Rauhankyyhkystä lentäväksi rotaksi

Ei liene toista niin aliarvostettua lintua kuin kesytetty ja jälleen hylätty kalliokyyhky, pulu. Se on niin tuttu, tavallinen ja runsaslukuinen, että harva tulee edes katsoneeksi kauniin metallinhohtoisia höyheniä tai ajatelleeksi, miten tämä subtrooppisten seutujen lintu oikein on Suomeen päätynyt.

”Siivekäs rotta” on mielenkiintoinen ja vivahteikasta elämää elävä, huomattavan älykäs lintu, jonka sopeutuvuutta voi vain ihailla. Se pariutuu eliniäkseen, ruokkii poikasiaan kuuluisalla linnunmaidolla ja osaa kotiin pitkienkin matkojen takaa. Ihmiskunnalle se on viime kymmenen tuhannen vuoden aikana ehtinyt tehdä sen mittakaavan palveluksia, etteivät kyyhkyjen toisessa maailmansodassa ansaitsemat 32 urhoollisuusmitalia ja sotaveteraaneille veistetyt pikkuruiset jalkaproteesit riitä edes alkuun sen korvaamiseksi.

Olen jo pidemmän aikaa hautonut kesykyyhkystä kirjoittamista. Ilmeisesti niistä ehti kertyä turhankin paljon sanottavaa, mutta tässä se nyt on kaikkine sivurönsyineen: Planeetanihmeiden suuri Kaikki puluista -kooste.

Kesykyyhkyn villi esi-isä on eteläisen Euroopan, Pohjois-Afrikan ja läntisen Aasian jyrkillä kallionseinämillä pesivä kalliokyyhky. Se ei ole yhtä runsaslukuinen kuin kesytetyt jälkeläisensä, eikä siitä tiedetä yhtä paljoa. Varmuutta ei ole siitäkään, mitkä kalliokyyhkypopulaatiot tarkalleen ottaen ovat villejä ja mitkä kesykyyhkyjä – tai onko puhtaita villejä kyyhkyjä enää ylipäätään olemassa.

Se kuitenkin tiedetään, että kalliokyyhky on vanhin ihmisen kesyttämä lintu, vuosituhansia vanhempi kuin kana. Mesopotamialaisissa kivitauluissa yli 5000 vuoden takaa mainitaan kesyt kyyhkyt, ja DNA-analyysi viittaa vieläkin vanhempaan alkuperään, kenties kymmenen tuhannen vuoden takaiseen. Kyyhkyjen kasvatus olisi siis yhtä vanhaa perua kuin maanviljelys.

Kyyhkyn kesyttäminen ei varmaankaan ole ollut niin hankalaa kuin miltä se kuulostaa. Hyvistä pesäpaikoista kallionseinämillä on pulaa, ja linnut lienee houkuteltu asutuksen tuntumaan yksinkertaisesti rakentamalla kyyhkyslakkoja. Egyptistä tunnetaan kyyhkyslakkoja jo ajanlaskun alun tuntumasta. Kuvan kyyhkyslakan rauniot ovat Rooman valtakunnan ajalta Mazorista, Israelista (kuva: Etan Tal/Wikipedia).

Alun perin kyyhky lienee kesytetty ruoaksi. Kyyhkynpoikaset pysyttelevät pesässä pitkään ja ovat loppuvaiheessa isoja, pulleita ja helppoja hakea pataan. Antiikin ajoista aina 1800-luvulle saakka monessa Euroopan maassa ympärivuotisen proteiininsaannin turvasivat kyyhkyslakka, karppilampi ja aidattu kaniiniyhdyskunta.

Kyyhkynuloste, guano, oli myös varhaisessa maataloudessa tärkeää ja korkealle arvostettua lannoitetta, jolla lienee paikoin ollut suuri merkitys. Kerrotaan, että nimenomaan kyyhkysten guano oli niin tehokasta, että se katsottiin moninkertaisesti muiden eläinten lantaa arvokkaammaksi.

