Viikon vikatikki: kuollut kuin drontti

800px-Saftleven_dodo
Elävästä mallista maalattu dodon pää, Cornelis Saftleven, 1638.

Drontti, tai dodo (Raphus cucullatus) lienee ihmisen sukupuuttoon ajamista eläimistä kaikkein kuuluisin. Se katosi kotisaareltaan Mauritiukselta alle sadassa vuodessa sen jälkeen, kun hollantilaiset merimiehet sen sieltä tapasivat. Sittemmin dodo on noussut sukupuuton symboliksi etenkin niille ihmisille, jotka yrittävät estää muita eläimiä kulkemasta samaa yksisuuntaista tietä. Siitä on tullut niin suomalaisen ympäristöjärjestön kuin uhanalaisia eläimiä pelastavan Durrellin säätiönkin tunnus.

Mutta kuinka dodosta oikein tuli niin kuollut, että se edustaa kaikkia muitakin kuolleita tai uhan alla olevia lajeja? Kuten on käynyt jo surullisen tutuksi, tarinaan liittyvät eurooppalaiset merenkulkijat ja ruokareseptit.

Dodo, virallisemmin mauritiuksendodo, oli noin metrin korkea ja 10-20 kiloa painanut lentokyvytön lintu. Yhdessä lähisukuisen rodriguesindodon (Pezophaps solitaria) kanssa ne muodostavat oman kummallisen haaransa kyyhkyjen sukupuuhun. Kumpikin laji on ollut kuolleiden kirjoissa jo vuosisatoja.

Vaikka lukuisat merenkulkijat näkivät, metsästivät ja söivät dodoja, on linnusta säilynyt niin vähän luotettavaa tietoa, ettei sen ulkonäöstä ole tänäkään päivänä aivan tarkkaa käsitystä. Yhtäkään täytettyä yksilöä tai edes nahkaa ei ole säilynyt: luiden ohessa olemassa on vain yksi nahistunut pää ja kuivattu jalka, joita säilytetään Oxfordissa kuin suuria aarteita (ja sitähän ne ovatkin).

Edwards'_DodoKuuluisiksi tulleissa kuvauksissa, kuten oheisessa Roelant Saveryn Edward’s Dodo -maalauksessa, dodo esitellään harmahtavana ja suunnattoman lihavana lintuna. Nämä kuvat perustunevat huonosti täytettyihin yksilöihin, tai muutamiin Eurooppaan tuotuihin eläviin lintuihin, jotka oli syötetty epäsopivalla ravinnolla muodottomiksi. Pikemminkin ne kertovat, mikä oli eurooppalaisten mielikuva dodosta – kuten kertovat linnun monet nimetkin.

Dodon rinnakkaisnimi drontti tulee hollannin sanasta dronte, joka tarkoittaa turvonnutta. Hollantilaiset kutsuivat lintua myös nimellä kermisgans, mikä viittasi Amsterdamin praasniekka-juhlaa (”kermesse”) varten lihotettuihin kanoihin. Vanhin hollanninkielinen viittaus samaiseen lintuun oli wahlvoger, eli sairaalloinen tai mauton lintu, koska sen lihan kerrotaan olleen inhottavan sitkeää pitkästä hauduttamisesta huolimatta.

Dodo-sanan alkuperälle on useita vaihtoehtoja, eikä yksikään niistä ole järin mairitteleva. Se on saattanut saada alkunsa hollannin sanasta dodoor eli vetelys, tai dodaars, joka kääntyy rumasti mutta tarkasti läskiperseeksi. Vaihtoehtoisesti sana voi olla peräisin portugalilaisilta, jotka myös purjehtivat Mauritiukselle. Silloin sen alkuperä saattaisi olla doudo (nykyään doido), joka kääntyy hölmöksi tai hulluksi.

Mukaan kuoroon liittyi vielä eliöiden tieteellisen luokittelun isä Carl von Linné, joka antoi dodolle tieteellisen nimen Didus ineptus, eli kyvytön tai kömpelö dodo.

Tässä kohtaa lienee sanomattakin selvää, etteivät eurooppalaiset pitäneet dodoa järin suuressa arvossa, vaikka toki söivät sitä hyvällä ruokahalulla. Lintu oli suuri, lentokyvytön ja kömpelö, ja valtamerisaarten eläinten tapaan täysin huoleton. Se hädin tuskin vaivautui väistämään ihmisen tieltä, mikä ei varmasti edistänyt käsitystä sen älykkyydestä. Aivan täysin avuton se ei kuitenkaan ollut, vaan sen kerrotaan purreen kipeästi vahvalla nokallaan. Tästä pahansisuisuuden osoituksesta merenkävijät varmaankin ärsyyntyivät entisestään.

