Miksi pampajänis ei ole jänis?

Viimeisin Helsingin Sanomien artikkelini kertoi uudelleen löytyneestä inkarotasta, joka kuului tsintsillarottiin. Mainitsin jutussa, että tsintsillarotat eivät nimestään huolimatta ole rottia (nisäkäsnimitoimikunta onkin ehdottanut, että niitä pitäisi kutsua tsintsilloneiksi), vaan läheisempää sukua muille Etelä-Amerikan jyrsijöille, kuten chinchilloille ja marsuille.

Sain heti samana päivänä lukijapalautteen, jossa lukija arveli artikkeliin lipsahtaneen eläintieteellisen virheen. Hän muisti lukeneensa, että marsujen heimon (Caviidae) jäsenet – marsut, marat eli pampajänikset sekä kapybarat – ovat itse asiassa jäniseläimiä eivätkä jyrsijöitä.

Olin hetken epävarma – en ollut kyllä koskaan moisesta kuullutkaan, mutta voisihan olla, että jokin viimeaikainen DNA-tutkimus on näinkin kummallisen sukulaisuussuhteen osoittanut. Nisäkkäiden sukupuu on muutenkin myllääntynyt viime vuosina niin outoihin muotoihin, ettei koskaan voi olla varma mitä odottaa. Jos norsupäästäiset ja puupäästäiset eivät ole päästäisiä, eivätkä kultamyyrät myyriä, niin ehkä marsut eivät sitten ole jyrsijöitä. Ja näyttäähän esimerkiksi kuvan mara eli pampajänis (Dolichotis patagonum) kovasti jänikseltä (kuva: Jeanot/Wikimedia Commons).

Tarkempi selvittely kyllä paljasti, että pampajänö ei ole jänö, mutta mikä se sitten on ja miksi se näyttää jänikseltä? Palautteen lähettäjän luvalla julkaisen laajennetun version vastauksestani täällä, sillä sekaannuksen takaa löytyy mielenkiintoinen tarina.

Kaivelin esiin parikin tuoretta Etelä-Amerikan jyrsijöiden DNA-sukupuuta. Niiden mukaan marsut kuuluvat piikkisikamaisten jyrsijöiden eteläamerikkalaiseen haaraan (Caviomorpha) yhdessä muun muassa chinchillojen, puupiikkisikojen ja nutrian eli rämemajavan kanssa (joka ei nimestään ja ulkonäöstään huolimatta ole majava eikä piisami). Koko porukan sukupuun yleiskuva näyttää tuoreimman tiedon mukaan jotakuinkin tältä:

Jyrsijöiden Etelä-Amerikkaan päätymisen tarina on jännittävä: ilmeisesti ne ovat nelisenkymmentä miljoonaa vuotta sitten ajelehtineet Atlantin yli Afrikasta! Ainakin se on uskottavampi tarina kuin vaihtoehtoinen hypoteesi, jonka mukaan ne vaelsivat puolen maailman ympäri läpi Aasian ja Pohjois-Amerikan fossiilijälkiä jättämättä ja lopuksi loikkasivat hieman lyhyemmän merimatkan Amerikkoja tuolloin erottaneen ulapan yli.

Etelä-Amerikan jyrsijöiden lähimpiä sukulaisia ovat Afrikan piikkisikamaiset jyrsijät, joihin kuuluvat ruokorotat (Thryonomyidae) ja maamyyrärotat (Bathyergidae), mukaan lukien kuuluisa kaljurotta. Koko porukalle nimensä antaneet varsinaiset piikkisiat (Hystricidae) ovat hieman kaukaisempia serkkuja.

Saman merimatkan tekivät samoihin aikoihin myös Etelä-Amerikan apinoiden esi-isät. Nykyään moinen uroteko tuskin onnistuisi sitkeimmältäkään nisäkkäältä (ainakaan ilman ihmisten apua), mutta Atlantti oli nykyistä kapeampi. Kenties voimakkaiden merivirtojen ansiosta matka taittui kohtuullisen nopsasti.

Uudelle mantereelle ajelehtineet eläimet asettuivat taloksi. Mantereella ei ollut entuudestaan sen paremmin jyrsijöitä kuin kädellisiäkään, joten tulokkaat lisääntyivät ja täyttivät maan. Nyt ensimmäisten jyrsijöiden jälkeläisiä elää metsissä ja tasangoilla, puissa, vedessä ja maan alla. Joukossa on niin piikkisikojen, piisamien kuin myyrienkin ekologisista vastineita. Kaikkien aikojen suurin jyrsijä, biisoninkokoinen Josephoartigasia, oli sekin eteläamerikkalainen.

