Merilukki ja pelkojen kohtaaminen

Hyvin harvat eläimet saavat minussa aikaan kammon, pelon tai inhon reaktioita. Pidän hämähäkeistä, rotista, käärmeistä ja muista tavanomaisista inhokeista. Torakatkin ovat sympaattisia olentoja, eikä 80-kiloisen tanskandoggin yritys napata pipo päästäni suuremmin hetkauttanut. Kerran kohtasin susia yksin keskellä yötä, eikä mieleenikään tullut pelätä*.

Muutama kylmiä väreitä aiheuttava poikkeus yleiseen suopeuteeni kuitenkin on, ja niistä yksi ovat merilukit. Irrationaalista kyllä: merilukit ovat (enimmäkseen) pikkuruisia, ihmisille täysin vaarattomia, enkä ole koskaan edes nähnyt sellaista kuin kuvissa ja luontodokumenteissa. Mutta jotain perin juurin kammottavaa niissä on (kuva: Ocean Networks Canada (CSSF/NEPTUNE)/Flickr).

Pohdittuani aikani merilukkeja ja muita kammotuksia tulin siihen tulokseen, että kammoan eläimiä, jotka eivät näytä mahdollisilta. Kylmiä väreitä aiheuttavat otukset, joista näyttää puuttuvan eläimelle elintärkeitä osia, mutta jotka silti kävelevät eteenpäin kuin zombit. Niissä on jotain samaa kuin elokuvahirviöissä, jotka pilkotaan palasiksi, mutta niiden irrotetut ruumiinosat jatkavat itsepintaisesti matkaa. Todennäköisesti jonkun kimppuun käydäkseen.

Merilukkien tapauksessa puuttuvia osia ovat kaikki muu paitsi jalat. Merilukki näyttää aivan kirjaimellisesti olevan pelkkä nippu nivelikkäitä, vähän karvaisia koipia, jotka sattuvat kiinnittymään toisiinsa keskeltä. Koska tuntematon tiettävästi pelottaa eniten, tutkitaanpa vähän, millaisia eläimiä nämä jalkaniput oikein ovat.

Merilukit (Pantopoda) ovat erikoisia merieläimiä, jotka kyllä kuuluvat niveljalkaisiin, mutta eivät ole lukkeja, eivätkä edes hämähäkkieläimiä. Niitä tunnetaan maailman meriltä noin 1300 lajia, joiden pituus vaihtelee millimetrin luokasta peräti 90 senttiin, mutta useimmat ovat tämän haarukan pienemmässä päässä (kuva: Vishal Bhave/Flickr).

En ole selvästikään ainoa, jonka mielestä merilukit ovat hitusen ylikeskittyneitä jalkoihinsa: ryhmän tieteellinen nimikin tarkoittaa kirjaimellisesti ”pelkkää jalkaa”. Jalkojen liittymäkohdassa on kyllä pieni ruumis, johon kuuluu kapea pää, tikkumainen keskiruumis ja lähes olemattomiin surkastunut takaruumis. Ruumis on kuitenkin niin mitätön, etteivät kaikki elintärkeät sisäelimet kertakaikkiaan mahdu siihen. Niinpä ne sijaitsevat – missäs muuallakaan kuin – jaloissa. Esimerkiksi ruoansulatuskanava haarautuu pitkälle koipiin.

Suolistoa riittää, mutta hengityselimet merilukeilta puuttuvat kokonaan. Hidasliikkeisinä eläiminä ne kuluttavat vähän happea (ne ovat ilmeisesti siinä määrin hitaita, että ilman nopeutettua videota voi olla vaikea sanoa, onko merilukki elossa vai ei), ja lisäksi ruumiinrakenteensa ansiosta niillä on tilavuuteensa nähden valtavasti pinta-alaa, jonka läpi kaasut vaihtuvat passiivisesti.

Merilukkien pikkuruisessa päässä on muutama pari suuosia. Imukärsällään ne imevät ravinnokseen ruumiinnesteitä sellaisista pehmeistä ja hitaanlaisesti vastaan sätkivistä merieläimistä kuin polyypeista, sammaleläimistä, monisukamadoista ja sienieläimistä. Uhrin koosta riippuen merilukki voi olla joko saalistaja, joka imee saaliinsa kuiviin ja jättää jälkeensä tyhjän kuoren, tai hyttysen kaltainen loinen, joka käy imaisemassa vatsantäyden kerrallaan paljon isommasta isännästään. Kummassakin tapauksessa näköjään ruumiittoman, vertaimevän jalkanipun uhriksi joutuminen kuulostaa kammottavalta kohtalolta (kuva: Sylke Rohrlach/Flickr).

Merilukkien lisääntymisestä ei tiedetä paljonkaan, mutta sen verran tiedetään, että vanhemmistaan poiketen niiden toukat eivät ole pelkkää jalkaa. Ehei, ne menevät niin kauas toiseen ääripäähän kuin mahdollista. Ne ovat pelkkiä päitä, jotka uivat ympäriinsä suuosiaan heiluttelemalla. Nahanluontien myötä niiden ruumis pitenee takapäästä uusilla jaokkeilla.