Hyvin aikaisin huomattiin, että näillä linnuilla on myös häkellyttävä kyky löytää takaisin kotilakkaansa yli tuntemattomien seutujen. Vieläkään ei tarkkaan tiedetä, kuinka ne sen tekevät, mutta niillä näyttää olevan käytössään kokonainen arsenaali suunnistuskeinoja hajusta tähtikuvioihin ja henkisestä kartasta magneettiaistiin. Vanhimmat maininnat kirjekyyhkyistä ovat liki 3000 vuoden takaa, ja tuhatkunta vuotta sitten Syyriassa ja Persiassa oli jo hienostunut postijärjestelmä. Nykytekniikka ohitti kyyhkyt hitaasti: poliisilaitokset Intiassa ovat käyttäneet kyyhkyspostia vielä 2000-luvulla.

Molemmissa maailmansodissa kirjekyyhkyt olivat tärkeitä viestinviejiä ja ansaitsivat pienen vuoren urhoollisuusmitaleja. Niistä kuuluisin lienee Cher Ami (”rakas ystävä”), jonka menestyksekäs ura ensimmäisessä maailmansodassa päättyi, kun se pelasti kokonaisen vihollislinjan taakse jääneen amerikkalaispataljoonan Ranskassa. Jotakin linnun päättäväisyydestä kertoo se, että se ammuttiin kertaalleen alas ja nousi jälleen lentoon toinen silmä sokeana, luodinreikä rinnassaan ja toinen jalka jänteen varassa roikkuen. Ja tämän jälkeen se lensi 40 kilometriä kotilakkaansa reilussa tunnissa. Sen välittämän viestin avulla pataljoonan jäljellä olleet parisataa miestä voitiin pelastaa. Eipä ihme, että lintu oli sodanjälkeisinä vuosikymmeninä yhtä kuuluisa kuin moni ihmissotasankari.

Eläinlääkärit kursivat Cher Amin kokoon parhaansa mukaan. Sille veistettiin jopa pieni puujalka irtiammutun jalan tilalle ja se laivattiin Yhdysvaltoihin (mikä ei varmasti lintua miellyttänyt, se kun oli juuri lentänyt henkensä kaupalla luotisateessa päästäkseen kotiin!). Kun se myöhemmin kuitenkin kuoli vammoihinsa, sille myönnettiin mitali. Nykyään täytetyn Cher Amin voi tavata Smithsonian-instituutissa (kuva: United States Signal Corps/täältä).

Takaisin (kaupunki)luontoon

Vuosituhansien mittaan kesykyyhkyjä kuljetettiin maasta toiseen ja löytöretkien aikana toisille mantereille saakka. Niistä jalostettiin monenkirjavia muunnoksia: jo roomalaishistorioitsija Plinius Vanhempi kirjoitti kyyhkyjen jalostuksesta ajanlaskun ensimmäisellä vuosisadalla. Kyyhkyt muuten toimivat myös yhtenä inspiraationa Charles Darwinin kehittäessä evoluutioteoriaansa. Darwin itse oli innokas rotukyyhkyjen kasvattaja ja hämmästeli sitä värien ja muotojen kirjoa, joka vaatimattomasta kalliokyyhkystä on onnistuttu kehittämään.

Koirien ääriominaisuuksien jalostuksesta on viime aikoina ollut paljon puhetta. Rotuja, jotka eivät kykene hengittämään, liikkumaan tai lisääntymään normaalisti, on alettu yhä kovemmin sanoin kritisoida. Sen sijaan linnuille on yhä luvallista tehdä melkein mitä tahansa. Monia kyyhkysrotuja on äkkiseltään vaikea tunnistaa kyyhkyiksi tai edes eläviksi linnuiksi, niin uskomattomiin muotoihin niitä on onnistuttu jalostamaan (kuva: Jim Gifford/Flickr).

