna 1963. Sitä ennen valmistettuja eläintuotteita se ei koske. Esimerkiksi Götan maailma -liikkeestä voi löytää viktoriaanisen ajan luonnontieteellisiä näytteitä lajeista, joista mokomien tuottaminen ei enää missään nimessä kävisi päinsä. Viime aikoina kaupan on ollut esimerkiksi merikilpikonnanäytteitä: kaikki merikilpikonnat ovat olleet kaiken kaupan kieltävällä CITES 1-listalla vuodesta 1981.
Miten ne putsataan?
Prosessi, jossa irti leikatusta päästä silmineen, ihoineen ja aivoineen tulee puhdas valkea kallo, on kieltämättä vähän sotkuinen. Koska asumme kerrostalossa ja minulla on herkkä nenä, oma harrastuksemme rajoittuu yleensä suhteellisen pienikokoisiin ja tuoreisiin päihin. Ne voi puhdistaa sisätiloissa suuremmitta sotkuitta.
Kallon puhdistukseen on niin monta tapaa, että kahta tismalleen samanlaista ohjetta voi olla vaikea löytää. Tässä kuitenkin pääpiirteittäin omamme.
- Pää nyljetään ja muut helposti irtoavat roippeet irrotetaan. Pää heitetään väljään veteen kattilaan ja annetaan kiehua hiljalleen. Keittoaika riippuu päästä: hyvin pienelle jyrsijälle riittää ehkä kuumennus kiehumispisteeseen ja sitten jäähdytys, näädän päätä saa keitellä tunnin verran, majavaa vajaat pari tuntia ja hirveä koko illan (se tosin tapahtui ulkotiloissa). Jos kallo on tuore, haju on kuin lihakeitolla. Senkin saa pysymään aisoissa liesituulettimella. Jotkut nopeuttavat lihan irtoamista lisäämällä keitinveteen Fairya, mutta minua ajatus kiehuvan pesuainelihaliemen hajusta ei viehätä.
- Keitto on valmis, kun liha irtoaa helposti luista. Hyvä mittari nisäkkäillä on kokeilla, irtoaako leuka kallosta vetämällä (tätä varten pää kannattaa onkia ylös ja huuhtoa sitä hetki viileällä vedellä, jotta sormet eivät pala). Näätäeläimillä konsti ei tosin toimi, sillä leuka on todella tukevasti kiinni kallossa.
- Keitetty pää nostetaan vedestä ja irrotellaan pehmeät kudokset. Tähän voi käyttää kaikenlaisia apuvälineitä pinseteistä kirurginveitsiin ja juuriharjaan. Kannattaa varmistaa, että syöt tätä ennen, sillä ainakaan minulla ei ole enää loppupäivänä kummoista ruokahalua. Kohtuullisen tukevaa tekoa olevat, isommat kallot saa nyhdettyä käsin hyvinkin puhtaiksi. Pienistä ja hauraista sen sijaan kannattaa irrottaa vain helposti irtoavat osat ja jättää viimeistely jonkinlaisten pikkueliöiden hoidettavaksi. Meillä homman hoitavat pienimmän akvaarion sukaravut, mutta myös esimerkiksi museoiden käyttämät lihansyöjäkuoriaiset, pienet jauhomadot tai suljetussa vesiastiassa mädättäminen toimivat (näissä on kuitenkin hajuhaittoja, vähintään laatikon/purkin avatessa).
- Kun kallo sitten on puhdas, sen voi halutessaan valkaista. Tarkoitukseen sopii vetyperoksidi, jota saa esimerkiksi apteekeista. Apteekkeja saattaa tosin joutua vähän kiertämään, ennen kuin kohdalle osuu vetyperoksideja hyllyssä pitävä. Olemme käyttäneet apteekin valikoiman vahvinta 9-prosenttista, mutta myös vähän miedommalla 6-prosenttisella saa ihan hyvää jälkeä. Sitä valkoisempaa, mitä voimakkaampaa. Aivan pienen kallon voi upottaa kokonaan vetyperoksidiin ja katsella kun se valkaistuu silmissä. Valmista tulee tunnissa tai niillä main. Vähän isommille hyväksi havaittu konsti on kääriä ne paperiin (vaikka vessa- tai talouspaperiin), joka kastellaan vetyperoksidilla ja suljetaan koko komeus yöksi ilmatiiviiseen muovipussiin. Seuraavana päivänä muumio puretaan, ja alta paljastuu kauniin valkoinen luu. Vetyperoksidia käsitellessä on hyvä olla varovainen. Etenkin vahva liuos polttaa ilkeästi ihoa. Kumihanskat eivät ole ollenkaan liioittelua.
