Kuulin joskus sanottavan, että susi olisi ihmisen jälkeen maailman menestynein nisäkäs, jos menestys mitataan elinalueen laajuutena. Nykypäivänä asianlaita taitaa ollakin näin, joskin ihmisen seuralaislajit, kuten isorotta ja varpunen, taitavat voittaa sudenkin.
Ennen ihmisen maailmanvalloitusta tilanne oli toinen: eläinten kuninkaan titteliä hallitsi itseoikeutetusti leijona. Vielä viisitoista tuhatta vuotta sitten se oli kaikkien aikojen laajimmalle levinnyt nisäkäs. Ei tarkkaan tiedetä, kuinka leijonasta tuli maailman ainoa laumoissa elävä kissaeläin, mutta selvästikin se oli hyvä idea (kuva: Nevit Dilmen /Wikimedia Commons).
Jääkausiaikana leijonan levinneisyys kattoi koko Afrikan lisäksi suuren osan Euraasiaa: Länsi-Euroopasta Lähi-Idän ylitse Intiaan ja Sri Lankaan, ja Himalajan pohjoispuolella Siperian halki Beringiaan saakka. Reilut 300 000 vuotta sitten leijonat ylittivät Beringin niemimaan ja valloittivat Alaskan, sitten nykyisen Kanadan, Yhdysvallat ja etelään aina Peruun saakka. Kuvassa vihreät, keltaiset, punaiset ja siniset värit kuvaavat leijonan eri alalajien elinalueita: mustat alueet ovat jäätiköitä (kuva: Barnett ym. 2009 / Molecular Ecology).
Leijonan, kuten muidenkin jääkausiajan suurten eläinten, sukupuutto osuu niin tarkalleen samaan aikaan ihmisen levittäytymisen kanssa, että on miltei mahdotonta olla arvelematta meitä syyllisiksi siihen. Euraasiassa eläneet luolaleijonat ja Amerikkojen amerikanleijonat olivat poissa noin kymmenen tuhatta vuotta sitten yhdessä mammuttien ja mastodonttien, jättiläislaiskiaisten ja sapelihammaskissojen kanssa.
Leijonalauman elämä on tuttua niin luontodokumenteista kuin Disneyn Leijonakuninkaastakin: komeaharjainen uros, tai veljesten muodostama liitto, hallitsee naaraiden laumaa savannilla (kuva: The Lilac Breasted Roller / Flickr). Naaraat hoitavat metsästämisen, ja saaliina ovat yleensä seeprat ja antiloopit. Vaikka urokset joskus auttavatkin pentujen hoitamisessa, niillä on ikävän tyrannin maine: antavathan ne pienempien ja heikompien naaraiden metsästää puolestaan. Kaiken kukkuraksi uuteen laumaan saapuva urosleijona usein tappaa edellisen uroksen pennut, jotta naaraat tulisivat nopeammin kiimaan.
Kaikki jääkausiajan leijonat tuskin noudattivat tätä stereotypiaa, eivätkä niin tee edes nykyiset leijonat: onhan leijona monenlaisiin ympäristöihin levinnyt ja käyttäytymiseltään erityisen joustava laji. Esimerkiksi Pendjarin kansallispuistossa Beninissä elävät urosleijonat ovat lähes harjattomia. Krugerin ja Manyaran kansallispuistoissa elävät leijonat puolestaan ovat erikoistuneet suurriistaan, kuten virtahepoihin, kirahveihin ja jopa norsuihin: siellä vahvoja uroksia tarvitaan auttamaan metsästyksessä, ja sen ne myös tekevät. Sen sijaan Kalaharin autiomaassa riista on vähissä ja pienikokoista, ja leijonat elävätkin usein lauman sijaan pariskuntina.
Varmasti muinaisiin leijoniin on mahtunut vieläkin enemmän jännittävää vaihtelua, mutta suuri osa siitä on kadonnut historian hämäriin: käyttäytymisestä syntyy vain harvoin fossiileja. Joskus käy kuitenkin hyvä onni. Tiedetään esimerkiksi, että Euroopan luolaleijonat olivat joko lähes tai tyystin harjattomia. Ja mistäkö se voidaan tietää? Anatomisesti korrekteista luolamaalauksista tietenkin.
Eri puolilla Eurooppaa säilyneissä luolamaalauksissa kuvataan paljon leijonia, mutta niillä ei koskaan ole harjaa (yllä leijonalauma Chauvetista, Wikipedia). On ehdotettu, että jääkauden metsästäjät halusivat maalata vain naarasleijonia, koska tiesivät urosten olevan laiskoja saalistajia, mutta tuntuisi silti oudolta, ettei joukossa olisi yhtäkään urosleijonaa. Vahvistuksen epäilylle antaa Chauvetin luolassa, Ranskassa oleva maalaus kahdesta rinnakkain kävelevästä leijonasta. Kummallakaan leijonista ei näytä olevan harjaa, mutta suuremmalle kolmekymmentä tuhatta vuotta sitten kuollut taiteilija on huolellisesti maalannut kivekset. Kuvan maalauksesta voi nähdä täällä.
