Eilisessä Helsingin Sanomien artikkelissani kerroin uudesta hypoteesista, joka selittää, kuinka sudesta tuli koira. Jutussa liippaan lyhyesti venäläiskokeessa kasvatettuja täysin kesyjä kettuja, mutta tilanpuutteen vuoksi en tietenkään voinut kertoa niiden koko tarinaa. Onneksi pääsen kertomaan sen tässä.
Tämä postaus pohjautuu osaan laajemmasta artikkelista, jonka kirjoitin Canis-lehteen vuonna 2012. Toki se on päivitetty paremmin nykytietoa vastaavaksi. Sisällöltään enimmäkseen tätä liippaava artikkeli löytyy myös englanniksi Humming Dinosaur -blogistani.
Vuonna 1958 venäläinen geneetikko Dmitri Beljajev aloitti historiallisen kokeen. Uunituoreena Sytologian ja genetiikan instituutin johtajana hän lähetti nuoren avustajansa Ljudmila Trutin ostamaan virolaiselta turkistarhalta yhteensä 130 hopeakettua (eli kotoisen kettumme mustanhopeista versiota) ja alkoi jalostaa niitä kesyiksi (kuva: Zefram/Wikipedia).
Jokaiselle tutkimusasemalla syntyneelle ketunpennulle tehtiin yksinkertainen koe. Tutkija käveli häkin luo, avasi luukun ja kosketti sisällä olevaa kettua. Avustaja kirjoitti muistiin pennun reaktiot. Vastaavanlaisia testejä tehtiin useita pentujen 7-8 ensimmäisen elinkuukauden aikana. Tulokset pisteytettiin, ja vain korkeimmat kesyyspisteet saaneet kilteimmät ketut valittiin lisääntymään.
Tulokset olivat ällistyttävät. Jo neljännessä polvessa syntyivät ensimmäiset ”eliittiketut”, kuten tutkijat niitä nimittivät. Eliittiketut ovat täysin kesyjä eläimiä, jotka heiluttavat ihmisille häntäänsä ja kilpailevat huomiosta. Niiden sanotaan muistuttavan luonteeltaan kultaistanoutajaa, mutta olevan itsenäisiä kuin kissat.
Beljajev, ja sittemmin tätä tutkimusaseman johtajana seurannut Trut, ovat raportoineet tarkkaan, mitä kesyyntyville ketuille oikein tapahtuu. Vaikuttaa siltä, että tärkein syy kesyyntymiseen oli pentujen sosialisaatioikkunan pidentyminen ja aikuisen eläimen normaalin varovaisuuden kehittymisen viivästyminen.
Sosialisaatioikkunaksi nimitetään sitä aikaväliä, jolloin pentu sosialisoituu oman lajinsa edustajien kanssa. Voisi myös sanoa, että tuona aikana se oppii, mihin lajiin itse kuuluu. Idea on samantapainen kuin sorsalintujen leimautuminen, mutta se tapahtuu vähitellen eikä kertaiskusta. Jos herkkänä kautena paikalla on muidenkin kuin pennun oman lajin edustajia, pentu leimautuu niihinkin. Siis vaikkapa ihmisiin, tai laumanvartijakoiran tapauksessa vartioitaviin eläimiin.
Beljajevin ketuilla sosialisaatioikkuna piteni, ja samoin näyttää käyneen koirille. Sudenpennun sosialisaatioikkuna on jo 2-3 viikon iässä sulkeutumassa, kun koiranpennulla se vasta aukeaa. Koiralla ikkuna sulkeutuu vasta 12-16 viikon tietämillä, joten pennulla on paljon enemmän aikaa oppia tuntemaan muitakin otuksia kuin emonsa ja sisaruksensa.
Toinen ero on pelokkuudessa. Pienet pennut eivät yleensä arastele uusia esineitä tai olentoja, vaan tutkivat pelottomasti ympäristöään. Iän myötä niistä tulee vähemmän uteliaita ja varovaisempia. Tässäkin koirat ja kesyketut muistuttavat enemmän toisiaan kuin villejä esi-isiään.
Villien ketun- ja sudenpentujen peloton uteliaisuus loppuu suunnilleen kuuden viikon iässä. Koirilla ja kesyketuilla se sen sijaan jatkuu paljon pidempään: niiden kyky pelkoon alkaa kypsyä vasta 4-6 kuukauden iässä, eikä niistä koskaan tule yhtä arkoja kuin villieläimet.
