Luontoretkillä Karjalassa

Juhannus toi mukanaan perinteisen suomalaisen kolean sadesään, mutta myös hienoja luontohavaintoja minulle entuudestaan tyystin tuntemattomalla seudulla. Vietin keskikesää maan kaakkoiskolkalla aivan itärajan tuntumassa, tarkemmin sanoen Simpeleellä. Siellä Laatokkaa ympäröivä lehtometsävyöhyke kurkottaa Suomen puolelle ja antaa luonnolle varsin omalaatuisia piirteitä.

Siispä lukijoille jo tuttuun tapaan vuorossa on valokuvia ja satunnaisia mielenkiintoisia tiedonmurusia niiden ympäriltä. Kuvassa ilta-auringossa komeilee pikkulepinkäinen (Lanius collurio), varpuslintu joka luulee olevansa haukka. Korkealta tähystyspaikaltaan vain vähän varpusta isompi lepinkäinen käy jopa linnunpoikien ja hiirien kimppuun ja keihästää ne ruokavarastoksi sopiviin piikkipensaisiin.

Juhannus oli erityisen kiehtova juuri lintujen osalta. Kuulin muun muassa elämäni ensimmäisen kuhankeittäjän (Oriolus oriolus), vaikka ilman apua olisinkin autuaasti sekoittanut sen viheltelevän laulun mustarastaaseen. Valokuvausetäisyydelle ei kirkkaankeltaista lintua harmi kyllä saatu.

Kuhankeittäjä näyttää tropiikista karanneelta, ja sitä se itse asiassa onkin. Se on heimonsa ainoa laajalti lauhkealla vyöhykkeellä pesivä laji. Muut kuhankeittäjät elävät Afrikan, Aasian ja Australian lämpimillä seuduilla.

Monet tropiikin kuhankeittäjät ovat yhtä värikkäitä kuin eurooppalainen lajimmekin, mutta yllättäen Australiassa ja Uudessa-Guineassa, missä muuten esiintyy mielikuvituksellisen värikkäitä lintuja, kuhankeittäjät ovat perin vaatimattoman harmaanruskeita mustin kuvioin. Selitys sille on viehättävän yksinkertainen: sikäläiset kuhankeittäjät matkivat värityksellään suurempia ja hyvin aggressiivisia kaljumesikoita (Philemon), joiden kanssa ne usein ruokailevat samoissa parvissa. Ne säästyvät näin kaljumesikoiden äkäilyltä, ja suurempien tovereiden pelottava maine suojaa niitä muiltakin häiriköiltä.

Tämä tieto on muuten peräisin Jared Diamondilta, joka tunnetaan paremmin Tykit, taudit ja teräs -kirjan kirjoittajana. Diamond on viettänyt suuren osan urastaan tutkimalla Australaasian lintuja.

Lähimetsästä tapasin kuhankeittäjää etsiessäni aivan vahingossa nämä mustapääkertun (Sylvia atricapilla) poikaset. Lajinsa edustajiksi ne onnistuin tunnistamaan sillä yksinkertaisella konstilla, että niiden mustapäinen isä saapui siinä katsellessani ruokkimaan poikasiaan. Se tuntui huomaavan minut vasta vähän jälkijunassa ja sai suorastaan hermoromauksen.

Siipirikon esittäminen saalistajan huomion harhauttamiseksi on tuttua erilaisilta rantalinnuilta, mutta pikkulinnun en ollut ennen nähnyt tai kuullutkaan sellaista tekevän. Mustapääkerttuisä kuitenkin tiputtautui poikastensa luota maahan, ja päätyi lopulta epätoivoisesti maassa kierien, rääkyen ja räpistellen melkein jalkoihini. Teatteriesitys oli niin vaikuttava, että palkitsin sen poistumalla paikalta pikimmiten.

Mustapääkerttu on runsastumaan päin ja laajentaa elinaluettaan pohjoiseen sekä Suomessa että muualla Euroopassa. Jokin nykyajan kehityssuunta sitä selvästi suosii, mutta ilmeisesti varmuutta syystä ei ole. Kanta kasvaa siitä huolimatta, että muiden pikkulintujen ohella mustapääkerttuakin metsästetään laittomasti suuria määriä Välimeren maissa, etenkin Maltalla ja Kyproksella, missä niitä pidetään suurena herkkuna. Lintu on niin säälittävän pikkuinen, että on vaikea kuvitella kenellekään tulevan edes mieleen syödä niitä. LuontoPortin mukaan mustapääkerttu painaa kaikkineen 15-24 grammaa, josta siitäkin tuntuva osa on höyheniä, luita ja sisäelimiä. Lihaa jää ehkä teelusikallinen lintua kohden.