Viime vuosina luolaleijonista ja amerikanleijonista on saatu eristettyä riittävästi DNA:ta, jotta näiden leijonien sukulaisuutta keskenään ja nykyisten leijonien kanssa on päästy arvioimaan. DNA:n eristäminen ja sekvensointi kymmeniä tuhansia vuosia vanhoista luista tuntuu miltei taikuudelta, mutta nykyisin se on rutiinia (joskin hyvin työlästä: omaan gradutyöhöni jouduin eristämään DNA:ta viitisenkymmentä vuotta vanhoista museonäytteistä, ja se oli jo aivan tarpeeksi hankalaa, kiitos vain).
Mitokondrio-DNA:n perusteella rakennettu leijonien sukupuu näyttää nyt tältä:
Afrikanleijonan ryhmään kuuluu Saharan eteläpuolisessa Afrikassa nykyään elävien leijonien lisäksi myös uhanalainen aasianleijona, joka elää nykyisin ainoastaan Girin metsässä Intiassa. Samaan ryhmään kuuluu Luoteis-Saharan barbaarileijona, joka kuoli luonnosta sukupuuttoon 1940-luvulla, mutta pieni joukko näyttää säilyneen Rabatin eläintarhassa Marokossa. Siihen kuuluivat myös Lähi-Idässä ja Kreikassa vielä historiallisina aikoina eläneet euroopanleijonat, jollainen esimerkiksi Herkuleen urotekojen Nemean leijona oli (kuva: marmorileijona Kreikasta, n. 400 eaa / Wikipedia).
Vaikuttaa siltä, että menestyksen ja sosiaalisuuden lisäksi ihmisellä ja leijonalla on vielä kolmaskin yhteinen piirre: alkuperä Itä-Afrikan savanneilla. Vanhimmat nykyisenkaltaiseksi leijonaksi tunnistettavat fossiilit ovat kotoisin samoista Olduvain rotkon fossiilikerrostumista kuin eräät vanhimmista ihmisen kehityslinjan edustajista. Arvellaan, että nämä ensimmäiset leijonat olivat nykyserkkujensa tapaan sosiaalisia, mutta harjattomia.
Afrikasta leijonat – kuten ihmisetkin – ovat levittäytyneet uusiin maisemiin kahtena eri aaltona. Ensimmäisen aallon muodostivat luolaleijonien esi-isät, jotka näyttävät eriytyneen afrikanleijonista noin 600 000 vuotta sitten. Ne levittäytyivät läpi Euraasian, ja ylittivät Beringian noin 340 000 vuotta sitten. Tämän jälkeen amerikanleijonat ja luolaleijonat kehittyivät omiin suuntiinsa juurikaan risteytymättä, mikä tuntuu hieman yllättävältä, sillä Beringin kannas oli myöhemminkin usein kulkukelpoinen, ja muun muassa hevosten ja biisonien tiedetään vaeltaneen sen yli säännöllisesti. Koska leijonan kolme alalajia eivät näytä risteytyneen ainakaan säännöllisesti, on ehdotettu myös, että kukin pitäisi luokitella omaksi lajikseen (kuva: amerikanleijona /Sergio De la Rosa Martínez) .
Jossakin vaiheessa Afrikassa kehittyivät harjalliset leijonat, jotka piankin korvasivat alkukantaisemmat sukulaisensa tällä mantereella. Luolaleijonien kuoltua sukupuuttoon afrikanleijonat levittäytyivät myös osaan niiden entisiä elinalueita. Ehkä niistä olisi kehittynyt uusi maailmanlaajuinen leijonien dynastia, elleivät ihmiset olisi pysäyttäneet niiden leviämistä lyhyeen.
Nykyään leijonat ovat uhattuina Afrikassakin. Aiemmin koko Afrikan savannit ja puoliaavikot kattanut elinalue on pirstoutunut, ja leijonakannat ovat nopeassa laskussa suojelualueillakin. Suurten petojen yhteiselämä ihmisten kanssa ei ole koskaan aivan mutkatonta, kuten Suomen susikeskustelusta on opittu. Voi vain kuvitella, kuinka paljon hankalampaa elämä olisi sellaisen 200-kiloisen pedon kanssa, joka oikeasti syö ihmisiä säännöllisesti.