Heiltä jäi kuitenkin huomaamatta, että dodo oli täydellisesti sopeutunut erikoisen paratiisisaarensa ekosysteemin osaksi. Se ruokaili rinnakkain (nyt kadonneiden) jättiläiskilpikonnien kanssa ja levitti puiden siemeniä. Samalla sen ulostamien siementen arvellaan tarjonneen helppoa ravintoa saaren endeemiselle papukaijalle (joka sekin on kuollut). Samalla tavoin hyasinttiarat hyödyntävät tänä päivänä karjanlannassa olevia siemeniä Etelä-Amerikassa. Sen ei tarvinnut paeta mitään, sillä saarella ei elänyt ensimmäistäkään petoeläintä.

Sitten tulivat eurooppalaiset. Voi olla, etteivät merimiehet ja harvat saarella pidempään viipyneet olisi yksin onnistuneet syömään dodoa sukupuuttoon. Sen sijaan heidän apunaan olivat rotat – jotka kenties olivat tuhoisia dodojen munille ja poikasille – sekä siat, joita he vapauttivat saarille käydäkseen seuraavilla ohikulkumatkoilla noutamassa tuoretta lihaa. Syystä, jonka he varmaan itse parhaiten tiesivät, merimiehet toivat saarelle myös jaavanmakakeja. Useimmista apinoista poiketen jaavanmakakeille maistuu erinomaisesti myös eläinravinto, joten ne aiheuttivat uudessa kodissaan arvattavaa tuhoa. Nykyään Mauritiuksen luonto on niin peruuttamattomasti myllätty, että on vaikeaa edes arvailla, millainen se aikoinaan oli.

Metsästyksen ja tuhoisten vieraslajien vyöry oli liikaa dodolle, ja sen kanta romahti jokseenkin välittömästi. Lintu nähtiin ensi kerran vuonna 1598 ja viimeisen kerran 1662. Sentään sitä ei ole unohdettu, vaikka tokkopa se kuolleita lintuja liiemmin lohduttaa.

————————————————————————————–

Lähteitä ja lisätietoa:

Wikipedia: Dodo (englanniksi), Mauritiuksendodo (suomeksi).

Flannery & Schouten (2001) A Gap in Nature. Atlantic Monthly Press.

Hume & Walters (2012) Extinct Birds. T & AD Poyser.

2 vastausta artikkeliin “Viikon vikatikki: kuollut kuin drontti”

  1. Nämä kuvat perustunevat huonosti täytettyihin yksilöihin, tai muutamiin Eurooppaan tuotuihin eläviin lintuihin, jotka oli syötetty epäsopivalla ravinnolla muodottomiksi.

    Tässä vertailun vuoksi intialaisen taitelijan aikalaiskuva elävästä dodosta. Todellakin, Euroopan lisäksi ainakin yksi dodo päätyi 1600-luvulla Intiaan (luultavasti tosin portugalilaisten, eli eurooppalaisten, sinne viemänä) sikäläisen ruhtinaan yksityiseen lintutarhaan. Aika pullealta tuokin yksilö vaikuttaa, vaikkakaan ei ehkä aivan sellaiselta muodottomalta möhkäleeltä kuin monet kuvat Eurooppaan tuoduista linnuista.

    Useimmista apinoista poiketen jaavanmakakeille maistuu erinomaisesti myös eläinravinto

    Sorrun jälleen pedanttisuuteen, mutta itse asiassa useimmat apinat syövät mielellään eläinravintoa tilaisuuden tullen. Harvemmin ne mitään suurriistaa saalistavat (vaikka mm. intialaisten partamakakien on todettu pyydystäneen intianjättioravia; ks. Sushma & Singh, 2008), mutta esimerkiksi linnunmunat ja -poikaset maistuvat kyllä hyvin useimmille apinoille.

    Viite:
    Sushma, H.S. & Singh, M. 2008: Hunting of Indian giant squirrel (Ratufa indica) by the lion-tailed macaque (Macaca silenus) in the Western Ghats, India. Current Science 95:1535-1536.

    1. ”Aika pullealta tuokin yksilö vaikuttaa, vaikkakaan ei ehkä aivan sellaiselta muodottomalta möhkäleeltä kuin monet kuvat Eurooppaan tuoduista linnuista.”

      Totta, eikä se ole harmaa vaan pikemminkin ruskea, kuten tämän artikkelin alussa oleva Cornelis Saftleveninkin kuvaus.

      Kiitoksia jälleen pedanttisuudesta. Mielenkiintoista, partamakakien oravanmetsästys kuulostaa aika hurjalta touhulta. Yllätyin myös lukiessani, että paviaaneista on tullut Ghanassa suoranainen riesa, koska ne eivät vie pelkästään viljelmien satoa, vaan myös vuohia, lampaita, kanoja ja satunnaisesti lapsia. Syypää paviaanien ryhtymiseen järjestelmällisiksi saalistajiksi on ilmeisesti se, että seudun leijonat, hyeenakoirat ja leopardit on tapettu, koska ne veivät vuohia, lampaita, kanoja ja satunnaisesti lapsia. Harmin paikka.

      Brashares ym. 2010: Ecological and conservation implications of mesopredator release. Kirjassa Trophic Cascades: Predators, Prey, and the Changing Dynamics of Nature.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggaajaa tykkää tästä: