Jääkaudet ja niiden väliset lämpimät jaksot eli interglasiaalit ovat vuorotelleet parin viime vuosimiljoonan aikana ainakin kymmenkunta kertaa. Ne ovat myllänneet etenkin pohjoisten mannerten luonnon hyvin toisennäköiseksi kuin se muuten olisi.
Mutta muukin kuin sää on muuttunut. Viime jääkaudella – joka oli nimeltään Veiksel – suuret eläimet vaelsivat Euroopan mailla ja mannuilla. Niihin kuuluivat villamammutit ja villasarvikuonot, myskihärät ja muut arktisten olojen eläimet. Kun jääkausi loppui, mammutin fauna vetäytyi koilliseen kohti Siperiaa. Arktiset lajit eivät enää pärjänneet Euroopan leviävissä metsissä ja soistuvissa maisemissa.
Samoin kävi edellisilläkin lämpökausilla. Tarkoittaako se sitten, ettei Euroopassa lämpiminä aikoina ollut mitään suuria ja jännittäviä eläimiä? No ei varmasti tarkoita, kertovat Eem-kauden fossiilit.
Euroopassa ovat vaihdelleet kylmät ja lämpimät ilmastovaiheet kerta toisensa jälkeen. Niiden mukana piirileikkiä on käynyt kaksi eläimistökokonaisuutta, joista toisen tunnus on villamammutti: se oli kylmien vaiheiden mammuttiarofauna. Toinen kantaa lämpimämpien seutujen norsun nimeä: Palaeoloxodon antiquus assemblage, jota voisi kutsua suomeksi vaikka pohjannorsufaunaksi. Juuri se oli vallan kahvassa Eemillä.
Eem-kausi 131 000-116 000 vuotta sitten oli viimeistä jääkauttamme edeltänyt interglasiaali- eli lämpökausi. Toisin sanoen edellinen kerta kun Maapallolla oli suunnilleen nykyisen kaltainen ilmasto. Tai oikeastaan muutaman asteen nykyistä lämpimämpi. Siksi Eem on noussut otsikoihin esimerkkinä maailmasta, jota kohti olemme ilmastonmuutoksen myötä nyt jo jokseenkin varmasti matkalla.
Eemillä lauhkean vyöhykkeen ilmasto oli nykyistä lämpimämpi. Vuonna 1992 julkaistussa pleistoseenin ilmastoatlaksessa arvioidaan Suomessa olleen Eem-kaudella 2-4 C lämpimämpää kuin ”nyt”. Koska Suomen ilmasto lämpenee tällä hetkellä huomattavasti maailman keskiarvoa nopeammin, lienee ero tätä nykyä jo pienempi.
Joitain eroja kuitenkin oli. Keski-Euroopassa ero nykyiseen oli vain asteen tai pari. Paikoin, esimerkiksi Alppien eteläpuolisessa Euroopassa, ilmasto näyttää Eem-lämpökaudella olleen pikemminkin hieman nykyistä viileämpi. Myös arktinen alue vaikuttaa olleen nykyistä viileämpi, kenties edeltäneen ankaran Saale-jääkauden keräämien jäätiköiden puskuroimana. Jos vuodet eivät ole veljiä keskenään, eivät sitä ole näköjään interglasiaalitkaan.
Suomen leuto ja sateinen ilmasto toi mukanaan mielenkiintoisia kasveja, kertovat esimerkiksi Vimpelin Ryytimaan kalkkikaivoksesta kymmenen metrin syvyydestä paljastuneet Eem-kautiset kasvinosat. Meillä kasvoi saksanpähkinää ja misteliä, orjanlaakeria ja vesipähkinää, laajoja lehtimetsiä joissa kukoistivat tammet, jalavat ja saarnit. Keski-Euroopassa puolestaan kasvoivat lajit, joita nykyään tavataan vain Välimeren ympäristössä.
