Sata vuotta Marthasta

Juuri tätä julkaistessa tulee kuluneeksi sata vuotta Martha-nimisen linnun kuolemasta. 29-vuotiaana kuolleella Marthalla oli siro olemus, vahvat siivet ja kauniin helmenharmaan ja punertavan kirjava höyhenys. Se oli muuttokyyhky, lajinsa viimeinen.

Sata vuotta aiemmin muuttokyyhky oli planeetan runsaslukuisin lintu. Kaikista ihmisen hävittämistä lajeista juuri muuttokyyhkyn (Ectopistes migratorius) tapaus tuntuu kaikkein epätodellisimmalta. Se ei kertakaikkiaan voi olla mahdollinen, mutta silti se tapahtui. (kuva: Ville Sinkkonen)

Kun eurooppalaiset saapuivat Pohjois-Amerikkaan, muuttokyyhkyjen määräksi on arvioitu 3-5 miljardia. Nimensä mukaisesti kyyhkyt vaelsivat – ne palasivat kesiksi pesimäalueilleen Yhdysvaltojen itäosien suuriin lehtimetsiin ja vaelsivat muutoin eri suunnilla, aina Meksikoon saakka. Vakiintuneita muuttoreittejä niillä ei ollut, vaan miljoonien lintujen parvet poukkoilivat sinne tänne ravinnon perässä ja pesivät eri vuosina eri paikoissa. Muuttokyyhkyä paremmin sitä kuvaakin englannin passenger pigeon, matkustajakyyhky.

Lukuisat silminnäkijöiden kertomukset 1700- ja 1800-luvuilta kuvaavat muuttokyyhkyjen valtavaa määrää. Parvet pimensivät taivaan tunneiksi kerrallaan ja pitivät korviahuumaavaa jylinää. Puiden oksat taittuivat lepäävien lintujen painosta. Uudisasukkaat pelkäsivät maailmanlopun tulleen ja juoksivat suojaan. Tunteja myöhemmin auringonvalo palasi ja paljasti valkoiseen guanovaippaan peittyneen seudun.

Pesimäkoloniat jatkuivat kilometritolkulla. Kyyhkynpoikaset jättivät pesän lentokyvyttöminä ja lähes avuttomina, mutta niiden silkka määrä takasi sen, että vaikka kaikki alueen pedot ahmivat itsensä ähkyyn päivä toisensa jälkeen, miljoonia jäi henkiin jatkamaan suunnattomia vaelluksia.

Ihmisiä vastaan strategia oli tietenkin silkka itsemurha.

Uudisasukkaat tietenkin söivät lintuja, paikoin jopa elivät niiden varassa. Heidän ruokkimisensa ei kuitenkaan olisi vielä muuttokyyhkyä uhannut. Kun väestö kasvoi ja rautatieverkko rakennettiin, kyyhkynmetsästyksestä tuli teollisuudenala.

Junalasteittain metsästäjiä saapui muuttoreittien varrelle. Kyyhkyjä ammuttiin – erään Thomas Cawleyn vuonna 1851 siskolleen kirjoittamassa kirjeessä kuvataan, kuinka Clevelandissa, Ohiossa sadat miehet ja pojat seisoivat ulkosalla aamuvarhaisesta iltahämärään kaiken aikaa ampuen. Oheinen piirros muuttokyyhkynmetsästyksestä on vuodelta 1875. Lisäksi niitä pyydettiin erilaisilla verkoilla, tukehdutettiin palavalla rikillä, hutkittiin kepeillä ja haravilla ja jopa myrkytettiin viskillä. Osa metsästäjistä käytti eläviä, mutta sokaistuja houkutuslintuja, joiden kohtalona oli toimia lajitoveriensa hävityksen aseina niin kauan kuin ne elivät. Lintuja oli niin ylenpalttisesti, ettei puuhaa oikeastaan pidetty edes metsästyksenä.

Kyyhkyistä saatiin halpaa ruokaa orjille (mikä vääryyksien suma!), sianruokaa ja eläviä maaleja ampumaharjoituksiin. Vuonna 1876 muuttokyyhkyt olivat vielä niin halpoja, että lihan säilytykseen tarvittavat tynnyrit ja jäät ylittivät niistä saatavan hinnan, ja lintuja kuljetettiin sen sijaan elävinä. Vain 24 vuotta myöhemmin ammuttiin viimeinen luonnossa koskaan nähty lintu.

Voi olla, että muuttokyyhkyt olisivat vielä jotenkin kestäneet silmittömän ammuskelun muuttomatkoillaan, mutta kun metsästäjät ja metsurit kävivät käsiksi niiden pesimäalueisiin, kamelin selkä katkesi.

Suuria tammimetsiä hakattiin, mutta ehkä vielä pahempaa oli pesimäkolonioista metsästys. Esimerkiksi Petoskeyssa, Michiganissa, tapettiin vuonna 1878 yhdestä ainoasta pesimäkoloniasta noin 50 000 lintua päivässä viiden kuukauden ajan. Kolonia menetti siis yhdessä pesimäkaudessa seitsemän ja puoli miljoonaa lintua. Pesiviä lintuja tietenkin ammuttiin, mutta lisäksi poikasia pudotettiin pesistä kepeillä ja nuolilla; pesäpuita kaadettiin niin, että ne iskeytyivät toiseen puuhun ja kopauttivat poikaset alas molemmista; puu voitiin sytyttää tuleen, jolloin linnut putosivat alas joko elossa tai valmiiksi paistuneina (maalaus: John James Audubonin vesivärityö 1800-luvulta).

