Pohjoisamerikkalaisessa hanka-antiloopissa (Antilocapra americana) on monenlaista outoa. Näyttää siltä kuin toimikunta olisi koonnut sen antiloopin, vuohen ja kauriin osista. Se on uskomattoman nopea juoksija. Huippunopeudessa se häviää hieman gepardille, mutta on eläinkunnan ehdottomasti paras kestävyysjuoksija: sen on mitattu juosseen 11 kilometriä kymmenessä minuutissa! Teepä itse perässä.
Hanka-antiloopilla on 13 eri askellajia, joista yhdessä se ottaa yli seitsemän metrin askelia (eikä se ole iso eläin: hanka-antilooppi painaa aikuisena suunnilleen saman verran kuin minä). Vaikka seitsemän metrin harppausta on vaikea olla pitämättä hyppäämisenä, hanka-antiloopit ovat kuuluisia haluttomuudestaan hypätä minkäänlaisten esteiden yli. Lammaslaidunten aidatkin ne tapaavat alittaa.
Kaikkein kummallisinta taitaa kuitenkin olla se, ettei hanka-antilooppi suinkaan ole antilooppi*. Ei sinne päinkään. Se on läheisintä sukua kirahville. Se on viimeinen eloonjäänyt vanhasta ja kummallisesta ryhmästä, johon on kuulunut niin suloisia pienoislajeja kuin ällistyttäviä sarvia.
(Aiheesta kiinnostuneille tiedoksi, että palaan tämän artikkelin lopussa taas kerran ihmettelemään nisäkäslajien suomenkielisiä nimiä.)
Hanka-antilooppien esi-isät saapuivat Pohjois-Amerikkaan mioseenikaudella, 19-16 miljoonaa vuotta sitten, samoihin aikoihin kun monet muutkin tutut eläinryhmät ylittivät kannaksen uudelle mantereelle. Ne monimuotoistuivat sitä mukaa kun metsät vetäytyivät ja ruohomaat laajenivat (kuva: US Department of Agriculture/Flickr).
Ja sinne ne jäivät. Monista tilaisuuksista huolimatta hanka-antiloopit eivät ikinä ylittäneet Panaman kannasta Etelä-Amerikkaan eivätkä Beringiaa takaisin Euraasiaan. On arvoitus, miksi ne jäivät kun muut – esimerkiksi biisonit, kauriit, sudet ja ihmiset – kuljeksivat mantereelta toiselle. Koiranleuat ovat ehdottaneet, että ehkä Panamassa ja Beringiassa oli hyvin matala aita.
Ikioman mantereensa yksinoikeutettuina antiloopin vastineina hanka-antiloopit kehittyivät mitä oudoimpiin muotoihin. Varhaisilla lajeilla sarvet oli vain uroksilla. Luun pintakuvioinnista voidaan päätellä, että sarvet olivat todennäköisesti nahkapintaiset kuten kirahvilla. Myöhemmillä lajeilla sosiaalinen käyttäytyminen ilmeisesti muuttuu, ja sen mukana koristeetkin. Sarvet ilmaantuvat molemmille sukupuolille ja niistä tulee keratiinipintaiset, kuten nykyisellä hanka-antiloopillakin.
Ja miten omituisia sarvia joukossa on ollut! Merriamoceros-suvun lajeilla on leveät sarvet, joiden laidoissa on sormimaisia ulokkeita. Se tuo elävästi mieleen lapiosarvisen hirven. Ramoceros taas on tunnetun fossiiliaineiston näyttävimpiä esimerkkejä epäsymmetrisestä eläimestä: sen toinen sarvi oli suunnilleen tuplasti pidempi kuin toinen. Pitkän ja lyhyen sarven puolet vaihtelivat, ja voikin olla, että tappelu onnistui vain vasen- tai oikeasarvisten yksilöiden välillä. Miksi, sitä sopiikin arvailla (kuva: vanha valokuva Ramoceros osborni -luurangosta Amerikan luonnonhistoriallisessa museossa. Täältä.)
Hexameryxilla oli periaatteessa kaksi sarvea, mutta kumpainenkin jakautui aivan tyvellä, vielä ihon alla, kolmeen haaraan, niin että lopputuloksena on eläin, joka näyttää kuusisarviselta. Se kuuluu modernimpiin keratiinisarvisiin lajeihin. Lisäkummallisuutta tuo se, ettei alla olevan luun muoto välttämättä kerro kaikkea itse sarven muodosta: nykyisen hanka-antiloopin sarvet ovat haaralliset, vaikka alla oleva luu ei ole. Voi olla, että esimerkiksi Hexameryxilla olikin itse asiassa vielä useampia kuin kuusi sarvea.
Ilingoceros puolestaan otti antiloopin jäljittelyn todella kirjaimellisesti. Sen pitkät sarvet sojottavat suorassa kuin heinäseipäät, mutta samaan aikaan ne kiertyvät itsensä ympäri. Ensimmäinen Ilingoceros-fossiileja tarkastellut tutkija arvelikin niiden kuuluneen afrikkalaisen hirviantiloopin eli elandin (Taurotragus oryx) sukulaiselle.