On olemassa esimerkiksi kyyhkysrotuja, joilta näyttää puuttuvan nokka. Pikkuruinen nokka on lähestulkoon kadonnut höyhenpeitteen alle, eivätkä nämä linnut pysty ruokkimaan poikasiaan itse. On kyyhkyjä, joilla on siipisulat koivissaan, sellaisia joiden koko pään peittää valtava höyhenirokeesi, kiharaisia kyyhkyjä ja mulkosilmäisiä kyyhkyjä. Darwinin oma suosikki oli Scandaroon, kyyhky jolla on pitkä ja kaareva nokka kuin korpilla.

Aikojen mittaan kyyhkyjä on tietenkin päätynyt myös vapauteen, syystä tai toisesta. Niitä on hylätty ja karannut kyyhkyslakoista, ja tietenkin aika ajoin joku kirjekyyhkyistä on eksynyt matkalle. Näistä linnuista polveutuvat nykyiset pulut, joita voi tavata kaikilta mantereilta Antarktista lukuunottamatta.

Pulut ovat ottaneet rakennusten kolot kallionseinämien korvikkeeksi ja sopeutuneet urheasti kyliin ja kaupunkeihin kaikenlaisissa ilmastoissa. Ne syövät kaikkea, mitä ihmisiltä jää, ja sietävät – rimaa hipoen – jopa Suomen talven pakkaset. Kenties niiden erityisen pitkä kesy historia aiheuttaa sen, etteivät ne näytä välittömästi palaavan villien esi-isiensä väritykseen, kuten esimerkiksi citykanit tekevät. Kaduilla voi yhä nähdä mitä mielenkiintoisimman värisiä puluja – vaikka niitä liian tarkasti katsovaa tunnutaankin pitävän vähän kajahtaneena (nämä kuvat otin Kreikassa, ja kyllä, sain outoja katseita).

Koska kaupunkilaiset näkevät niitä niin usein, syntyy harha, että puluja olisi valtavan paljon. Tuon tuosta kuuleekin puhetta, kuinka ”niitä on liian paljon” ja ”levittävät tauteja”. Paitsi, että todisteet tautien levittämisestä ovat lähinnä olemattomat, myös pulukannat ovat yllättävän pieniä. Sheffieldissä Englannissa tehtiin perinpohjainen kyyhkysten väestönlaskenta. Kävi ilmi, että puolen miljoonan asukkaan kaupungissa oli mitättömät 12 000 pulua. Voi olla, että esimerkiksi Helsingissä ankarampi ilmasto pitää pääluvun vielä pienempänä.

Koko Suomen kannaksi on arvioitu muutamia kymmeniä tuhansia pareja, kun kaupunkilaisen vinkkelistä harvinaisemmilta vaikuttavia sepelkyyhkyjä on noin 250 000 paria. Tästä huolimatta pulu kuuluu siihen kouralliseen suomalaisia lintuja, jotka eivät ole rauhoitettuja, yhdessä muun muassa variksen ja räkättirastaan kanssa. Riistalinnutkinhan kuuluvat rauhoitettujen piiriin metsästysaikojen ulkopuolella.

Läheisyyden opettelua

Kun pulujen pesinnästä ylipäätään jotain kuulee, saa yleensä tietää lähinnä sen, että muista kotimaisista linnuista poiketen se lisääntyy vuoden ympäri, tuollainen siivekäs rotta kun on. Mainitsematta jää, että pulujen perhe-elämä on huikean monimutkaista, ja jos pitää silmänsä auki, sitä pääsee tarkkailemaan lähipuistossa.

Vaikka pulut pesivät ympäri vuoden, eniten rakkautta on ilmassa tietenkin keväisin. Silloin parittomat koiraspulut alkavat etsiä kumppania. Sesse ja Ilkka Koivisto kuvaavat prosessin ihastuttavan tarkkaan kirjassaan Savannien liituraidat ja pussaavat pulut.

Pulut pariutuvat eliniäkseen, joten parinvalinta on tarkkaa puuhaa. Koiras kuitenkin aloittaa huolettoman umpimähkäisesti kujertelemalla jotakuinkin jokaiselle kohdalle osuvalle lajitoverille. Se pullistaa kupunsa, kukertaa kumealla äänellä ja pyörähtelee piruetteja naaraan ympärillä. Vasta, kun joku naaraista osoittaa vastakaikua, alkaa tarkempi tutustuminen ja katsotaan, olisiko tässä tuleva kumppani.