Yllä afrikanleijonan nykyinen (sinisellä) ja historiallinen (punaisella) levinneisyys (Tommyknocker/Wikipedia). Tänä vuonna julkaistussa tutkimuksessa varoitetaan, että leijonien aitaaminen suojelualueille (ja ihmisten aitaaminen niiden ulkopuolelle) voi pian olla ainoa keino pitää laji hengissä. Eläinten kuningas näyttää lähestyvän noloa loppua.
Mutta ehkä ei sittenkään. Kaikki eivät ole sitä mieltä, että leijonien ja muiden suurten eläinten kutistuneen elinalueen olisi oltava pysyvä tila. Viime vuosina on yhä useammin puhuttu erilaisten rewilding-hankkeiden puolesta. Niissä jätettäisiin perinteinen luonnonsuojelu sikseen ja alettaisiin aktiivisesti rakentaa uudelleen ekologiaa, joka on kadonnut satoja tai tuhansia vuosia sitten. Tässä tärkeänä osana on ekosysteemejä ylläpitäneiden isojen nisäkkäiden tuominen takaisin. Sukupuuttoon kuolleiden populaatioiden ja lajien tilalle tuotaisiin niiden lähimpiä elossa olevia vastineita.
Massiivinen pleistoseenipuistohanke on jo olemassa Siperiassa, missä villit hevoset, visentit ja myskihärät vaeltavat nyt ensimmäistä kertaa vuosisatoihin. Keski-Euroopassa on koko joukko pienempiä puistoja, joissa laiduntajina pidetään sukupuuttoon kuolleiden tarpaanien ja alkuhärkien kaltaisiksi jalostettuja hevosia ja nautoja.
Yhdysvalloissa kaikki on suurempaa, joten sikäläisiin pleistoseenipuistosuunnitelmiin kuuluu hevosten ja kamelien lisäksi astetta kunnianhimoisempia lajeja: gepardeja, norsuja… ja leijonia. Jotakin kaunista on kyllä ajatuksessa, että leijonan toisi takaisin Amerikkaan se sama kaksijalkainen apina, joka sen yli kymmenen tuhatta vuotta aiemmin hävitti.
Lähteitä ja lisätietoa:
Mongabay: The end of wild Africa? Lions may need fences to survive. Populaariartikkeli leijonien yhä tukalammasta tilanteesta Afrikassa.
Pleistocene Park. Siperian pleistoseenipuiston kotisivut.
Plato’s Academy: Lions in Acient Greece. Muinaisten kreikkalaisten ja euroopanleijonien suhteesta.
University of Minnesota: Cave lions. Lyhyt kuvitettu artikkeli siitä, mitä luolamaalaukset kertovat luolaleijonan käyttäytymisestä.
Wikipedia: Pleistocene rewilding, Lion, Cave lion, American lion, European lion.
Barnett ym. 2006: The origin, current diversity and future conservation of the modern lion (Panthera leo). Proceedings of the Royal Society B.
Barnett ym. 2009: Phylogeography of lions (Panthera leo ssp.) reveals three distinct taxa and a late Pleistocene reduction in genetic diversity. Molecular Ecology.
Burger ym. 2004: Molecular phylogeny of the extinct cave lion Panthera leo spelaea. Molecular Phylogenetics and Evolution.
Burger & Hemmer 2006: Urgent call for further breeding of the relic zoo popularion of the critically endangered Barbary lion (Panthera leo Linnaeus 1758). European Journal of Wildlife Research.
Josh Donlan 2005: Re-wilding North America. Nature. Yhdysvalloissa suunnitteilla olevien rewilding-hankkeiden lyhyt esittely.
Yamaguchi ym. 2004: Evolution of the mane and group-living in the lion (Panthera leo): a review. Journal of Zoology.
planeetanihmeet.wordpress.com 
.jpg){kind=link}
Harjan vaihteluista tiesinkin, mutta onko koskaan ollut erivärisiä leijonia? Joku lumileopardin tapainen vaaleampi jossakin vuoristossa vaikka?
Eikös jollain leijonilla ollut ainakin lähes mustat harjat? Ja sitten on tietysti värimutaatiot, mutta onko tosiaan muutoin ollut muunvärisiä leijonia?
”Kuulin joskus sanottavan, että susi olisi ihmisen jälkeen maailman menestynein nisäkäs, jos menestys mitataan elinalueen laajuutena. Nykypäivänä asianlaita taitaa ollakin näin, joskin ihmisen seuralaislajit, kuten isorotta ja varpunen, taitavat voittaa sudenkin.”
