Marraskuussa ilmestynyt Helsingin Sanomien artikkelini käsitteli lasaruseläimiä – kerran sukupuuttoon kuolleiksi luultuja lajeja, jotka löytyvät uudelleen. Jutun keskipiste oli sympaattinen inkarotta (Cuscomys), jota Machu Picchussa muinoin asuneet inkat pitivät lemmikkinään (tai mahdollisesti ruokalajina, hautalöydöistä on vaikeaa sanoa varmasti). Sen luultiin kadonneen inkavaltion mukana, mutta kävikin ilmi, että se on elossa ja voi hyvin peräti kahden lajin voimin. Lajeista toisen – juuri sen inkahaudoista tutun – löytäjät raportoivat siitä vasta viime lokakuussa.
Hesarin juttuun ei tietenkään mahtunut kuin pari hassua esimerkkiä. Kadonneiden eläinten löytymisen tarinoita on paljon, vaikka tietenkin samaan aikaan surullisen vähän. Kuten Hesarissa kirjoitan, useimmat kuolleet myös pysyvät kuolleina.
Kiehtovia, hämmentäviä ja naurettavan epätodennäköisiä uudelleen löytymisen tarinoita on kuitenkin useita. Scott Weidensaulin klassikoksi noussut kirja The Ghost with Trembling Wings on täynnä niitä. Koska se on lisäksi mukaansatempaavasti kirjoitettu ja vuorottelee tunnetta ja tiedettä, informaatiota ja seikkailua sopivassa suhteessa, ei ole ihme että kirja on myyty loppuun useimpien kauppojen hyllyltä.
Yksi Weidensaulin uskomattomimpia tositarinoita on kertomus yökaijan uudelleen löytymisestä.
Ruskeanvihreältä undulaatilta näyttävä yökaija (Pezoporus occidentalis) elää Australian rutikuivissa sisäosissa. Se lentää vain harvoin ja syö lähinnä heinien siemeniä. Koska se elää yhdellä maailman harvimpaan asutuista alueista ja liikkuu vain yön pimeydessä, se on tietenkin erinomaisen taitava pysymään poissa silmistä (kuva yllä: John Gould).
Silti 1800-luvun luonnontieteilijät näkivät lintua aika-ajoin. Kaiken kaikkiaan 23 yksilöä ammuttiin (kuten tuohon aikaan tapana oli) ja talletettiin museoihin, mutta 1800-luvun lopulla papukaijat näyttivät hupenevan kaikkialta, missä niitä oli aiemmin tavattu. Todennäköisesti niitä söivät eurooppalaisten vapauttamat ketut ja kissat, eikä kanien, karjan ja kamelien aiheuttama kilpailu vedestä ja ruoasta ainakaan auttanut. Viimeinen tieteen vuoksi hengestään päässyt yksilö ammuttiin vuonna 1912. Sen jälkeen kukaan ei nähnyt yökaijaa lähes 90 vuoteen.
Oltiin jo melkein varmoja, että yökaija oli seurannut dodoa paremmille pesimäpuille. Elossa se kuitenkin oli. Yökaija löytyi uudelleen vain, koska yksi epäonninen lintu liiskaantui rekan jäähdyttäjän ritilään joskus vuonna 1990. Se ehti kuivua ja muumioituakin, ennen kuin kuukausia myöhemmin tipahti tienlaitaan.
Siellä se lojui, kunnes silkalla hyvällä onnella joukko lintututkijoita sattui pysäyttämään autonsa juuri tälle paikalle Australian lähes asumattomalla syrjäseudulla. Yksi heistä katsoi maahan ja huomasi seisovansa papukaijanraadon päällä. On uskomaton sattuma, että alaspäin sattui katsomaan yksi niistä harvoista ihmisistä, jotka tajusivat, mikä aarre mitätön harmaa lintumuumio itse asiassa oli.