Epäilemättä kaikkien aikojen suloisin hanka-antilooppi on kuitenkin tämän artikkelin alkukuvassa esiintyvä Capromeryx minor. Se oli pienoiskokoinen laji, joka kehittyi vasta plioseeni-pleistoseenikauden taitteessa (pari-kolme miljoonaa vuotta sitten) eläneistä tavanomaisen kokoisista esi-isistä. C. minor oli vain kymmenkiloinen ja säkäkorkeudeltaan 60 sentin tietämillä. Koska se oli suunnilleen Afrikan nykyisten dikdikantilooppien kokoinen ja muotoinen, sen on arveltu myös eläneen samalla tavoin: ei avoimella arolla, vaan metsä- ja pensaslaikkujen suojissa pariskuntina tai pieninä ryhminä.
Jännän käänteen lisää mukaan se, että C. minor on kaikkein myöhäisimpiä sukupuuttoon kuolleita hanka-antilooppeja: se on ilmeisesti ehtinyt kohdata ihmisiä. Otus tunnetaan kuuluisasta Rancho La Brean asfalttijärvestä, Los Angelesista. Järveen on uponnut melkoinen kokoelma muinaisen Pohjois-Amerikan eläimistöä: vapiteja ja biisoneja, pesukarhuja ja puumia, mutta myös mammutteja ja jättiläislaiskiaisia, Amerikan kotoperäisiä kameleita ja sapelihammaskissoja. Ja yksi ihminen.
—
*Lopuksi on taas kerran otettava esiin jo moneen kertaa ihmetellyt nisäkäsnimitoimikunnan ehdotukset uusiksi nisäkkäiden suomenkielisiksi nimiksi. Yksi toimikunnan päätavoitteistahan oli tehdä nisäkkäiden nimistä taksonomisesti järkeviä sekaannusten välttämiseksi. Siksi maamyyrä muutettiin kontiaiseksi (se ei ole myyrä), merileijona haaremihylkeeksi (se ei ole leijona) ja valkohäntäpeura valkohäntäkauriiksi (vaikka se oikeastaan on peura…). (kuva: Yathin S Krishnappa)
Olinkin hämmentynyt kun huomasin, että hanka-antilooppi on yhä antilooppi. Luullakseen merileijonaa leijonaksi täytyy olla jo aika aasi, mutta hanka-antilooppi sotkeentuu oikeisiin antilooppeihin helposti pätevänkin biologin mielessä. Miksi ihmeessä sitä ei ole vaihdettu?
… Paitsi, jos nimistötoimikunta on itsekin sotkenut sen antilooppiin! Hanka-antiloopin sukulaisuus kirahvien kanssa on paljastunut vasta varsin äskettäin, ja nisäkäsnimitoimikunta käytti nimistönsä pohjana niinkin iäkästä kuin vuonna 1993 julkaistua teosta.
Selailin kokeeksi hyllystäni löytyviä eri-ikäisiä eläinkirjoja ja katselin, minne hanka-antilooppi on kussakin sijoitettu. Donald R. Protheron esihistoriallisia nisäkkäitä käsitteleva After the Dinosaurs vuodelta 2006 toteaa, etteivät hanka-antiloopit ole sukua antiloopeille, muttei ota kantaa siihen, mitä ne sitten ovat. Myös vanha WSOY:n Suuri eläinkirja (1998) päätyy samaan toteamukseen. Suomalaistekoa olevan Maailman luonto -sarjan nisäkkäitä käsittelevä osa (1999) on mennyt askelta pidemmälle ja esittelee hanka-antiloopin sumeilematta antilooppien seassa – itse asiassa yhdistettynä samaan lukuun (kaikista maailman eläimistä) länsiafrikkalaisten sukeltaja-antilooppien eli duikerien kanssa. Tämän kirjan kappaleen on muuten kirjoittanut nisäkäsnimitoimikunnassakin vaikuttanut edesmennyt Ilkka Koivisto.
Koska hanka-antiloopin paikka on sorkkaeläinten sukupuussa on ollut aivan viime aikoihin saakka epämääräinen, ei ehkä ole ihme, että myös nisäkäsnimitoimikunta on jättänyt puuttumatta sen suomenkieliseen nimeen. Vuonna 2008, jolloin nisäkkäiden uusi nimistöehdotus julkaistiin, oli hanka-antiloopin paikka kirahvieläinten rinnalla kyllä jo hyvin tiedossa.
—————————————————————————————-
Lähteitä ja lisätietoa:
Tetrapod Zoology: Pronghorn, ’designed by committee’.
Tetrapod Zoology: Release the fossil pronghorns! (hyvät yleiskatsaukset nykyisen ja entisten hanka-antilooppien kummallisuuksiin)
Donald R. Prothero, 2006: After the Dinosaurs: the Age of Mammals. Indiana University Press.
Price ym. 2005: A complete phylogeny of the whales, dolphins and even-toed hoofed mammals (Cetartiodactyla). Biological Reviews.
Hernández Fernández & Vrba 2005: A complete estimate of the phylogenetic relationships in Ruminantia: a dated species-level supertree of the extant ruminants. Biological Reviews. (pdf, vapaasti ladattavissa).
Luomus: Maailman nisäkkäiden suomenkieliset nimet.
planeetanihmeet.wordpress.com 
.jpg){kind=link}