- Kallo huuhdellaan ja kuivataan. Valmista!
Luonnosta löytynyttä kalloa voi viimeistellä samoja keinoja soveltaen, vaikka ne ovat usein aika siistejä jo sellaisenaan. Huuhtelu, irtoroskan harjaaminen ja valkaisu riittävät viimeistään kauniiseen lopputulokseen.
Lisäys 12.4.2016: mainitsematta jäi, että mikäli eläimellä on hampaat, ne kannattaa lakata. Muuten ne halkeilevat kuivuessaan. Tavallinen kirkas kynsilakka sopii tarkoitukseen mainiosti. Lakan ja puuliiman (vaikka Eri Keeperin) avulla voi myös kiinnittää heiluvia hampaita ja rikkoutuneita osia.
——————————————————
Lähteitä ja lisätietoa:
Turun biologisen museon Facebook-sivulta: Jos löydät kuolleen eläimen…
Ympäristö.fi: Rauhoitetut lajit, Lupa kuolleena tavatun rauhoitetun eläimen hallussapitoon, CITES-lainsäädäntö.
Luontoon.fi: rauhoitetut kasvit ja eläimet.
Pääkalloilua ja kalmankankeutta. Alanharrastajien Facebook-ryhmä, jossa muun muassa käydään kauppaa ja jaetaan käytännön vinkkejä.
planeetanihmeet.wordpress.com 
Kiitos! Nämä ohjeet auttavat paljon aloittelevaa kalloiliaa!☺
Hienoa, jos jutusta on apua. :) Lisäsin äsken loppuun vielä muutaman lauseen hampaiden lakkauksesta ja korjailuun sopivasta liimasta. Niistä voi myös olla hyötyä. Tervetuloa harrastuksen pariin siis!
Jos ei oma vatsa kestä marsun syömistä, niin ehkä se kelpaisi jollekin koiralle? Ei menisi hukkaan ainakaan.
Vaikka eihän se eroa mitenkään vaikka lehmän, ankan tai kanankaan syömisestä noin perusperiaatteiltaan. Kaikilla voi ihan mainiosti olla nimi. ;-)
Eihän marsun syöminen periaatteessa muista otuksista eroa, mutta ruokahalu ei oikein kuuntele järkipuhetta. :) Jollekin tutulle koiralle siitä varmasti tulisi erinomaisia makupaloja.
Jes kotimaista kallojen putsausjuttua olenkin etsinyt, vähän kiven alla tuntuu harrastus olevan tai sitten keskustelu tapahtuu facebookin suojissa jossa en itse vietä aikaa. Itsellä on juuri pyyn kallon putsaus työn alla, kaupasta ostetut kärpäsentoukat taisi olla farmilla liian hyvin syötettyjä eikä ne juurikaan hommaa edistäneet. Keittämistä vähän karsastan kun luin että varsinkin pienet kallot tuppaa hajoamaan herkästi. Nyt kallo on tovin makoillut purkissa kun olen pohtinut miten etenen seuraavaksi. Kenties lorautan kannelliseen kalloastiaan vettä ja annan bakteerien mädättää loputkin lihanrippeet ja aivot pois. Kerrostalo on tietenkin vähän kyseenalainen paikka tehdä moista, mutta tuskin noin pienestä kallosta koko kämpän peittävää hajua voi tulla, ja voihan avauksen ja huuhtelun mennä suorittamaan ulos.
Onko sinulla tietoa mistä lihansyöjäkuoriaisia voisi saada hankittua?
Kyllähän meitä on – tosin, kuten arvailit, enimmäkseen Facebookissa.
Keittämisen vaaroista hentojen kallojen kohdalla on minuakin varoiteltu, mutta minusta se on vaikuttanut vähän hätävarjelun liioittelulta. Yllä kuvatulla keitto- ja rapumenetelmällä olen putsannut pienimmätkin kallot. Pyy on vielä helppo nakki.
