Viikon aikamatka: mysteeri Kirgisiassa

Yksi maailman kutkuttavimmista fossiilikerrostumista sijaitsee Lounais-Kirgisian karuilla vuorilla. Nykyisestä ankean harmaasta kivikkomaisemasta ei ikinä uskoisi, että kauan sitten paikalla oli rehevää metsää kasvava jokilaakso, jossa kuhisi toinen toistaan kummallisempia eläimiä. Siellä eli muiden muassa maailmanhistorian ainoa liitävä eläin, jolla oli siivet takajaloissaan.

Triaskaudella maailma oli toipumassa katastrofista. Permikauden massasukupuutto oli pyyhkäissyt pois lähes kaikki eläinlajit, ja evoluutio tuotti tyhjiksi jääneisiin ekologisiin lokeroihin kaikenlaisia kummallisia kokeiluja. Näihin aikoihin monet meille tutut eläinryhmät saivat alkunsa ja tutut ominaisuutensa. Triaskaudella syntyivät nisäkkäät ja dinosaurukset, krokotiilieläimet ja siipisaurit, jopa sammakot.

Sitä harmittavampaa onkin, että näiltä ajoilta on vain vähän sellaisia fossiileja sisältäviä kerrostumia, joissa myös eläinten pehmeät osat olisivat säilyneet (näitä kutsutaan saksankielisellä nimellä Lagerstätte). Tavanomaisista fossiileista kun ei voi jäljittää, milloin nisäkkäät saivat turkkinsa, dinosaurukset höyhenensä tai siipisaurit siipikalvonsa. Lisäksi usein jäljellä on lähinnä suurten eläinten järeää tekoa olevia luita: hauraat pikkuotukset ovat perin harvinaisia.

Kirgisian syrjäseuduilla sijaitseva Madygen on tällainen harvinaislaatuinen fossiilikerrostuma. Se on pieni alue, jossa on säilynyt kauan sitten kadonneen joen ja sitä ympäröineiden pikku järvien pohjamutiin uponneita eliöitä noin 240 miljoonan vuoden takaa. Madygenistä tunnetaan siemensaniaisten, havupuiden ja neidonhiuspuiden lehtiä, joiden lehtisuonetkin erottuvat yhä. Käpypalmuja, saniaisia, sammalia ja liekojakin sieltä on löydetty. Rannoilla kasvoi kortteita, ja tyynillä paikoilla vedenpintaa peitti nykyistä kelluhankasammalta eli ricciaa muistuttanut kelluva kasvimatto. Ilmasto lienee ollut varsin lämmin ja jokivarsi rehevä. Hait kävivät laskemassa munansa tähän suojaisaan ympäristöön, jossa poikaset saivat kasvaa turvassa pedoilta.

Osa Madygenin kiviaineksesta koostuu käytännössä vieri viereen varisseista pienistä hyönteisten siivistä. Hyönteisiä Madygenissä onkin valtava määrä: niitä on kerätty kymmeniä tuhansia! On kovakuoriaisia, torakoita ja sudenkorentoja, kaskaita ja kärsäkorentoja. Suurimpia olivat Titanoptera-ryhmään kuuluvat petomaiset heinäsirkkojen sukulaiset, joiden siipien kärkiväli oli 35 sentinkin luokkaa. Niillä oli etummaisessa siipiparissaan kookkaat äänielimet.  Ne pitivät takuulla Madygenin metsissä melkoista mekkalaa (kuvan laji on kivihiilikautinen Cerarus danielsi. Kuva: Grimaldi & Engel (2005): Evolution of the Insects/Wikipedia).

Selvästi seutu kuhisi hyönteisiä. Harmi kyllä isommat eläimet eivät ole lainkaan yhtä hyvin edustettuina. Ne harvat ovat kuitenkin sitäkin oudompia ja kiehtovampia. Matelijoita kerrostumasta tunnetaan kolme, kukin yhdestä ainoasta fossiilista, ja jokaisen sukulaisuussuhteet ovat kiistanalaiset. Ne näyttävät kaikki olevan läheisempää sukua dinosauruksille ja krokotiileille (ja tietenkin linnuille) kuin liskoille ja käärmeille, mutta siihen varmuus likimain päättyykin.

Isossa kuvassa oleva eläin on Sharovipteryx mirabilis, maailmanhistorian ainoa tunnettu eläin, jolla on siivet takajaloissaan. Ainoa tunnettu fossiili muistuttaa surullisen paljon katujyrän alle jäänyttä sateenvarjoa, eikä sen etujaloista juuri saa selkoa, mutta takajalat siipikalvoineen ja pitkä, hyvin kapea häntä ovat hyvin säilyneitä. Useimmat rekonstruktiot tästä eläimestä tekevät siitä hyvin oudonnäköisen elävän leijan. Yritin tässä hahmotella enemmän nykyisten liitävien Draco-suvun liskojen kaltaista pikku lohikäärmettä.

Sharovipteryx lienee ollut elämän historian aikana ainutlaatuinen tai ainakin harvinaislaatuinen takasiipikokeilu, jolla ei ole tunnettuja jälkeläisiä. Harmi kyllä. Sitä on ehdotettu siipisaurien esi-isäksi, onhan sillä kalvomaiset siivet ja se eli suunnilleen oikeaan aikaan, mutta sitä se tuskin on.

Muut Madygenin matelijat ovat Longisquama insignis ja vasta pari vuotta sitten kuvattu Kyrgyzsaurus bukhanchenkoi. Ensin mainittu on pieni, hyvin siro otus, jonka selästä kasvaa eläimen kokoon nähden täysin suhteettomia, jääkiekkomailan näköisiä ulokkeita. Ulokkeita on väitetty suliksi ja itse eläintä lintujen varhaiseksi sukulaiseksi, mutta tämäkin selitys on sittemmin hylätty (kuva: Jaime A. Headden/Wikipedia).

Nyt myös Kyrgyzsaurus on saanut kiistanalaisen roolin tutumman ryhmän alkukantaisena muotona: sen kuvanneet tutkijat arvelevat sitä varhaiseksi drepanosauriksi, joita aivan ensimmäinen tämän blogin aikamatka käsitteli. Nämä kameleontin ja linnun risteymiltä näyttäneet eläimet olivat triaskautinen erikoisuus ja ilmeisesti myös katosivat jälkeläisiä jättämättä. Ryhmä ei kuitenkaan tehnyt asiasta minkäänlaista analyysia, vaan ilmeisesti sijoitti Kyrgyzsauruksen sukupuuhun mututuntumalla, joten se voi vielä hyppiä sukupuun oksalta toiselle useampaankin kertaan.

Toivottavasti lähivuodet tuovat mukanaan lisää löytöjä Madygenista. Ne voisivat kertoa, oliko jo aivan ensimmäisillä dinosaurusten tai siipisaurien kehityslinjojen edustajilla untuvapeite, missä vaiheessa nisäkkäät saivat turkkinsa, tai paljastaa lisää entuudestaan täysin tuntemattomia kummajaisia, joiden elintavoista ja luokittelusta paleontologit saavat taittaa peistä seuraavatkin vuosikymmenet.