Marsut sukulaisineen (Caviidae ja pari lähisukuista heimoa) kehittyivät niin elintavoiltaan kuin ulkonäöltäänkin kovasti jäniseläimiä muistuttaviksi ruohonsyöjiksi. Sille saattaa olla selityskin: suurimman osan niiden kehityshistoriaa jäniseläimet ovat kokonaan puuttuneet Etelä-Amerikasta. Niiden ekologiset lokerot olivat vapaina. Kanit saapuivat vasta, kun Panaman kannas yhdisti Etelä- Ja Pohjois-Amerikan pari-kolme miljoonaa vuotta sitten. Seuranneessa Suuressa Amerikan eläimistövaihdossa amerikankaniinit (Sylvilagus) liittyivät seuraan, mutta siihen mennessä marsut ja marat olivat jo asettuneet mukavasti omiin lokeroihinsa.

Kenties samasta syystä marsuille läheistä sukua oleva paka (Cuniculus paca) muistuttaa kovasti Vanhan maailman trooppisten metsien pienimpiä sorkkaeläimiä, kuten sukeltaja-antilooppeja, kääpiökauriita ja etenkin kääpiövesikaurista (Hyemoschus aquaticus). Ne ovat pääpiirteittäin samankokoisia ja -muotoisia, samanvärisiä, syövät samaa ravintoa ja elävät samanlaisissa elinympäristöissä. Ehkä pienoissorkkaeläinten ekologiset lokerot olivat vapaita, sillä ennen Eläimistövaihtoa varsinaiset sorkkaeläimet puuttuivat koko mantereelta (kuva: riistakameran kuvaamia pakoja Costa Ricassa. Smithsonian Wild/Flickr).

Ruohonsyöjiksi ryhtyneet marsut kehittivät paitsi jäniseläimen sirot koivet, myös jänismäisen purukaluston. Jyrsijöitä ja jäniseläimiä yhdistävät talttamaiset, loputtomiin kasvavat etuhampaat, mutta muuten niiden purukalustossa on eroja.

Useimmilla jyrsijöillä on vahva kiillekerros etuhampaidensa etupuolella, mutta hampaiden takapinnalta kiille puuttuu. Siksi hampaat pysyvät kuluessaan aina etureunasta terävinä. Kun niitä kovettamassa vielä on oranssinsävyisiä rautasuoloja, ne sopivat erinomaisesti kovien materiaalien, kuten siementen tai puun, jyrsimiseen. Kuvassa vasemmalla on majavan, oikealla rusakon kallo etuhampaineen. Marsujen hampaat ovat kuitenkin valkoiset ja kauttaaltaan kiilteen peitossa samaan tapaan kuin jäniseläimillä.

Jäniseläinten anatomian erikoispiirteet marsuilta kuitenkin puuttuvat: niillä on yläleuassaan vain kaksi etuhammasta, ei neljää kuten kaikilla jäniseläimillä. Jäniseläinten toinen etuhammaspari näkyy pieninä nystyinä etummaisten takana. Isommissa etuhampaissa on kaupan päälle vielä pitkittäisuurre, joka antaa vaikutelman peräti kuudesta etuhampaasta. Myös etu- ja poskihampaiden väliin sijoittuvia välihampaita on jyrsijöillä vähemmän kuin jäniseläimillä.

Sinänsähän jyrsijän ja jäniseläimen sekoittaminen toisiinsa ei ole suuren suuri virhe, sillä ryhmät ovat joka tapauksessa toistensa lähimpiä eläviä sukulaisia, vaikka jäniseläimiä on aiemmin epäiltykin sorkkaeläinten serkuiksi. Nisäkkäiden sukupuun suuremmassa kuvassa ne kuuluvat Euarchontoglires-nimiseen ryhmään, joka pitää sisällään myös kädelliset, mukaan lukien ihmiset.

—————————————————————————————————————-

Helsingin Sanomat 19.11.2014: Inkojen lemmikkirotta löytyi elossa Perun Andeilta.

Kirjoitin Suuresta Amerikan eläimistövaihdosta aiemmin sapelipussikissaa käsitelleessä Viikon aikamatkassa.

Yleiskuva nisäkkäiden sukupuusta DeviantArt-galleriassani.

Lähteitä ja lisätietoa:

Voloch ym. 2013: Phylogeny and chronology of the major lineages of New World hystricognath rodents: insights on the biogeography of the Eocene/Oligocene arrival of mammals in South America. BMC Research Notes. Etelä-Amerikan jyrsijöiden ajoitettu sukupuu, vapaasti luettavissa.

Hautier ym. 2011: Hystricognathy vs Sciurognathy in the Rodent Jaw: A New Morphometric Assessment of Hystricognathy Applied to the Living Fossil Laonastes (Diatomyidae). PLoS ONE. Jyrsijöiden leuan evoluutiota selvittelevä artikkeli, jossa on muun muassa kattava piikkisikamaisten jyrsijöiden sukupuu. Vapaasti luettavissa.

Synapsida: Why rabbits aren’t rodents?

Wikipedia: Suuri Amerikan eläimistövaihto (ja perusteellisemmin englanniksi), Caviomorpha, Caviidae.