Kas, en tiennytkään että varpunen kuuluu nisäkkäisiin. Planeetanihmeitä lukiessa oppii kaikenlaista uutta. ;)
No, vakavasti puhuen: hieno artikkeli! Pari kommenttia:
-Suden pitäminen maailman laajimmalle levinneenä luonnonvaraisena maanisäkäslajina riippuu tietysti siitä, pitääkö kaikkia maailman susia yhteen ja samaan lajiin kuuluvina vai ei. Viime vuosina on esitetty, että mm. Intiassa elävät sudet tulisi erottaa omiksi lajeikseen, samoin kuin Arabiassa (sekä, kuten nykyään tiedämme, myös Afrikassa!) elävät sudet. Myös Pohjois-Amerikan susien taksonomiaan on viime vuosina esitetty muutoksia ja ainakin itäisen Pohjois-amerikan susien on ehdotettu olevan eri lajia kuin Euraasiassa tavattava Canis lupus. Jos nämä taksonomiset uudistukset osoittautuvat paikkansa pitäviksi, sen ”oikean” suden globaali levinneisyysalue tietenkin supistuu merkittävästi.
-Olet jättänyt tuossa kladogrammissa nykyleijonien sukulaisuussuhteet ratkaisemattomaksi polytomiaksi. Useat viime vuosina julkaistut artikkelit ovat osoittaneet, että nykyiset leijonapopulaatiot ovat eroteltavissa toisistaan melko selkeästi poikkeaviksi erillisiksi sukuhaaroiksi. Pohjoisafrikkalaiset ja aasialaiset leijonat ovat toisilleen läheisempää sukua kuin kumpikaan niistä on Afrikan eteläisemmissä osissa eläville leijonille. Ja näiden viimeksi mainittujen keskuudessa ainakin Länsi-Afrikan leijonat ovat selkeästi geneettisesti erillinen populaatio. Perinteinen alalajijako, jonka mukaan aasianleijona muodostaa fylogeneettisen ulkoryhmän afrikkalaisiin leijoniin nähden, ei siis vastaa todellisuutta.
Riveriana:
”onko koskaan ollut erivärisiä leijonia? Joku lumileopardin tapainen vaaleampi jossakin vuoristossa vaikka?”
Oletko kuullut Timbavatin valkoisista leijonista? Jos et, niin etsi noilla termeillä Googlen kuvahausta. (Värimutaatioitahan ne tietysti ovat, mutta vaikuttavat selviävän luonnossa melko hyvin.)
Lilya:
”Eikös jollain leijonilla ollut ainakin lähes mustat harjat?”
Pohjoisafrikkalaisilla urosleijonilla on sanottu olevan tummempi harja kuin muilla leijonilla. Mutta eläintarhaoloissa urosleijonille alalajista riippumatta kehittyy hyvin usein muhkea, tumma/musta harja. Se on ominaisuus, joka näyttäisi liittyvän enemmän leijonan elinolosuhteisiin kuin perimään.
Kiitos perusteellisesta kommentista, Okapi. Eipä minulla tuohon paljon lisättävää ole. :)
On hyvin mahdollista, että luola- ja amerikanleijonien aikaan on ollut paljon enemmänkin värivaihtelua. Kenties DNA-tutkimukset vielä paljastavatkin osan siitä: onhan niiden avulla selvitetty jo mammuttien, neandertalilaisten ja muinaisten hevostenkin väritystä.
On tietenkin ilmeistä, että varpunen on äärimmäisen pitkälle erikoistunut lepakkolaji ja hieno esimerkki konvergenttisesta evoluutiosta lintujen kanssa. Kuinka mahdoitkin päästä sen unohtamaan?
Olisin kiinnostunut tietämään oliko Syyriassa noin 1000-1200 jKr. leijonia? Ja jos oli niin olivatko ne mahdollisesti yleisiäkin?
Kiitos jo etukäteen.
Hei! Sen voin sanoa varmuudella, että Syyriassa on kyllä ollut leijonia, ja paljon pidempäänkin kuin vuoden 1000 tietämille. Esimerkiksi Palestiinasta laji katosi keskiajalla, Turkista 1800-luvulla, Irakista 1910-luvulla ja Iranista vasta 1940-luvulla. Syyriasta löysin maininnan, että leijonia on elänyt Aleppon länsipuolella 1890-luvulla.
Yleisyydestä en kyllä osaa sanoa mitään. Taajaan asutuilla seuduilla leijonien voisi odottaa olevan harvinaisia, mutta jos kulttuuri on paikallisesti sattunut olemaan niille suopea tai jokin runsaasti riistaa sisältänyt alue pysynyt harvaan asuttuna, on niitä voinut olla paljonkin. Esimerkiksi kirjassa Gir Forest and the Saga of the Asiatic Lion kerrotaan, että Eufrat- ja Tigrisjokien rantoja reunustaneissa kosteikoissa leijonia oli vielä runsaasti niinkin myöhään kuin 1870-luvulla.