Pussieläimet saivat pitkään elää Australiassa lähes vapaina meidän istukallisten nisäkkäiden kilpailusta. Ne kehittyivät monenlaisiksi peilikuviksi tutummista eläimistä. Samansuuntainen eli konvergenttinen evoluutio näkyy niiden nimissä: pussihukka, pussiahma, pussikontiainen, pussirotta, pussiliito-orava, pussimuurahaiskarhu.
Yhden nisäkäsryhmän pussilliset vastineet kuitenkin loistavat poissaolollaan. Ei ole olemassa pussigaselleja, pussikameleita, pussihevosia saati pussivuohia. Missä ovat pussieläinten sorkat ja kaviot?
Selitys on lopulta varsin simppeli. Pussieläinten poikasethan syntyvät mitättömän pieninä, ja niiden on omin voimin kiivettävä emon sukuaukolta pussiin kasvamaan. Sitä varten eturaajojen on oltava jo tässä vaihessa riittävän kehittyneet ja ennen kaikkea tarttumakykyiset emon karvoissa kiipeilyyn. Vastasyntynyt kengurulapsi ei olekaan juuri muuta kuin vaaleanpunainen mato, jolla on kaksi kättä ja suuri suu emon nisään tarttumiseen.
Sorkilla tai kavioilla ei tietenkään kiipeillä, eivätkä pussieläimet ilmeisesti ole keksineet keinoa muuttaa raajojen muotoa kokonaan poikasen kasvun loppuvaiheilla. Pussisorkkaeläimiä ei siis ole.
Enää.
Vielä 1900-luvun alkupuolella Australian syrjäseuduilla sinnittelivät viimeiset yksilöt lajista, joka saattoi olla matkalla pussieläimille aivan uuteen ekologisten lokeroiden maisemaan. Se oli pussisika (Chaeropus ecaudatus).
Suunnilleen kaniinin kokoisen pussisian on sanottu kuuluneen kaikista pussieläimistä omituisimpiin, ja se on jo paljon sanottu ryhmästä, johon kuuluvat muiden muassa kengurut. Pyylevä eläin seisoi neljällä sirolla koivella, jotka eivät ensinkään näyttäneet kuuluvan samaan eläimeen sen paremmin keskenään kuin vartalonkaan kanssa.
Ilmeisesti pussisika ei osannut päättää, ryhtyäkö sorkka- vai kavioeläimeksi, joten sen eturaajoissa on kaksihalkoiset sorkat, mutta kummassakin takajalassa yksinäinen kaviolla varustettu varvas. Oli takajaloissa myös erikoiset kaksoiskannukset, joita eläin käytti turkkinsa sukimiseen.
Eläintieteilijä Gerard Krefft onnistui sitkeän yrityksen päätteeksi saamaan kaksi elävää eläintä vuonna 1857, mutta tutkimusretkikunnan muonituksessa taisi olla parantamisen varaa, sillä vain hieman myöhemmässä päiväkirjamerkinnässään hän pahoittelee ruokahalunsa voittaneen luonnontieteellisen innostuksensa. Sen verran hän sentään raportoi, että pussisika oli ”hyvää syötävää”.
Viimeinen virallinen havainto pussisiasta on vuodelta 1901, mutta aboriginaalien mukaan se selvisi Länsi-Australian aavikoilla vielä 50-luvulle saakka. Sukupuuton tärkeimmäksi syyksi arvellaan elinympäristön muuttumista, kun aboriginaalien tapa hoitaa maisemaa hallitulla kulotuksella korvattiin kertaheitolla valtavilla karjalaumoilla. Olivatpa itse aboriginaalitkin vähällä kuolla siinä rytäkässä sukupuuttoon.
Miten kummassa pussisika sitten onnistui kiertämään sorkat estävän rajoitteen? Sitä itseään on liian myöhäistä tutkia, mutta vastauksia arvoitukseen voidaan etsiä sen lähimmistä elävistä sukulaisista. Pussimäyrillä ja pussikaniineilla (joille nisäkäsnimitoimikunta on ehdottanut yhteisnimeksi ”pusseli”) on elävistä pussieläimistä kaikkein erikoistuneimmat eturaajat, vaikka pussisikaan verrattuna ne ovatkin aika kesynnäköiset. Se on mahdollista, koska muista pussieläimistä poiketen niiden poikasten ei tarvitse kiipeillä.
Synnyttävä pussimäyrä tai -kaniini osoittaa melkoisia akrobaatintaitoja. Se synnyttää kyljellään takajalka ilmassa sojottaen. Näin sen takaruumis on mahdollisimman korkealla ilmassa ja poikasten matka pussiin on alaspäin. Kun pussi vielä aukeaa taaksepäin, poikaset pikemminkin valuvat kuin ryömivät pussiin. Emo on vieläpä riittävän notkea nuollakseen poikasia matkan varrella ja auttaakseen ne oikeaan suuntaan.