Mekanismi kesyjen eläinten pelottomuuden takana lienee hermostopienan kehityksen viivästyminen, kuten Hesarissa kirjoitin. Hermostopienasta nimittäin kehittyvät sekä taistele tai pakene -reaktioita tuottava sympaattinen hermosto, että stressihormoneja tuottavat sisäeritysrauhaset. Ennen kuin ne kypsyvät käyttökuntoon, pentu ei yksinkertaisesti kykene pelkäämään.
Luppakorvat ja valkotassut
Beljajevia tutkimusryhmineen odotti toinenkin yllätys. Heidän upouudet kesykettunsa alkoivat paitsi käyttäytyä kuin koirat, myös näyttää koirilta.
Kymmenennen sukupolven tienoilla osa ketuista alkoi näyttää oudon koiramaisilta. Niiden turkkiin ilmaantui valkeita ja vaaleanruskeita laikkuja, kuonot ja jalat lyhenivät. Joillain oli jopa luppakorvat ja kippurahäntä. Tällaiset ominaisuudet ovat tavallisia lähes kaikilla kesytetyillä eläimillä, mutta turkisketuilla sangen harvinaisia. Tutkijat olivat kuitenkin tarkkaan pitäneet huolta, että eivät suosineet eläimiä niiden ulkonäön perusteella. Samaan aikaan kasvatetulla kesyttämättömien kettujen rinnakkaispopulaatiolla moista ei nähty (kuva: villiketun (vas.) ja kesyketun kallot, Trut ym. 2004/Russian Journal of Genetics).
Jo Charles Darwin aikoinaan ihmetteli, kuinka kesyillä eläimillä tuppaa olemaan samanlaisia piirteitä lajista riippumatta. Kaikilla kesytetyillä nisäkkäillä on yksilöitä, joilla on laikukas turkki. Kuonot ovat tyypillisesti lyhyempiä, päät pyöreämpiä, hampaat pienempiä ja leuat sirompia kuin villeillä vastineilla. Jalatkin jäävät lyhyemmiksi ja hännät ovat toisinaan kippurassa. Luppakorvatkin ovat yleisiä: niitä on koirilla, kissoilla, aaseilla, kaneilla, marsuilla, sioilla, lampailla ja harvinaisina jopa hevosilla* (katso kuvat).
On arveltu, että ihmiset kautta aikojen ovat suosineet söpön tai poikkeavan näköisiä yksilöitä, ja se riittäisi selittämään kesyeläinten ominaispiirteet. Kesyketut kuitenkin osoittivat, ettei siitä ole kyse. Domestikaatiosyndrooma tulee kytkykauppana kesyn luonteen mukana. Nyt, kuten Hesarin jutussani kerroin, sekä kesy luonne että koko ulkonäön piirteiden setti on onnistuttu kytkemään yhteen alkionkehityksen prosessiin: hermostopienan solujen kehitykseen.
50-luvulla alkanut kesykettuprojekti on edelleen käynnissä Siperiassa. Se on jatkunut sitkeästi, vaikka se on ajoittain ollut maan hallituksen epäsuosiossa – olihan geenien määräämä käyttäytyminen kaikkea muuta kuin kommunistiseen maailmankuvaan istuvaa – ja kärsii alimitoitetuista rahoituksesta. Tietenkin tutkimusasemalla on myös syntynyt enemmän kettuja kuin se pystyy pitämään, ja henkilökunta on vuosittain joutunut valikoimaan joukosta ne eläimet, jotka myydään tavanomaisille turkistarhoille. Rakastettavien hännänheiluttajien tuomitseminen kammottaviin oloihin ja lopulta tapettavaksi särkee tietenkin työntekijöiden sydämet. Viime vuosina kettuja onkin alettu myydä lemmikeiksi. Yhdysvalloissa niitä myydään tällä hetkellä vaatimattomaan yhdeksän tuhannen dollarin hintaan – leikattuina, jotta ostajat eivät aloittaisi omaa kesykettufarmiaan. Hinnasta 3200 dollaria menee Fast Company -lehden jutun mukaan suoraan tutkimusaseman työhön (kuva: luppakorvainen ja laikukas ketunpentu. Trut ym. 2004 / Russian Journal of Genetics).