Lajista riippuen toukkapäät saattavat uida vapaasti eläinplanktonin seassa tai loisia polyypeilla, simpukoilla tai monisukamadoilla. Eräillä lajeilla toukat tarraavat suuosillaan kiinni isänsä ovigereihin, erityisesti munien ja toukkien kantamista varten kehittyneisiin raajoihin. Vaikutelma on lähinnä se, että pallomaiset lapset riippuvat isänsä viiksistä. Otteensa ne irrottavat vasta muutettuaan muotoaan aikuisen pienoismalleiksi.

Kaiken kaikkiaan merilukit ovat hyvin outoja, eivätkä vaikuta olevan läheistä sukua oikein millekään. Niin asianlaita onkin: anatomian perusteella merilukkeja on pidetty leukakoukullisten (Chelicerata) varhaisena kehityslinjana, eli hämähäkkien, skorpionien, lukkien ja molukkirapujen kaukaisina serkkuina. Viime vuosien molekyylimenetelmät viittaavat kuitenkin siihen suuntaan, että ne kuuluvat ylhäiseen yksinäisyyteensä kokonaan omaan niveljalkaisten sukupuun haaraansa. Varmuutta asiasta ei ole vielä saatu.

Kuten tästä voi päätellä, merilukit ovat hyvin vanha ryhmä. Koska ne ovat pieniä ja hentoja, eikä niillä ole kovaa kalkkikuorta, niiden fossiilit ovat perin harvinaisia, mutta muutamia hienoja fossiileja niistä tunnetaan. Englannista kuvattiin vuonna 2004 koiraspuolisen merilukin 425 miljoonaa vuotta vanha fossiili, joka sai nimekseen Haliestes dasos. 3,5 millimetrin pituinen otus (voi vain ihailla paleontologien pikkutarkkuutta!) on lähes identtinen nykylajien kanssa.

Vieläkin vanhempia merilukkeja tunnetaan. Ruotsin kambrikautisissa Orsten-kerrostumissa pienet selkärangattomat ovat säilyneet kolmiulotteisina ja pienimpiä yksityiskohtiaan myöten. Lisäksi ne ovat happoon liukenevassa kalkkikivessä, mutta eivät itse liukene, joten ne voidaan erottaa ympäröivästä kivestä täydellisesti yksinkertaisesti upottamalla murikka happoliuokseen. Ruotsalaiset ovatkin liuottaneet tonnikaupalla Öölannista ja Länsi-Götanmaalta kerättyä kiveä.

Jäljelle jääneiden murusten joukossa on monenlaisten pikkueläinten mikroskooppisia toukkia, joista seitsemän on merilukkien tunnusomaisia irtopäitä suuosineen kaikkineen (kuva: Waloszek & Dunlop 2002). Huikeaa: kuvan millimetrin murto-osan pituinen ötökkä on 500 miljoonaa vuotta vanha!

En tiedä, tekikö tieto merilukeista paljonkaan vähemmän kammottavia, mutta paljon kiehtovampia kyllä. Olivatpa merilukkien sukulaisuussuhteet muiden niveljalkaisten kanssa mitkä tahansa, ne erkaantuivat muista elossa olevista ryhmistä aikojen alkuhämärissä, kauan ennen ensimmäistäkään kalaa, maaeläimistä nyt puhumattakaan. Ne ovat hiiviskelleet maailman merissä siitä saakka, hörppien särpimekseen ruumiinnesteitä niistä merieläimistä, joita kulloinkin on sattunut tarjolla olemaan, eivätkä viisi suurta massasukupuuttoa, permikauden merien happikato tai jääkaudet ole niitä onnistuneet hengiltä ottamaan.

Esittelenpä tähän loppuun pikaisesti vielä toisen suosikki-inhokkini.

Merililjat eli krinoidit. Varrettomat merililjat (eli hiustähdet, rakkaalla lapsella on monta nimeä) näyttävät lähinnä oudoilta meritähdiltä, vaikka aktiivisen saalistamisen sijaan hankkivatkin ruokansa siivilöimällä sitä vedestä höyhenmäisillä pyyntilonkeroillaan, eivätkä häiritse minua mitenkään.

Varrelliset merililjat sen sijaan näyttävät paikalleen juurtuneilta kasvimaisilta eläimiltä, kuten korallit… kunnes ne kellahtavat kyljelleen ja alkavat kävellä! Tämä video kuvattiin, kun syvänmeren tutkimusalus törmäsi Neocrinus decorus -merililjaan ja kopautti sen nurin. Ilmeisesti häiriköintiin kyllästynyt lilja päätti vaihtaa maisemaa. Alkuperäisen videon tarkempine selostuksineen löytää täältä.

—————————————————————————————–

Lähteitä ja lisätietoa:

Real Monstrosities: Sea spiders.

Siveter ym. 2004: A Silurian sea spider. Nature.

Waloszek & Dunlop 2002: A Larval Sea Spider (Arthropoda: Pycnogonida) from the Upper Cambrian ‘orsten’ of Sweden, and the Phylogenetic Position of Pycnogonids. Paleontology.

Wikipedia: Sea spider, Orsten

Lontoon Luonnontieteellinen museo: Neocrinus decorus. Tietoa syvänmeren varrellisesta merililjasta.

 

* Lieventävänä asianhaarana on tosin kerrottava, etten paikan päällä ollut varma siitä, olivatko pusikossa liikkuvat isot eläimet susia vai jotain muuta. Se selvisi vasta aamulla.