Minkähänlaisia eläimiä tällä leppeän ilmaston ajalla eli? Suomessa fossiilit ovat vähissä, kiitos viime jääkauden, joka murskasi, mylläsi ja kuljetti pois melkein kaiken irtaimen. Vimpelin löytöpaikassa on majavan jyrsimiä puunkappaleita, jotka osoittavat euroopanmajavan kuuluneen lajistoomme jo silloin, ja Karijoen Susiluolassa on mahdollisesti merkkejä neandertalinihmisistä, mutta siinäpä oikeastaan se.
Eteläisemmän Euroopan fossiiliaineisto sen sijaan antaa hienon yleiskuvan eläimistöstä, joka on viehättävä mosaiikki arkisia metsäneläimiä ja eksoottisia olentoja. Vai miltä kuulostaa tämä lista Saksan petoeläimistä:
Susi (Canis lupus), kettu (Vulpes vulpes), karhu (Ursus arctos), luolakarhu (U. spelaeus), näätä (Martes martes), kärppä (Mustela erminea), hilleri (M. putorius), mäyrä (Meles meles), saukko (Lutra lutra), täplähyeena (Crocuta crocuta), ilves (Lynx lynx), villikissa (Felis silvestris), leopardi (Panthera pardus) ja leijona (Panthera leo).
Kasvinsyöjät ovat vielä kiehtovampi sekoitus. Niihin kuuluu vanhoja kavereita, kuten hirvi, villisika, kuusipeura (eli täpläkauris) ja saksanhirvi (eli isokauris). Niiden rinnalla laidunsi kaksi lajia Stephanorhinus-suvun sarvikuonoja, euroopanvilliaasi (Equus hydruntinus), pohjannorsu (Palaeoloxodon antiquus) ja irlanninhirvi (tai mieluummin kruunukauris) Megaloceros giganteus. Keski-Euroopan suurissa joissa uiskentelivat virtahevot, jotka kuuluivat samaan lajiin yhä nykyäänkin elävän afrikkalaisen virtahevon (Hippopotamus amphibius) kanssa. Rannoilla kahlasivat vesipuhvelit (Bubalus murrensis). Nautojen sukuhaaraa edustivat sen ohella alkuhärkä (Bos primigenius) ja arovisentti (Bison priscus).
Viimeistään lämpimän ilmaston tunnun toivat pitkälle Keski-Eurooppaan saakka levinneet magotit eli berberiapinat (Macaca sylvanus), joiden lajitovereita voi nykyään ihailla Korkeasaaressa.
Melkoinen eläintarha. Nykyinen Eurooppa on pelkkä kalpea varjo Eemistä. Tuntuu kummalliselta, että vielä Veikseliäkin rajumman Saale-jääkauden ja nykyaikaa lämpöisemmän Eem-interglasiaalin kestäneet eläimet noin vain katosivat juuri viime jääkauden taitteessa. Tokihan sukupuuttoja tapahtuu väistämättä, sillä nisäkäslajin elinaika on vain vuosimiljoona tai pari, mutta että näin paljon kerralla, kun ilmastossa ei tapahdu mitään erityisen epätavallista?
Tutkijat alkavat kallistua sille kannalle, että monien kohtaloksi koitui ennennäkemättömän saalistajan, nykyihmisen, saapuminen Eurooppaan juuri samaan aikaan vaihtuvan ilmastotyypin kanssa. Kuten sukupuutoissa yleensä, tapahtumat olivat monimutkaisia. Euroopassa sukupuutot tapahtuivat eri aikaan ja vähitellen, joten kuvio on selvästi mutkikkaampi kuin vaikkapa Pohjois-Amerikassa, missä lähes kaikki suuret eläimet katosivat muutamassa vuosisadassa nykyihmisen saavuttua. Ei siis ihme, että perinteisesti amerikkalaistutkijat ovat kannattaneet ihmisen suurta roolia megafaunan katoamisessa, kun eurooppalaiset ovat siirtäneet enemmän vastuuta ilmastolle. Voi olla, että kunkin eläinlajin puuttumisen tarkkoja syitä olisi vaikeaa selvittää, vaikka voisimme matkustaa aikakoneella paikan päälle katsomaan – tutkipa tätä sitten fossiileista!