Lupaprosessi läpi Venäjän ja Yhdysvaltojen byrokratian on kuitenkin edelleen painajainen. Jo kaksi yritystä on kaatunut sen alle, lehtijutussa kerrotaan. Kettuja vielä muutama vuosi sitten välittäneelle http://www.sibfox.com -sivustolle ei enää pääse, vaan se ohjaa eteenpäin tähän WordPress-blogiin, jossa on yksi ainoa artikkeli: salaliitonhajuinen selostus siitä, kuinka siperialaiset ketut eivät voi oikeasti mitenkään olla kesyjä, vaan kyse on huijauksesta ja ketut ovat vaarallisia – saalistavathan koiraeläimet tunnetusti eläimiä ruoakseen ja ovat näinollen synnynnäisiä tappajia. Oikeasti.
Lemmikkeinä ketut ilmeisesti eivät ole aivan vaatimattomimmasta päästä, vaan vaativat omistajaltaan paneutumista. On kuitenkin vaikea vastustaa niiden myyntiä lemmikeiksi, vaikka sitten erikoisuutena suolaiseen hintaan, jos vaihtoehtona niille on kohtalo turkistarhalla.
* Hevonen on yksi harvoista kesyistä nisäkkäistä, joilta luppakorvaiset rodut puuttuvat. Syykin on yksinkertainen: korvat ovat hevoselle erityisen tärkeä kommunikaation väline, eivätkä luppakorvaisen hevosen mielialoja osaa lukea sen paremmin ihmiset kuin muut hevosetkaan, kertoo scifikirjailija-hevosharrastaja Jennifer R. Povey täällä. Niinpä luppakorvaiset hevoset ovat paitsi onnettoman väärinymmärrettyjä, myös usein vaarallisia.
———————————————————————————————————–
Lähteitä ja lisätietoa:
L. N. Trut, I. Z. Plyusnina & I. N. Oskina (2004) An experiment on fox domestication and debatable issues of evolution of the dog. Russian Journal of Genetics 40(6): 644-655.
M. A. R. Udell, N. R. Dorey & C. D. L. Wynne (2010) What did domestication do to dogs? A new account of dogs’ sensitivity to human actions. Biological Reviews 85(2): 327-345.
Trut 1999: Early Canid Domestication: The Farm-Fox Experiment. American Scientist. Tutkimusaseman johtajan pitkä artikkeli aseman työstä ja kettujen kesyyntymisestä.
The Siberian Fox. Kesykettututkimuksen kotisivut.
Scientific American: Man’s new best friend? A forgotten Russian experiment in fox domestication.
The Thoughtful Animal: Monday pets: the Russian fox story. Kiehtova tarina Beljajevin ja kesykettujen historiasta.
Slate: Guarding the fox house.
Fast Company: Meet your new pet, a domesticated fox. Kertoo floridalaisesta miehestä, joka tuo kesykettuja maahan Yhdysvalloissa.
Wikipedia: Domesticated silver fox.
planeetanihmeet.wordpress.com 
[…] Villien ketun- ja sudenpentujen peloton uteliaisuus loppuu suunnilleen kuuden viikon iässä. Koirilla ja kesyketuilla se sen sijaan jatkuu paljon pidempään: niiden kyky pelkoon alkaa kypsyä vasta 4-6 kuukauden iässä, eikä niistä koskaan tule yhtä arkoja kuin villieläimet.” […]
Hmm. Olen nähnyt koirapentueita, jotka jo viisi—kuusiviikkoisina suhtautuvat epäluuloisesti vieraisiin ihmisiin, osa (muutoin rohkeimmat) jopa haukkuivat pentuhaukkua kunnes vieraat istuivat maahan ja olivat paikoillaan, jolloin pennut lähestyivät uteliaan varovaisina.
Mielenkiintoista, kiitos!
Asia ei varmastikaan ole aivan niin yksioikoinen, etteivät nuoret pennut laisinkaan pystyisi pelkäämään, vaan kyky kypsyy asteittain ja vaihtelua koirienkin sisällä on varmasti paljon. Voihan alle puolivuotiaskin koiranpentu olla sangen arka, jos sillä on huonoja kokemuksia, mutta samanlaista neofobiaa ja varovaisuutta sillä ei lähtökohtaisesti ole kuin sudenpennulla.
Käsittääkseni rotukohtaisia eroja tuon ajan kestossa on tutkittu ja havaittu — ja ei ainakaan minusta mitenkään yllättävää että esim. labdadorinnoutajilla se on pisimmästä päästä; jotenkin tuntuisi loogiselta että pitkä pentuvaiheen avoimuusvaihe olisi kytköksissä aikuisiän avoimuuteen?
Rotujen sisälläkin varmasti vaihtelua yksilöiden välillä, ihan niin kuin aikuisiila yksilöilläkin.