Siinä kohtaa kun pää on aikansa muhinut huoneenlämmössä, en kyllä enää suosittele keittämistä. Pienestäkin päästä lähtevä haju voi olla tosi kaamea! Tuolla Facebook-ryhmässä ihmiset ovat ilmeisesti aika hyvällä menestyksellä puhdistaneet kalloja mädättämällä kerrostaloasunnoissakin, eli ilmeisesti se hajuhaitta pysyy aisoissa, etenkin jos hoidat availun ulkona. Ehkä se olisi hyvä seuraava askel.
Lihansyöjäkuoriaisten saatavuudesta en ole varma. Luonnontieteellisillä museoillahan niitä varmasti on, ja ehkä sieltä saisi kauniisti pyytämällä aloituspopulaation. Käsittääkseni nekään eivät ole ihan hajuhaitattomia, joten niitä ei ole tähän talouteen mieheni ehdotuksista huolimatta vielä saapunut. :)
Asutko jossain pk-seudulla? Mun koirille ja ehkä kissallekin varmaan kelpaisi marsu, jossei ole kovin montaa vuotta pakasteessa muhinut. :D
Mielenkiintoinen artikkelisarja kyllä, avasi vähän tätä harrastusta aiheeseen alkuun vähän nihkeästi suhtautuneelle. (Tai alkujaan kuulin kallojen keräilystä tyyliin ”tutuntuttu kaivoi koiransa haudasta saadakseen sen kallon” niin tuli siitä vähän sellainen ”vainajan epäkunnioitus” -fiilis. Vaikka ei kai ketään vahingoita se, mitä ruumiille kuoleman jälkeen tapahtuu.)
Luut ovat kyllä mielenkiintoisia anatomiaan tutustumisen yms. kannalta.
Vähän kuin Vulture Culture!
Kallot voi puhdistaa myös laittamalla ne veteen jota ei vaihdeta missään kohtaa. Tapa on pitkä ja hermoja raastava ja se myös haisee. Bakteerit siis rikkovat lihan ja puhdistavat kallon. Muista myös käyttää hanskoja kyseistä tekniikkaa käyttäessäsi, varsinkin jos sinulla on haava. Voit saada infektion likaisesta vedestä. Jos niin tapahtuu, mene lääkäriin ja KERRO TOTUUS! Lääkärit eivät voi auttaa sinua jos et kerro totuutta. Ainiin, jos elukalla on hampaat niin suosittelen poistamaan tai ne saattavat joutua hukkaan. Keittämistä en itse suosittele. Muita tapoja kallojen puhdistamiseen ovat tietyt kuoriaiset ja hautaaminen. Hautaaminen haisee vähiten, mutta luita saattaa kadota.
Vetyperoksidi on hyvä keino. 9 on hyvä, mutta 6 tulee myös hyvää jälkeä. (:
Vedessä mädätys on hyvä konsti myös – jos vain kestää purkista leijailevan järkyttävän hajun aina kun sen avaa! Se ja lihansyöjäkuoriaiset sopivat erityisen hyvin hauraille kalloille, joiden pienetkin osat halutaan säilyttää ehjinä. Hautaaminen puolestaan lähinnä järeämmille tapauksille, joita maaperän ötökät eivät onnistu hajottamaan liian pahasti.
Mutta miksi et suosittele keittämistä? Olen itse todennut sen kerrostaloasujana parhaaksi ratkaisuksi: ei hajuhaittoja (kunhan pää on suunnilleen tuore) ei terveysriskejä eikä omaa pihaa tai ulkorakennusta tarvita.
Pavunvarsi-viljelytarvikeliikkeistä muuten saa 12,5-prosenttista vetyperoksidia isoissa pulloissa. Tehokasta ja tulee huomattavasti edullisemmaksi kuin apteekin pikkupullot, mutta kieltämättä kirveltää ikävästi, jos sitä pääsee paljaalle iholle.
Hei! Kestääkö esim. teeren kalloon kuuluva nokka vetyperoksidivalkaisussa mustana? Haluaisin tehdä valkaisun muutamalle kallolle, mutta nokan värin en haluaisi samalla haalistuvan.
Olihan mielenkiintoinen postaus! Minulla olisi sarvitrofee haaveissa, mutta näin amatöörinä en uskalla lähteä itse aivan heti kokeilemaan sillä pelkään että pilaisin kallon. Ilmeisesti pitäisi jollain ei niin ’arvokkailla’ tosiaan harjoitella ensin. Esimerkiksi en tiennyt että mikäli kallossa on hampaat, ne tulisi lakata. Hyviä vinkkejä tulevaisuuden varalle!