Jotain tällaista ehkä oli meneillään: lämpimän ilmaston lajit vetäytyivät jääkausiajaksi lämpimämmille seuduille, Etelä-Eurooppaan tai Afrikkaan. Osa kuoli sukupuuttoon siellä: esimerkiksi pohjannorsun viimeinen pakopaikka näyttää olleen Portugalissa noin 30 000 vuotta sitten. Toiset selvisivät, mutteivät enää kyenneet levittäytymään uudelleen ihmisen valtaamalle tai muuten oleellisesti muuttuneelle alueelle, vaikka ilmasto jälleen lämpeni. Harmi – olisipa vain kiehtovaa, jos Lontoon läpi virtaavassa Thamesissa yhä uiskentelisi virtahepoja ja Saksassa lehtipuusta toiseen heilahtelisi apinoita!
Toisaalta monet lajit selvisivät läpi viime jääkauden ja vielä sen ylikin, joko paikan päällä Euroopassa tai ilmaston lämmetessä takaisin levittäytyen. Niihin kuuluvat tietenkin kaikki yhä Euroopassa elävät suuret eläimet, mutta moni muukin on kadonnut vasta varsin äskettäin. Esimerkiksi Megaloceros giganteus -kruunukauris selvisi sekä viime jääkaudesta että lämpenemisestä sen jälkeen, kuollakseen lopulta sukupuuttoon Uralvuorilla vain seitsemän tuhatta vuotta sitten. Leijonia oli Kreikassa vielä antiikin aikaan. Kirjoitettu historia kertaa niiden harvinaistumisen, kunnes vähän ennen ajanlaskun alkua ne ilmeisesti katosivat. Alkuhärkä kuoli sukupuuttoon vuonna 1627 ja euroopanvillihevonen eli tarpaani ehkä vasta vuoden 1900 kieppeillä.
Leopardikin vetäytyi vasta historiallisina aikoina, eikä edelleenkään ole kovin kaukana. Lähinnä meitä se sinnittelee Turkissa ja Kaukasuksella Euroopan ja Aasian rajamailla. Jos antaisimme sille tilaa, se varmaan palaisi Euroopan eläimistöön viivyttelemättä.
Suomen lajistosta voidaan esittää lähinnä valistuneita arvauksia sen perusteella, mitä lähimaissa eli. Meidän Eem-lämpökausieläimistömme oli varmaankin mosaiikki eteläisiä ja arktisia eläimiä, kuten tänäkin päivänä. Pohjoisen lajeja olivat ehkä poro, arovisentti ja myskihärkä, eteläisiä kuusipeura ja villisika. Ne kelpasivat riistaksi neandertalinihmisille, jotka hekin seurailivat lehtimetsiä muuttuvan ilmaston mukana. Kukaties meillä oli myös leijonia, hyeenoja ja leopardeja – ainakin ilmaston puolesta ne olisivat pärjäilleet mukavasti.
Ehkei kuitenkaan virtahepoja ja norsuja. Vaikka olisihan siinä tyyliä, että virtahepoa metsästävien leijonien lauma pysäyttäisi aamuliikenteen jossakin Vantaanjoen varrella.
—————————————————–
Lähteitä ja lisätietoa:
Kokemäenjoen laakson esihistoria: Saale-jääkausi ja Eem-lämpökausi.
Frenzel ym. 1992: Atlas of paleoclimates and paleoenvironments of the Northern Hemisphere: Pleistocene and Holocene. (kokonaan luettavissa)
Phys.org: Warm climate — cold Arctic? The Eemian is a poor analogue for current climate change.