Jälkikäteen on vaikeaa kuvitella, miksei teurastusta lopetettu ajoissa, kun muuttokyyhkyt alkoivat silminnähden harventua. Lintuja oli kuitenkin niin suunnaton määrä, että harva osasi edes kuvitella, että ne voisivat koskaan loppua. Ensimmäiset lakiesitykset muuttokyyhkyjen suojelemiseksi tehtiin jo 1800-luvun puolivälin tienoilla, mutta ne hylättiin. Ohiossa eräs senaatin jäsen perusteli suojeluesityksen hylkäämistä vuonna 1857:

The passenger pigeon needs no protection. Wonderfully prolific, having the vast forests of the North as its breeding grounds, traveling hundreds of miles in search of food, it is here today and elsewhere tomorrow, and no ordinary destruction can lessen them, or be missed from the myriads that are yearly produced.

Ja kun muuttokyyhkyt vihdoin kävivät todella harvinaisiksi – no, mitään ei oikeastaan tehty vieläkään. Jos mahdollista, ihmiset alkoivat metsästää arvokkaiksi käyneitä lintuja entistä kuumeisemmin. Niitä hävitettiin aina viimeisiin parviin saakka. Vasta aivan 1890-luvun viimeisinä vuosina rauhoitusta alettiin vaatia, mutta oli jo liian myöhäistä.

Ehkä tavallinen lintu olisi vielä ponnistanut takaisin niistä kenties muutamista sadoista tai tuhansista hajallaan olleista yksilöistä, joita teollinen metsästys jätti jälkeensä. Muuttokyyhky ei kuitenkaan ollut tavallinen lintu. Kun lintuja ei enää ollut jäljellä suurien pesimäkolonioiden muodostamiseen, ne lakkasivat pesimästä. Ne eivät ryhtyneet pesimäpuuhiin lainkaan tai hylkäsivät pesänsä, tai muutamat harvat poikaset jäivät petojen saaliiksi. Tämä on tärkeä viesti nykyisellekin luonnonsuojelulle: lajin kohtalo voi olla sinetöity jo kauan ennen kuin viimeinen pari katoaa.

Samasta syystä kaatuivat yritykset kasvattaa muuttokyyhkyjä vankeudessa. Chigagon yliopiston professori Charles Whitman yritti kasvattaa kyyhkyjä yhteistyössä Cincinnatin eläintarhan kanssa. Linnut lisääntyivät heikosti, ja kun niiden lukumäärä laski tusinan tienoille vuonna 1903, ne lakkasivat edes yrittämästä. Kuvassa on yksi Whitmanin viimeisistä vankeudessa kuoriutuneista poikasista, vuodelta 1896 (täältä).

Vuonna 1914, syyskuun ensimmäisenä päivänä vähän ennen yhtä iltapäivällä lähes 30-vuotias, vanhuuttaan rähjäinen ja tärisevä Martha sitten kuoli häkkiinsä Cincinnatin eläintarhassa, jonne Whitman oli sen nuorena lahjoittanut. Muuttokyyhky on yksi niistä harvoista eläimistä, joiden sukupuuton päivä ja kellonaika tunnetaan.

Maailman runsaimman linnun katoaminen oli yksi niistä palikoista, jotka vihdoin riittivät ravistamaan teollistuvan maailman irti harhakuvasta, että luontoa voi hyödyntää loputtomasti. Siitä tuli yksi modernin luonnonsuojelun synnyn suurista motivaattoreista.

Mutta puhtaiksi pulmusiksi meistä ei kyllä taida olla vieläkään. Marthan kuoleman satavuotistapahtumia organisoivan Project Passenger Pigeonin perustajat vertaavat muuttokyyhkyn tuhoa ilmastonmuutokseen. Ihmiset ovat yhtä sokeita ongelmalle, joka vähän kerrallaan näyttää merkkejä itsestään. Ilmastotutkijoiden mukaan myös ilmastomuutoksen osalta vastaan voi äkkiä tulla kynnys, jonka takaa ei ole paluuta – tai ehkä se on jo tullut. Ja me jatkamme huoletta hiilen tupruttelua ilmakehään aivan niin kuin muuttokyyhkynmetsästäjät jatkoivat ammuskelua.

—————————————————————————————————

Lähteitä ja lisätietoa:

Audubon Magazine: Why the passenger pigeon went extinct?

Project Passenger Pigeon -kotisivut.

IUCN Red List: Passenger Pigeon.

Wikipedia: Passenger pigeon.

Tim Flannery & Peter Schouten (2001) A Gap in Nature: Discovering the World’s Extinct Animals. Atlantic Monthly Press.

Julian P. Hume & Michael Walters (2012) Extinct Birds. T. & A. D. Poyser.