Yhdeksän tuhatta vuotta sitten nuori nainen ja hänen koiransa upotettiin tervaiseen hautaan siellä, missä nyt kohoavat Los Angelesin pilvenpiirtäjät.
Rancho La Brean tervahaudat Los Angelesissa ovat oikeastaan asfalttijärviä eli luonnollisia maaöljyn lähteitä. Nainen, joka kuoli pari-kolmikymppisenä tai ehkä vähän nuorempana, ja kettuterrierin kokoinen koira haudattiin sinne hautajaismenojen saattelemina.
Millainen mahtoi olla La Brean naisen tarina? Tervahaudat ovat 40 000 vuoden olemassaolonsa aikana vaatineet miljoonien eläinten hengen. Nyt niistä kaivetut tummiksi värjäytyneet luut kertovat kiehtovia tarinoita Pohjois-Amerikan jääkaudelta ennen ja jälkeen La Brean naisen ja hänen kansansa saapumisen.
Suurin osa tervahautojen luista on pleistoseenikauden puolelta, ajalta ennen ihmisten saapumista. Evoluution aikaskaalalla pleistoseeni oli käytännössä eilen. Monet tervahautojen fossiilien lajit näyttävätkin tutuilta: on tammia ja salvioita, pujoja ja mäntyjä, kalalokkeja, sinisorsia ja muuttohaukkoja, sukeltajakuoriaisia ja kirjolohia.
Suurten eläinten luut paljastavat synkän todellisuuden: Amerikan luonto on enää vain kalpea aavistus menneestä loistostaan.
Tervahaudoista on kaivettu esiin kääpiökokoisia hanka-antilooppeja, amerikankameleita ja laamoja, pekareja ja tapiireja, kahta lajia hevosia. Jättiläislaiskiaisia oli kolme lajia, joista yleisin oli tonnin painoinen Paramylodon harlani. Norsuja oli kaksi: jykevätekoinen amerikanmastodontti (Mammut americanum) ja aina tropiikkiin saakka levinnyt kolumbianmammutti (Mammuthus columbi).
Ja sitten ovat petoeläimet. Suurpedothan ovat ekosysteemeissä harvalukuisia, koska yhtä petoeläintä elättämään tarvitaan lukuisia kasvinsyöjiä. Siksi ne ovat yleensä fossiileinakin harvinaisia ja melkoisia aarteita. Tervahaudoissa niitä on kuitenkin tuhatmäärin – peräti 90 % luista kuuluu suurpedoille.
Selitys petojen ylettömälle määrälle on sekin oma tarinansa. Suuria kasvinsyöjiä jäi kiinni öljyyn harvakseltaan (esimerkiksi mastodontteja on löydetty 15). Öljyyn tarrautunut eläin on houkutellut hätähuudoillaan – ja vähän myöhemmin herkullisella raadon tuoksulla – petoeläimiä laajalta alueelta. Tuttujen susien, kojoottien ja puumien lisäksi osingoille saapuivat sankoin joukoin hirmusudet (Canis dirus), sapelihammaskissat (Smilodon fatalis ja Homotherium serum), amerikanleijonat (Panthera leo atrox) ja amerikangepardit (Miracinonyx inexpectatus). Kukin vuorollaan nekin jäivät kiinni ja upposivat tahmeaan hautaan.
Jääkauden Amerikka oli tosiaan melkoinen ihmeiden eläintarha!
Naisen ja hänen koiransa kohtalo ei ole ainoa La Brean luiden kertoma tarina. Muissakin eläimissä on merkkejä eletystä elämästä. Joskus hirmususien parittelu keskeytyi niin äkillisesti, että erilleen rimpuileva uros mursi penisluunsa (susilla ja monilla muilla nisäkkäillä miehisen varustuksen tukena on luu, mutta me ihmiset olemme sen menettäneet). Neljästäsadasta La Breasta löydetystä hirmusuden penisluusta yksi on napsahtanut aivan poikki puolivälistään ja luutunut takaisin eri asentoon. Aijai.
Onnettomuus ehkä sattui, kun vieras uros hiippaili salaa parittelemaan naaraan kanssa, ja lauman johtajauros sai ne kiinni itse teossa. Näin ainakin tavallisilla susilla käy aika ajoin, ja hirmususien arvellaan olleen samaan tapaan sosiaalisia laumaeläimiä.
Ehkä jalkoväliään arastelevaa hirmusutta kuitenkin lohduttaisi tieto, että tällaiset vammat olivat niillä harvinaisempia kuin tavallisilla susilla, joiden penisluu on ohuempi ja siksi hauraampi. Vaikka hirmususi oli vain vähän sutta suurempi, sen penisluu oli lähes viisi kertaa isompi – mistäköhän se sitten kertoo?