Linnuille henkilökohtainen tila tuntuu olevan paljon olennaisempi kuin useimmille nisäkkäille, eivätkä parvikumppanit normaalisti koskettele toisiaan, tai edes päästä toista kylkituntumaan. Puhelinlangalla istuvat linnutkin pysyttelevät aina tietyn, tarkkaan määrätyn etäisyyden päässä toisistaan. Suurin osa pulujen parinmuodostusseremonioista koostuukin tämän näkymättömän rajan ylittämisestä.

Nuoripari vaikuttaa aluksi hyvin hermostuneelta. Hyvin varovasti ne tarjoavat niskansa toisen suittavaksi ja hierovat nokkia yhteen eleellä, joka muistuttaa kovasti suudelmaa. Kun koiras sitten valtaa pesäpaikan ja kutsuu nuorikkonsa sitä katsomaan, on uusi hermostuksen paikka: naaras tunkee ahtaassa pesässä aivan liian lähelle, ja koiras on tottunut puolustamaan sitä tunkeilijoilta. Sen siivet nykivät hermostuneesti, kun se aloittaa tunkeilijan iskemistä siivellä kauemmas, mutta lopettaa liikkeen kesken. Saattaa jopa olla, että se ajaa naaraan pois pesältä, jota katsomaan se tämän juuri suurella vaivalla houkutteli!

Kun pari on vakiintunut ja pesä rakentunut, näyttää koiraan herrasmiesmäisyys äkkiä katoavan. Juuri tässä vaiheessa, ennen munintaa, naaras voisi paritella muiden koiraiden kanssa. Koiraasta tuleekin suorastaan pakkomielteisen mustasukkainen, se seuraa nuorikkoaan kaikkialle ja retuuttaa tätä niskahöyhenistä kerrassaan väkivaltaisen näköisesti, kuten tässä Jyväskylässä keväällä otetussa kuvasarjassa. Vasta, kun naaras istuu kiltisti pesässä, jättää koiras sen rauhaan. Eniten tätä kuulemma tapahtuu nuorilla pareilla: kauan yhdessä ollut kaksikko alkaa jo luottaa toisiinsa.

 Se kuuluisa linnunmaito

Vaikka pulupari saattaa tehdä neljä, jopa kuusikin poikuetta vuodessa, mitään kaniineja ne eivät ole: munia lasketaan kerrallaan vain kaksi. Ilmeisesti syy on se, että poikasten ruokkiminen on vaativaa puuhaa, vaikka pariskunta jakaakin vastuun hyvin tasapuolisesti kuin moderni perhe ainakin.

Pariskunta hautoo vuorotellen, mutta koiras osoittaa ritarillisuutta vapauttamalla naaraan ruoan etsintään parhaina keskipäivän tunteina. Kuoriutuvat poikaset ovat ulkonäöltään juuri sitä kaliiberia, jota vain niiden emo voi rakastaa: ne ovat epäsuhtaisia olentoja, joiden keitetyn ravun väristä nahkaa peittää kirkkaankeltainen untuva (kuva: Christian Faulhammer/Wikipedia).

Vanhemmat ruokkivat jälkikasvuaan aluksi kupumaidolla, joka lienee toiminut inspiraationa sanonnalle linnunmaidosta symbolina jollekin harvinaisen herkulliselle, mutta vaikeasti saatavalle. Kupumaito ei tosin ole varsinaisesti nestemäistä, vaan sen kerrotaan muistuttavan rakenteeltaan lähinnä raejuustoa. Nisäkkäillähän naaras on useimmiten päävastuussa poikasten hoidosta siitä yksinkertaisesta syystä, että ainoastaan se pystyy imettämään, mutta puluilla kupumaitoa erittyy molempien vanhempien vatsoista. Kupumaidon eritystä muuten säätelee sama prolaktiinihormoni kuin nisäkkäiden maidontuotantoa.