The Ghost with Trembling Wings on täynnä tällaisia huikeita tarinoita. Ällistyttäviä sattumia ja eksentrisiä tutkijapersoonia, joiden tarinat kirjoittaja on jotenkin onnistunut kaivamaan esiin. Lukija saa ilokseen esimerkiksi tarinan professorista, joka sairaslomansa ratoksi veti kenties tiedemaailman perusteellisimman hyväntahtoisen pilan. Hän veti arvostettuja yhdysvaltalaisia eläintieteilijöitä niin perusteellisesti nenästä, että he olivat toden teolla lähdössä Keniaan etsimään kivihiilikautista tanssivaa jättietanaa (jota voi myös lypsää). Ilmeisestikin kryptidit ja muut myyttisen rajamailla keikkuvat eläimet vetävät puoleensa eriskummallisia persoonia.
Palataan kuitenkin vielä hetkeksi yökaijaan.
1990 löytyneen raadon innoittamina ornitologit ovat tietenkin alkaneet jäljittää lintua uudella vimmalla. Havainnot siitä ovat silti äärimmäisen harvinaisia: on arvioitu, että lintuja tuskin voi olla olemassa muutamaa sataa enempää. Vuonna 2006 löydettiin toinen kuollut yksilö, samoilta seuduilta Queenslandin länsisosissa kuin vuoden 1990 raatokin.
Vuonna 2013 australialainen luonnontieteilijä John Young ilmeisesti osui kultasuoneen. Hän ilmoitti löytäneensä kaksi elävää yökaijapariskuntaa, joista toisella oli poikaset, ja onnistuneensa kuvaamaan niitä. Löytö ja sen sijainti on kuitenkin pidetty tarkkaan salassa. Hän piti lehdistötilaisuuden suljettujen ovien takana, eikä ulkomaailma saanut kuulla muuta kuin vakuuttuneiden asiantuntijoiden lausuntoja siitä, että tilaisuudessa näytetyissä kuvissa ja videossa todella oli yökaijoja. Kaksi hyvin matalan resoluution kuvaa on kuitenkin julkaistu täällä.
Youngin salakähmäisyys on luonteva jatko yökaijaa ympäröivälle mystiselle auralle. Sen järkevyys on kaksipiippuinen juttu. Youngia on aiemmin syytetty todisteiden väärentämisestä, kun hän väitti löytäneensä uuden papukaijalajin vuonna 2006, eikä salailu varsinaisesti edistä luottamusta. Kuten sanoin, eriskummallisia personia.
Jos, kuten näyttää, yökaija on tosiaan oikeasti löytynyt, on kuitenkin hyvä pitää tarkka sijainti salassa suurelta yleisöltä, tai muuten paikka kuhisisi yötä päivää bongareita ja toimittajia, jotka saattaisivat silkkaa innokkuuttaan ajaa linnut tiehensä.
Synkempi ongelma on Australiassa edelleen kukoistava laiton eläinkauppa. Suurharvinaisuuksista ollaan pimeillä markkinoilla valmiita maksamaan suuria summia, joten ainoat tunnetut yökaijat saattaisivat salaperäisesti kadota nimettömän ostajan piilotettuun kokoelmaan.
On kuitenkin olemassa se riski, että tuntematon pesäpaikka tuhotaan tietämättä sen arvoa. Sellaistakin on sattunut: esimerkiksi eteläafrikkalaisen Mimetes stokoei -kasvilajin salainen viimeinen kasvupaikka hävitettiin vahingossa 60-luvulla. Ihan kaikilta yökaijaa ei ehkä kannata salata.
Yökaijasta voi lukea enemmän esimerkiksi tästä The Conversationin artikkelista, The Guardianista ja IUCN:n uhanalaisuusarviosta.
Suosittelen Weidensaulin kirjaa lämpimästi kaikille, joita tällaiset eläimiä ja tieteen historiaa yhdistelevät tarinat yhtään kiinnostavat. Ainoa miinukseni on kirjan ajoittainen pitkäpiimäisyys. Itselläni kesti pitkään selvitä ensimmäisestä luvusta eteenpäin.
Arvosana 4 ½.
planeetanihmeet.wordpress.com 