Aina joskus sitä toivoo kirjoilta mahdottomia. Vaikkapa, että tietokirjailijalla voisi olla yhtä aikaa sekä tutkijan raudanluja asiantuntemus ja ajattelutapa että kaunokirjailijan tyylitaju ja taito herättää tunteita.
Tai ehkei se olekaan ihan mahdotonta. Viime viikolla luin nimittäin kirjan, jonka kirjoittajalla oli hallussa kumpikin puoli. Kun kirjan aihepiiri oli lisäksi poikkeuksellisen kiehtova, oli Tiina Raevaaran Koiraksi ihmiselle lukukokemuksena vau-elämyksestä toiseen vievä seikkailu, kuin hyvä Attenborough-dokumentti.
Raevaara on paitsi biologian tohtori, myös ansioitunut romaanikirjailija (tosin myönnän auliisti, etten ole lukenut yhtäkään hänen romaaniaan. Olen huono kaunokirjallisuudessa). Koiraksi ihmiselle on kirjailijan ensimmäinen tietokirja. Se kertoo, mitä tiedetään koiran matkasta villistä jääkauden saalistajasta kotisohvalle. Kirja käy läpi vanhimpia koiriksi tunnistettavissa olevia luulöytöjä, koiran genetiikasta tehtyä tutkimusta ja koiran ainutlaatuista kykyä ymmärtää ihmistä. Samalla pohditaan miksi ja miten koira oikeastaan kesyyntyi. Miksi koira on ihmiselle niin rakas? Kirjan edetessä tullaan yhä lähemmäs nykyaikaa ja kotisohvalla makaavaa Rekkua.
Vaikka tiesin koiran historiasta jotain jo entuudestaan, oli kirja täynnä hätkähdyttäviä uusia tiedonmuruja. Ahmin sitä yömyöhään sohvalla, vanhempieni suursnautseri sikeässä unessa sylissä retkottaen, konkretisoimassa kaikkea oppimaani. Raastoin todennäköisesti paremman puoliskoni hermoja lähettelemällä aamuyön tunteina lukuisia viestejä, jotka käsittelivät sellaisia aiheita kuin koirarotupiratismia, Xoloitzuintli-koiran karvattomuuden aiheuttavan geenin tappavuutta, kyynikko-sanan etymologiaa ja jääkautisten metsästäjien hevosenmetsästyskoiria (kuva: Weexolo/Wikipedia).
Koiraksi ihmiselle on lukemistani suomalaisista tietokirjoista ehdottomasti suosikkejani, vaikka loistavia teoksia toki on monta. Enkä katso edes olevani kovin puolueellinen, vaikka sylissäni on tätä kirjoittaessakin niin paljon koiraa kuin mahtuu.
Ainut, mitä kirja olisi mielestäni kaivannut, on kuvitus. Kirjassa on kyllä muutamia kuvia, mutta myös pitkiä jaksoja, joissa kuvaillaan sukupuita, veistoksia, maalauksia tai luiden yksityiskohtia pelkän tekstin voimin. Luettavuutta kuvailut eivät toki häiritse, mutta kirjan informatiivisuutta olisi puolisenkin tusinaa lisäkuvaa parantanut. Tai ehkä se olen vain minä, joka ahneesti vaatii lisää yksityiskohtia. Olisin tietenkin kaivannut myös täydellistä lähdeluetteloa jokaiselle tiedonmurulle, mutta sentään ymmärrän, ettei sellaisessa olisi ollut tämäntyylisessä kirjassa mitään järkeä. Laaja ja mielenkiintoinen kirjallisuusluettelo teoksen lopussa on nytkin.
Koiraksi ihmiselle on julkaistu jo vuonna 2011, enkä käsitä, miksi minulla kesti näin pitkään päätyä lukemaan sitä. Parempi kai sentään myöhään kuin ei milloinkaan.
