Nebraskassa sijaitsevan Ashfall-kerrostuman kivissä on säilynyt yksityiskohtainen tarina muinaisesta murhenäytelmästä, joka tapahtui 12 miljoonaa vuotta sitten.
Paksu kerros puhdasta, kivettynyttä vulkaanista tuhkaa kätkee sisäänsä satoja kuolleita Teleoceras major -sarvikuonoja. Ne makaavat vieri vieressä täydellisesti säilyneinä luurankoina, joiden pienimmätkin luut ovat yhä paikoillaan – jopa niiden viimeisen aterian sisältämät ruohonsiemenet. Joukossa on raskaana olevia naaraita ja emoja poikasineen. Eläimet makaavat yhä kuolinasennoissaan, osa vatsallaan, osa kyljellään, moni poikasista emonsa nisän tuntumassa.
Sarvikuonojen kuolinsyykin on selvä. Kalliovuorilla jokin tulivuori on purkautunut ja tuuli on puhaltanut paksun kerroksen vulkaanista tuhkaa niiden kotiseudulle. Tuhka ei ole niin viatonta vaikuttaa: se on täynnä mikroskooppisen pieniä, mutta veitsenteräviä vulkaanisen lasin siruja, jotka kertyivät vähitellen eläinten keuhkoihin. Ensin kuolivat pienemmät eläimet, joiden keuhkot olivat pienet: sapelihampaiset kauriit, erilaiset kamelieläimet ja hevoset. Viimeisinä, kenties muutamassa viikossa, oli sarvikuonojen vuoro. Kuolleet ja kuolevat sarvikuonot hautautuivat vulkaaniseksi liejuksi muuttuneeseen kotilampeensa, ja siellä moni niistä on tänäkin päivänä, osittain esiin kaivettuina yleisön nähtävillä.
Jos tarinan surullisuuden unohtaa, Teleoceras lienee tunnetun historian huvittavimpia sarvikuonoja. Sillä on valtava, tynnyrimäinen ruumis, jota neljä lyhyttä töppöjalkaa hädin tuskin kannattelevat irti maasta (kuva: David Starner / Wikimedia Commons). Siihen verrattuna virtahepokin on siron atleettinen. Teleoceras on sarvikuonomaailman corgi, enkä lainkaan ihmettelisi, jos sen lyhytjalkaisuuden takana olisivat samankaltaiset mutaatiot kuin ne, jotka tuottavat lyhytjalkaiset koirarodut tai ihmisten akondroplasian.
Sen lisäksi, että Teleoceras näytti virtahevolta, se myös eli kuin virtahepo. Se oli osittain vedessä elävä laiduntaja, vaikka sen silmät ja sieraimet eivät olleetkaan samalla tavalla periskoopin tapaan pään yläosassa kuin virtahevon. Koska fossiileja on niin paljon, tiedetään myös, millaisina laumoina ne elivät. Muutamana ensimmäisenä kaivausvuonna esiin kaivettujen yli 200 sarvikuonon joukossa oli vain seitsemän aikuista urosta: kukin lienee ollut suuren naaraiden ja poikasten haaremin vartija.
Koska Ashfall on niin poikkeuksellinen löytö, on Teleocerasista tarjolla enemmän tietoa kuin useimmista fossiilisista sarvikuonoista. Nebraskan yliopistolla on omat Ashfall Fossil Beds -sivut, joilla kerrotaan jopa yleisön nähtävillä olevien sarvikuonojen lempinimet. American Museum of Natural Historyn sivuilla on myös erinomaisen informatiivinen selostus kavioeläinten evoluutiosta. Teleocerasin aikaa koskeva osuus löytyy täältä. On sillä lyhyt Wikipedia-artikkelikin, ja vielä lyhyempi suomeksi.
planeetanihmeet.wordpress.com 