Surullisen elämäntarinan kertoo susi, jonka reisiluu löydettiin sekalaisten luunrippeiden laatikosta. Tai se, mitä reisiluusta oli jäljellä: se on eläimen vielä elossa ollessa katkennut lähes tyvestään. Voi vain arvailla, mikä kauhea onnettomuus sudelle sattui. Kävikö sen kimppuun karhu tai sapelihammaskissa, vai kenties raivostunut mammutti? Joka tapauksessa se eli loppuelämänsä kolmijalkaisena, toinen takajalka joko aivan tyvestään katkenneena tai hyödyttömänä roikkuen.
Mutta se eli. Kolmijalkainen susi nilkutti eteenpäin ainakin niin pitkään, että vamma ehti parantua ja katkenneen reisiluun tynkä luutua. Varmaan sen pelastukseksi koitui lauma, joka antoi toverinsa syödä, vaikkei siitä varmasti pitkään aikaan ollutkaan juuri hyötyä saalistuksessa.
La Brean nainen ja hänen koiransa elivät rinnakkain susien ja biisonien kanssa, mutta eivät todennäköisesti koskaan tavanneet hirmusutta tai mastodonttia. He elivät pari-kolme tuhatta vuotta sen jälkeen, kun ihminen oli saapunut Pohjois-Amerikkaan. Suuret eläimet olivat laonneet keihäiden ja kivikirveiden edessä. Hän oli varmaan kuullut tarinoita muinaisaikojen hirviöistä, ehkä nähnyt sukukalleutena säästetyn sapelihammaskissan hampaan. Mutta hänen aikaansa Los Angeles oli jo paljon arkisempi paikka kuin pari tuhatta vuotta aiemmin.
Nainen ja koira todennäköisesti haudattiin tervahautoihin varta vasten, eivätkä he uponneet siihen vahingossa, kuten susille ja mastodonteille kävi. Heidät oli aluksi haudattu muualle, ja osa luista – ne, jotka helposti löydettiin – kaivettiin myöhemmin ylös ja siirrettiin asfalttijärveen. Naisen omaisuuskin ”tapettiin” rikkomalla se, kuten noihin aikoihin Kaliforniassa oli tapana. Ehkä ajateltiin, että kuolleet esineet matkaavat omistajansa mukana tuonpuoleiseen.
Löytö on kiehtova yhdistelmä kovin tuttua ihmisyyttä ja eksoottista muinaishistoriaa. La Brean naisen koira oli siroa ja kapeakuonoista Techichi-tyyppiä, josta todennäköisesti sittemmin jalostettiin esimerkiksi chihuahua. Hänen kanssaan haudattiin simpukankuorista hiottuja koruja ja – jostakin syystä – kivinen kaulin. Voisi siis väittää, että jo kymmenen tuhatta vuotta sitten Los Angelesissa kuljeskeli nuoria naisia, jotka koristautuivat koruilla ja kantoivat kainalossaan pientä koiraa!
Mutta jotain kummallistakin tarinassa on. Vaikka tervahaudoista on kaivettu esiin kirjaimellisesti miljoonia luita ja sen ympäristössä on asunut ihmisiä 10 000 vuotta, La Brean nainen näyttää olevan ainoa ihminen, joka sinne on koskaan haudattu. Mitähän hän teki ansaitakseen näin poikkeuksellisen hautauksen, ainutlaatuisen koko ihmiskunnan historiassa? Sitä ei tarina kerro, sillä kirjoitettu historia ei Amerikassa alkanut vielä moneen, moneen vuosituhanteen.
——————————————————————————————————
Lähteitä ja lisätietoa:
Scott ym. 2015: A pathological Timber Wolf (Canis lupus) femur from Rancho La Brea indicates extended survival after traumatic amputation injury. Natural History Museum of Los Angeles County, Science Series 42. (pdf, kokonaan luettavissa)
Hartstone-Rose ym. 2015: The bacula of Rancho la Brea. Natural History Museum of Los Angeles County, Science Series 42. (pdf, kokonaan luettavissa)
National Geographic Phenomena: Broken Baculum a Sign of Painful Ice Age Injury. Populaariartikkeli edellisestä.
Reynolds 1985: Domestic dog associated with human remains at Rancho la Brea. Bulletin / California Academy of Sciences. (Biodiversity Heritage Library: kokonaan luettavissa: myös kuvia Techichi-koiran kallosta)
Los Angeles County Natural History Museum: About Rancho la Brea mammals, Rancho la Brea mammals list.
La Brea Tar Pits Museum: Collections. (tilastoja ja lajilistoja)
Wikipedia: La Brea tar pits, List of fossil species in the La Brea tar pits, La Brea woman.
planeetanihmeet.wordpress.com 
Wikipedia, tuo totuuden torvelo, ehdottaa hirmusuden nimeksi hirviösutta.
Niinhän tuo näyttää tekevän, ja samaa käyttää pari muutakin suomenkielistä lähdettä. Minusta hirmususikin on liioittelua, kun kyse on kuitenkin eläimestä, jota olisi vaikea erottaa sudesta jos se vielä eläisi. Mutta nimetä nyt oikea eläin kirjaimellisesti hirviöksi? Vähintäänkin sensaatiohakuista. :)