Todennäköisesti myös pussisika synnytti samaan tapaan ja vapautui tällä konstilla pussieläinten ikiaikaisesta rajoitteesta. Olisikohan siitä joskus voinut kehittyä aito pussigaselli? Kuka tietää, ehkä mahdollisuus ei ole vielä menetetty, ja pussimäyrät tai -kaniinit lähtevät aikanaan samaan suuntaan.
———————————————————————————————————
Kuva: John Gouldin maalaus 1800-luvulta.
Lähteitä ja lisätietoa:
Flannery & Schouten (2001) A Gap in Nature: Discovering the World’s Extinct Animals. Atlantic Monthly Press, New York.
Wikipedia: Pig-footed bandicoot.
Arkive: Pig-footed bandicoot. (mm. mielenkiintoisia lähikuvia sorkista ja kavioista)
Cooper & Steppan 2010: Developmental constraint on the evolution of marsupial forelimb morphology. Australian Journal of Zoology. (pdf, koko artikkeli)
BBC Earth News: Why kangaroos evolved small arms and long legs? Uutisartikkeli edellisestä.
Gemmel 2002: Induction of birth in the bandicoot (Isoodon macrourus) with prostaglandin and oxytocin. Reproduction. (pdf, koko artikkeli. Kuvia pussimäyrän synnytyksestä)
planeetanihmeet.wordpress.com 
Hieno artikkeli!
”Yhden nisäkäsryhmän pussilliset vastineet kuitenkin loistavat poissaolollaan. Ei ole olemassa pussigaselleja, pussikameleita, pussihevosia saati pussivuohia. Missä ovat pussieläinten sorkat ja kaviot?”
Sukupuuttoon kuollutta Zygomaturus-jättiläisvompattia kutsutaan silloin tällöin englannin kielessä puolivirallisesti ”pussivirtahevoksi”. Mutta sehän ei ihan vastaa sitä mitä sinä tarkoitit.
”Pussimäyrillä ja pussikaniineilla (joille nisäkäsnimitoimikunta on ehdottanut yhteisnimeksi ”pusseli”)”
Vuosia sitten, kun tuo kovan onnen nisäkäsnimilista ensimmäisen kerran julkaistiin, ”pusseli” oli yksi niistä monista joita protestoin. Pussimäyrä ja pussikaniini eivät sinänsä ole mitenkään ihanteellisia nimiä näille eläimille, joten tässä tapauksessa nimenmuutosta voi kyllä harkita. Mutta sen uuden nimen pitäisi sitten olla jollain tavalla parempi kuin vanhan – ja sellainen ei mitääntarkoittava ”pusseli” ole. Minä ehdotin Nisäkäsnimitoimikunnalle lähetetyssä vastineessa (olivat näet nimenomaan sanoneet, että palautetta kaivataan), että sen sijaan pussimäyrien suomenkieliseksi nimeksi voisi tulla ”bandikuutti”. Tämäkään nimi ei varsinaisesti tarkoittaisi suomeksi mitään, mutta ainakin se vastaisi näiden eläinten englanninkielistä nimeä bandicoot. Alati kansainvälistyvässä maailmassamme eliöiden nimien yhtenäistäminen myös eri kielien välillä olisi ainakin minun mielestäni hyvä asia.
Mitään vastausta ehdotukseeni ei Nisäkäsnimitoimikunnalta koskaan tullut. Eivätpä tosin taineet vastata koskaan kenenkään muunkaan kommentteihin, ainakaan julkisesti.
Kiitos!
Kyllä, jokseenkin virtahepomaisia isoja pussieläimiähän on ollut, mutta niilläkään ei käsittääkseni ollut mitään sorkkia vastaavaa, vaan tassut. Ehkä niitä voisi pikemminkin kuvata kasvinsyöjäkarhuiksi, jos istukallisiin nisäkkäisiin on verrattava.
Harmi, ettei Nisäkäsnimitoimikunta ole yhteistyöhaluisempi, kun monenlaista avuntarjousta, palautetta ja kommenttia ovat kuitenkin saaneet monelta pätevältä suunnalta. Nykyisellään sen työ on pikemminkin sotkenut kuin selkeyttänyt suomeksi eläimistä puhumista.
Se ”tikutaku” oli kyllä kamala ehdotus. Sikäli hyvä, että kuulija tietää varmasti otuksen ulkonäön, mutta ei se vakavasti otettavan kuuloinen ole.