Kun poikaset sitten reilun kuukauden ikäisinä lähtevät pesästä, niitä on ulkonäön perusteella jo vaikea erottaa vanhemmistaan. Juuri tämän takia ihmiset eivät koskaan näe pulujen poikasia: siellä ne ovat aikuisten seassa, mutta niitä ei katsota riittävän tarkasti. Parhaiten nuoret pulut erottaa siitä, että ne ovat hölmöjä. Ne ovat taitamattomia lentäjiä ja yrittävät nokkia suuhunsa kaikki mahdolliset pienet esineet kokeillakseen, sattuisivatko ne olemaan syötäviä.

 Bachia ja peilejä

Yleisyytensä ja helppohoitoisuutensa ansiosta pulut ovat suosittuja myös koe-eläiminä, joten niiden kyvyistä tiedetään kaikenlaista yllättävääkin. Kyyhkyt oppivat erottamaan eri taiteilijoiden maalaukset toisistaan yhtä hyvin kuin saman koulutuksen saanut opiskelija. Lisäksi ne osaavat yleistää: kun ne opetetaan erottamaan toisistaan Picasson ja Monet’n maalaukset, ne osaavat sijoittaa samoihin kategorioihin myös muiden impressionistien ja kubistien työt. Ilmeisesti ne todella näkevät kuvissa jotain: ne hämmentyvät, jos Monet’n maalaukset käännetään ylösalaisin, ja ne voidaan opettaa tunnistamaan valokuvista ihmisiä tai luokittelemaan kuvat sen mukaan, onko niissä puita vai ei.

Eivätkä erottelukyvyt rajoitu pelkkiin kuviin. Pulut tunnistavat toisistaan myös Bachin ja Stravinskyn sävellykset, ja erilaisia anekdootteja musikaalisista kyyhkeistä on paljon. Esimerkiksi Gerald Durrellin Korfu-kirjoissa esiintyy Quasimodo-kyyhky, joka kehitti omat tanssiaskeleet valssille ja marssille.

Pienellä avustuksella kyyhkyt ovat jopa läpäisseet peilitestin, kuuluisan mittarin, jota käytetään arvioitaessa eläinten tietoisuutta itsestään. Kyyhkysen lisäksi testin ovat läpäisseet vain ihmisapinat, norsut, pullonokkadelfiini, miekkavalas ja harakka. Kesykyyhkyä ei kuitenkaan lasketa tähän eliittiin, sillä kokeessa käytetyt kyyhkyt saivat etukäteen lyhyen koulutuksen peilin saloihin.

Ihmisillä on uskomaton kyky haikailla kaukaisen ja harvinaisen perään ja olla arvostamatta sitä, mikä on aivan nenän alla. Mutta kun puluista tietää enemmän, niitä alkaa katsoa aivan uusin silmin. Ja vaikka puluista välillä harmia ja vahinkoa olisikin, on hyvä muistaa, etteivät ne suinkaan vapaaehtoisesti ole Suomeen muuttaneet. Me ne tänne toimme.

—————————————————————————————————-

Lähteitä ja lisälukemista:

Katrina van Grouw (2013) The Unfeathered Bird. Princeton University Press.

Sesse ja Ilkka Koivisto (1984) Savannien liituraidat ja pussaavat pulut. WSOY.

Discover Wildlife: Feral Pigeon: flying rat or urban hero? BBC Wildlife -lehdessä julkaistu artikkeli.

Pigeon Control Resource Centre: Everything there is to know about the pigeon ja 21 amazing facts about pigeons.

Epstein 1990: ”Self-awareness” in the pigeon. Science. (pdf)

Porter ym. 1984: Music discriminations by pigeons. Journal of Experimental Psychology.

Watanabe ym. 1995: Pigeons’ discrimination of paintings by Monet and Picasso. Journal of the Experimental Analysis of Behaviour. (kokonaan luettavissa)

Kielikello: Mistä linnunmaito?

Wikipedia: Feral pigeon, Rock dove, Fancy pigeon, List of pigeon breeds, Pigeon intelligence, Cher Ami.