Arvosana: 5
————————————————————————————————–
Uusille lukijoille tiedoksi: kerään lukemiani tiedekirjoja arvosanoineen ja arvosteluineen omalla sivullaan olevalle Tiedekirjalistalle. Listalla on vajaat sata kirjaa, astrobiologiasta lemmikkietiikkaan ja Itsekkäästä geenistä Dinosauruspuistoon.
Tiina Raevaara on myös ahkera bloggaaja, joka kirjoittaa Tarinoita tieteestä -blogia Suomen kuvalehden sivuilla ja on mukana kirjailijaporukan pitämässä Alaston kirjailija -blogissa.
planeetanihmeet.wordpress.com 
Totta, aivan loistava kirja. Mutta ehkä juuri sen takia ne pari hassumpaa kohtaa ikäänkuin hyppäsivät silmille.
Jossain kohdassa oli pohdintaa siitä ettei nykykoira pärjäisi villinä tms, täytyy tarkistaa tämä, lukemisesta on jo aika kauan. Muistan kuitenkin jo silloin ajatelleeni, että ”Pöh, sulla on vain vääränlaisia koiria”. Nimittäin paimenkoirilla on aivan erilainen viettirakenne kuin metsästävillä tai alkukantaisilla roduilla, enkä hetkeäkään epäilisi alkukantaisten selviämistä missään.
Toisekseen, esimerkiksi Suomessa olisi susiristeytyksiä irtokoirien löytäessä porukkaan, jos niitä ei aktiivisesti lopetettaisi sotkemasta puhtaan suden geenejä. Ei se todista koiran pärjäämättömyydestä, vaan riistanhoidollisesta rotupuhtauden vaalimisesta.
Mutta täytyykin lukea kirja uudestaan ja kommentoida sitten taas. On se todella uudelleenlukemisen arvoinen, erittäin hyvä ja kiinnostava kirja.
En minäkään ihan tarkkaan ulkoa muista, mitä kirjassa juuri noista aiheista sanottiin, mutta puhuttiinhan siinä puolivilleistä kyläkoirista, paariakoirista, dingoista villiintyneinä kesykoirina ja villiintyneen kesykoiran erilaisista saalistusstrategioista susiin verrattuna. En ainakaan muista, että missään olisi sanottu, etteikö koira pärjäisi villinä.
Useimpien modernien koirarotujen edustajat eivät tietenkään pärjäisi, kuka mistäkin syystä. Mopsit jäisivät ensimmäisen vastaan kävelevän pedon saaliiksi, bulldogit kuolisivat viimeistään keisarileikkausten puutteeseen ja paimenkoirat ehkä siihen, että saalistusvietti on vajavainen. Muistan nähneeni jossakin spekulaatiota siitä, että muuten hyvistä pienpedoista käyvien terrierien villiintyminen tuppaa tyssäämään niiden täydelliseen pelottomuuteen. Jos painat viisi kiloa etkä pelkää mitään, elinajanodote luonnossa ei ole häävi. :D
Kyllähän susiristeymiä toisinaan syntyy, mutta hyvin vähän siihen nähden, kuinka paljon koiria ja susia elää samoilla alueilla. Monessa muussa tapauksessa kesyeläimen ja sen uhanalaisen kantalajin kohtaaminen johtaa niin runsaaseen risteytymiseen, että se uhkaa hukuttaa koko kantalajin alleen. Koirien ja susien välillä on geeninsiirtoa (siitäkin puhuttiin kirjassa, että pohjoisamerikkalaisten susien musta väri on peräisin koirilta), mutta niiden populaatiot eivät sulaudu yhteen edes siellä, missä sekä susia että irtokoiria on tuhansittain (esim. Välimeren maissa).
Kymmenisen vuotta tuota vanhempi Kaarina Kauhalan ’Koiran villit sukulaiset’ on myös oiva tietolähde koiran sukujuurista kiinnostuneelle.