Kun tiikeri söi leopardin

Korkeasaaren urostiikeri Tamur.

Tänään vietetään kansainvälistä tiikeripäivää. Sen kunniaksi kirjoitan jotakin siitä, millaisia nämä upeat eläimet ovat, ja ennen kaikkea millaisia niiden ei pitäisi olla, mutta ne silti toisinaan ovat.

Villieläimet tekevät tavallisesti parhaansa välttääkseen turhaa jännitystä elämässään. Petoeläimet välttävät konflikteja ja loukkaantumisriskiä, sillä vakava vamma tietää niille nopeaa nälkäkuolemaa. Niinpä ne suosivat helposti nujerrettavaa saalista, kuten poikasia, vanhoja ja sairaita eläimiä, eivätkä ryhdy sensaatiohakuisesta viihteestä tuttuihin suurpetojen välisiin eeppisiin kamppailuihin.

Paitsi silloin kun ryhtyvät.

Eläimet eivät ole pelkkiä lajinsa edustajia, vaan myös yksilöitä, joilla on yksilölliset temperamentit, elämänkokemukset ja usein myös vanhemmilta opittu kulttuuri. Mitä monimutkaisempaa ja joustavampaa on käyttäytyminen – eli mitä älykkäämpi eläin on – sitä useammin se käyttäytyy biologiselta kannalta täysin järjettömästi. Älyssä on ironinen puolensa.

Puolisoltani lahjaksi saamani tiiliskiviluokan teos Wild Cats of the World kuvaa useita hiuksianostattavia tositilanteita luonnonvaraisten tiikerien elämästä. Yksi niistä on tiikeriemon ja leopardiemon verisesti päättynyt kohtaaminen.

Luonnossahan on tyypillistä, että suuret petoeläimet kontrolloivat pienempiensä määrää. Suomessakin on havaittu esimerkiksi ilveksen läsnäolon harventavan kettukantaa, ja kanahaukan variskantaa. Tiikerillä on tällainen suhde leopardiin siellä, missä lajit esiintyvät rinnakkain, vaikka molemmat lajit ovat sangen raskaan sarjan petoeläimiä. Tavallisesti tiikerin ja leopardin kohtaamiset ovat harvinaisia: leopardit väistävät tiikereitä toisille alueille, erikoistuvat eri riistaan ja liikkuvat eri vuorokaudenaikoina. Silloinkin, kun tiikeri tappaa leopardin, se ei yleensä syö toista kissaa. Tämä petoeläinten haluttomuus syödä toisiaan johtunee niiden yhteisistä loisista ja taudeista, jotka tarttuvat aterialla näppärästi.

Kulttuuriantropologi, tiikeriopas ja riistakameroiden pioneeri Chuck McDougal kuitenkin näki ja kirjasi 80-luvulla ylös sangen toisenlaisen tapauksen. Tiikeriemo kaksine pentuineen kohtasi Chitwanin kansallispuistossa Nepalissa leopardiemon, jolla myös oli mukanaan kaksi pentua. Muitta mutkitta naarastiikeri tappoi leopardiemon ja söi sen, vain pää ja tassut jäivät tähteeksi. Leopardinpennut pakenivat, mutta tulivat seuraavana yönä ilmeisesti etsimään emoaan, jolloin tiikeriemo jatkoi samalla linjalla ja syötti ne omille pennuilleen.

Aina kohtaamiset pienempienkään petojen kanssa eivät pääty tiikerin kannalta onnellisesti. Aasianvillikoira, joka tunnetaan myös nimillä vuorisusi, viidakkosusi ja dhole (Cuon alpinus) on joskus suurissakin laumoissa elävä, hieman sutta pienempi koiraeläin, jonka lähin elävä serkku on afrikkalainen hyeenakoira. Todistajien nähden on tapahtunut ainakin kaksi taistelua, joissa suuri lauma aasianvillikoiria (29 ja 21 yksilöä) on ajanut tiikerin nurkkaan ja pitkän taistelun päätteeksi tappanut sen. Kummassakaan tapauksessa hyökkäysjoukot eivät selvinneet ilman uhreja: ensin mainitusta koiralaumasta kuolleita löydettiin lopulta kuusi, jälkimmäisestä peräti kaksitoista. Lauma siis uhrasi yli puolet jäsenistään taisteluun, jonka se itse aloitti.

Nämä ovat juuri sellaisia tarinoita, joita vanhoissa eräkirjoissa kerrotaan susista – ja jotka on parasta kuitata suden demonisointiin tähtäävänä soopana. Mutta joskus, ainakin aasianvillikoiran kohdalla, tällaisia verisiä petoeläinten välisiä taisteluita todella tapahtuu. Miksiköhän? Onko koiralauman ja tiikerin välillä ollut jokin henkilökohtainen kauna, pitkäaikainen vihamielisyys? Onko tiikeri vienyt koirien saaliin niin monta kertaa, että mitta täyttyi, tai kenties tappanut niiden pennut? Villieläinten elämät ovat monitahoisia. Jokin syy poikkeavan käyttäytymisen takana varmaankin oli.

Sen sijaan 30-luvulla ylös kirjatussa tapauksessa esiintyneen vesipuhvelilehmän motiiveissa ei ollut mitään epäselvää. Vaikka tiikerit tappavat säännöllisesti täysikasvuisia vesipuhveleita ja jopa lähes tonnin painoisia gaureja (kuvassa, N. A. Naseer/Wikipedia), touhu ei ole aivan riskitöntä. Tässä tapauksessa äärimmäisen vihainen vesipuhveli sai urostiikerin sarviensa ja suuren tamariskipuun väliin. Se rusensi tiikeriä kerta toisensa jälkeen puuta vasten, ja lopuksi paiskasi velton kissapedon pusikkoon kuin rievun.

Eipä ihmekään, että useimmat tiikerit suosivat pienempiä hirvieläimiä ja sikoja, jotka potkivat vähemmän vastaan. Silti huomattava osa niiden ruokavaliosta koostuu näistä vaarallisen kokoisista nautaeläimistä. Siperiassa ne saalistavat myös hirviä.

Keskinäisistä vihamielisyyksistä ja ravinnonhankinnan vaaroista huolimatta niin tiikerin, leopardin kuin aasianvillikoirankin akuutein uhka on kuitenkin ihminen. Suurpedot tarvitsevat paljon tilaa, ja tungokseen saakka täynnä ihmisiä olevassa maailmassa tila on kortilla. Maailman tiikeripäivänä on taas hyvä aika muistuttaa, että ilman luonnonsuojelijoiden ponnisteluja on hurjien villieläintarinoiden aika pian ohi.

—————————————————————————————–

Lähteitä ja lisätietoa:

Mel & Fiona Sunquist (2002) Wild Cats of the World. University of Chicago Press.

Wikipedia: Trophic cascade ja Mesopredator release hypothesis. Tarkempaa informaatiota suurpetojen vaikutuksista pienempiinsä ja sitä kautta koko ekosysteemiin.

Tetrapod Zoology: Predator vs. predator. Lisää petoeläinten välisestä saalistuksesta ja idean soveltamisesta dinosauruksiin.