On hämmästyttävää, kuinka paljon erilajisia pikkulintuja pienellä alueella voi elää. Selvästikään se, että ne kaikki syövät kesäaikaan suurin piirtein samaa ravintoa, ei rajoita lajien rinnakkaiseloa mitenkään. Tunnistimme aivan pihapiiristä peräti neljätoista pientä varpuslintulajia, ja osa näkymättömissä pysyneistä livertelijöistä jäi vielä nimeämättä.

Syrjäyttävän kilpailun periaatteen mukaan kaksi lajia, joilla on sama ekologinen lokero, eivät voi elää samalla alueella, vaan toinen väistämättä syrjäyttää toisen ennemmin tai myöhemmin. Vaikuttaa kuitenkin siltä, että mitättömän pieniltä vaikuttavat erot ekologisessa lokerossa riittävät. Suomen kesässä hyönteisravintoa on tarjolla niin yllin kyllin, ettei siitä kovinkaan helposti synny kilpailua. Sen sijaan pikkulinnuilla on eroja muissa elintavoissa, kuten pesäpaikan valinnassa ja talvehtimisalueessa.

Petolintujakin nähtiin peräti kolmea lajia: tuulihaukka, todennäköinen nuolihaukka ja tämä kookas ja komea siivekäs, jonka asiaa paremman tuntevat kuvien perusteella tuomitsivat ruskosuohaukaksi (Circus aeruginosus).

Pitkäsiipiset suohaukat on suhteellisen helppoa tunnistaa suohaukoiksi – Suomessa ne voi sekoittaa lähinnä haarahaukkaan. Siitä eteenpäin tunnistus onkin astetta mutkikkaampaa, sillä kullakin lajilla on vähintään kolme erilaista höyhenpukua, joissa ne muistuttavat helposti enemmän saman iän ja sukupuolen edustajaa toisesta lajista kuin omia lajitovereitaan. Luonto kun ei useinkaan ota ihmisten mukavuutta huomioon.

Kävimme pienellä retkellä näissä Hiitolanjoen maisemissa. Koskien kirjoma Hiitolanjoki kiemurtelee itärajan yli, Venäjän Karjalan luonnontilaisten metsien läpi ja laskee lopulta Laatokkaan. Jokea ylös nousee monenlaisia suomalaisittain eksoottisia eväkkäitä. Harmi kyllä joki on Suomen puolella tehokkaasti katkottu lukuisilla padoilla ja voimaloilla, jotka estävät esimerkiksi Laatokan lohen nousun Suomeen kutemaan. Kuuleman mukaan rakenteilla on kuitenkin kalaportaita, jotka korjaisivat tämän ikävän asianlaidan.

Lohen lisäksi joessa elävät esimerkiksi kivisimppu, rantanuoliainen ja toutain. Toutain (Leuciscus aspius) lienee kotimaisten särkikalojen yritys matkia lohikalaa. Se on suuri – jopa yli metrinen – petokala, joka napsii suureen suuhunsa pienempiä kaloja. Sen olemus on lohimaisen vahva ja solakka, mutta uskottavuutta heikentää hieman se, että muiden särkikalojen tapaan sekin on hampaaton.

Neljä vuotta sitten riehunut myrsky aiheutti tällä seudulla tuhojen vanan, joka näkyy ilmakuvissa yhä, ja maan tasalta sitä ei voi olla huomaamatta. Kokonaisia järeitä metsiä oli kaatunut joko kokonaan nurin tai katkennut kuin tulitikut. Suomen tavallisesti niin tasaisessa ja turvallisessa ympäristössä tällaiset luonnonvoimat tuntuvat melkein epätodellisilta.

Aikana ennen metsätaloutta tällaiset aika ajoin sattuvat luonnonkatastrofit – myrskyt ja metsäpalot – tuottivat aarniometsiin aukkoja, joissa häirittyjen ympäristöjen opportunistiset kasvi- ja eläinlajit viihtyivät. Silloin maitohorsman ja pajujen kaltaiset pioneerit olivat varmaankin harvinaisuuksia verrattuna vanhan metsän katveessa viihtyviin lajeihin.

Nykyään ihminen on ottanut metsän häiriöiden tuottamisen tehtäväkseen, ja hoitanut sen turhankin perusteellisesti. Niin hurjannäköinen kuin myrskytuhometsä onkin, on se silti vähemmän rajusti käsitelty kuin modernin metsätalouden avohakkuualue, jolta kannotkin on revitty irti. Olennainen ero on tietenkin sekin, että myrsky jättää kuolleen puun paikalleen lahoamaan ja toimimaan kaikenlaisten elävien kotina, mutta ihmiset vievät sen mukanaan. Tapoja jäljitellä metsien luontaista häiriödynamiikkaa metsänhoidossa tosin tutkitaan Suomessakin.

Kaakkois-Suomi on kaunista seutua ja paljon paikallisia erikoisuuksia jäi vielä näkemättä: käyn takuulla toistekin. Ehkä seuraavalla kerralla piileksivä kuhankeittäjäkin osuu kameran linssin eteen. Tai Hiitolanjoella kuulemma pesivä valkoselkätikka.