Kolfschoten 2002: The Eemian mammal fauna of Central Europe. Geologie en Mijnbouw. (kokonaan luettavissa)
Fooden 2007: Systematic review of the barbary macaque Macaca sylvanus (Linnaeus 1758). Fieldiana Zoology. (pdf, kokonaan luettavissa)
Aalto ym. 1983: An eroded interglacial deposit at Vimpeli, South Bothnia, Finland. Geological Survey of Finland, Bulletin 324. (kokonaan luettavissa)
Aalto ym. 1989: An interglacial beaver dam deposit at Vimpeli, Ostrobothnia, Finland. Geological Survey of Finland, Bulletin 348. (kokonaan luettavissa)
Science Daily: Old bones unearth new date for giant deer’s last stand.
Englanninkielinen Wikipedia: Allenton Hippopotamus (Allentonista, Englannista löytynyt kuuluisa Eem-kautisen virtahevon luuranko), Eemian, History of lions in Europe.
Suomenkielinen Wikipedia: Eem-interglasiaali.
planeetanihmeet.wordpress.com 
Kun ottaa tarkastelujaksoksi tuhansien vuosien aikajänteen, luonnonsuojelu alkaa näyttää vähän erilaiselta. Pitäisikö esim. norsu palauttaa Eurooppaan? Moni pitäisi ajatusta järjettömänä ja norsua vieraslajina, mutta ehkäpä se vain ottaisi sukupuuttoon kuolleen lajin ekologisen paikan? Ilman historiallista perspektiä keskitytään vain turvaamaan nykytilannetta ”normaalina”, unohtaen lukuisat ekosysteemistä kadonneet lajit.
Niinpä. Siirtyvän lähtötason ongelma on luonnonsuojelussa muutenkin ongelmallinen, mutta kun otetaan huomioon geologinen aikaskaala, se saa aivan uudet mittasuhteet.
Siirtyvä lähtötaso siis tarkoittaa ilmiötä, jossa kukin sukupolvi pitää ”normaalina” sitä luonnon tilaa, johon ovat itse kasvaneet, tai tutkijoiden tapauksessa sitä, miltä luonto näytti kun he aloittivat uransa. Kirjoitin siitä Kiinan Jangtse-joen vinkkelistä muutama vuosi sitten: https://planeetanihmeet.wordpress.com/2010/10/03/kadonnut-delfiini-ja-luonnontilaisuuden-harha/
Rewilding-hankkeissa, joita on suunnitteilla ja meneilläänkin eri puolilla maailmaa, usein otetaan huomioon myös pitkän aikajänteen lajisto ja pohditaan, ovatko suuret eläimet niin merkittäviä, että ne – tai lähimmät mahdolliset vastineet – pitäisi ekosysteemeihin vapauttaa, jotta luonnon omat prosessit saataisiin takaisin toimintaan. Yhdysvalloissahan on jo vuosia puhuttu suurista suojelualueista, joille vapautettaisiin leijonia, gepardeja ja kameleita. Euroopassa on päästy jo puheita pidemmälle: Hollannin Oostvaardersplassen on kokonaisuudessaan keinotekoinen kosteikkoalue, jolle on vapautettu Konik-hevosia, Heck-nautoja ja saksanhirviä jäljitellen nykyisen lämpökautemme alkua tai Eem-kautta. Ja sitten on tietenkin Siperian Pleistoseenipuisto, jolla koetetaan luoda uudelleen mammuttiaroa. Seuraavat vuosikymmenet varmaan näyttävät, toimiiko idea oikeasti (ja ilman norsuja. Norsuthan ovat ainakin nykyisillä elinalueillaan kovin oleellisia maisema-arkkitehteja).
On vaikea sanoa, ovatko nämä siirtoistutukset vain kömpelöitä yrityksiä luoda uudelleen jotain iäksi mennyttä, vai luonnonsuojelun ainoa järkevä tulevaisuus. Molemmilla näkökulmilla on pointtinsa.