Kaikki eilispäivät

Muinaiseläinten piirtelyteema jatkukoon vielä yhden artikkelin verran. Esittelyn ansaitsee tuore kirja nimeltä All Yesterdays, ja ehkä myös muutamat piirrokset, joita olen itse sen inspiroimana tehnyt.

Asianharrastajille All Yesterdays lienee merkittävin uusi kirja vuosiin, mutta luulenpa, että sen jälkimainingit tulevat näkymään myös dinosauruksista kertovissa kirjoissa, dokumenteissa ja vähän myöhemmin puhtaassa viihteessäkin.

All Yesterdays on tutkijoiden ja kuvittajien yhteistyössä kasaama kirja, joka tuulettaa hauskasti muinaiseläinten kuvaamisen perinteitä. Kuten kerroin aiemman artikkelini lopussa, kuvittajat ovat usein kenties turhankin konservatiivisia: dinosauruksista ja muista muinaiseläimistä on piirretty minimalistisia luiden päälle ripustettuja nahkoja. Erikoiset pehmeät kudokset ja räikeät värit on minimoitu, omituisesta käyttäytymisestä nyt puhumattakaan.

Mutta eiväthän oikeat eläimet sellaisia ole! 

All Yesterdays -kirjan ensimmäinen puolisko keskittyy esittelemään jännittäviä ja spekulatiivisia tapoja kuvata muinaisia eläimiä. Kuvilla on kuitenkin tiukat juuret tieteessä: ne eivät ole ristiriidassa fossiilien antaman tiedon kanssa, ja perustuvat aina samankaltaiseen käyttäytymiseen nykyisillä eläimillä.

Kuten kirjoittajat itse sanovat, villit arvaukset tuskin osuvat oikeaan – mutta niillä on sentään mahdollisuus osua oikeaan, toisin kuin ylikonservatiivisilla kuvauksilla, jotka eivät edes muistuta oikeita eläimiä.

Heti kannessa tapaamme puussa kiipeileviä Protoceratopseja. Niiden anatomia ei näytä sopivan kiipeilevälle eläimelle – mutta ei näytä vuohienkaan, ja silti ne ovat puissa kaiken aikaa (kuva: Jongleur100/Wikimedia Commons). Joskus eläimet kertakaikkiaan tekevät asioita vain, koska ne pystyvät siihen.

Kirjassa on lihavia dinosauruksia, tuttavuutta tekeviä luonnollisia vihollisia, lihaa syöviä kasvinsyöjiä, väärän lajin edustajan kanssa parittelevia dinosauruksia, uneliaita suurpetoja ja muita kummallisen kuuloisia ilmiöitä, jotka kuitenkin ovat tuikitavallisia nykyeläimillä. Kuvien rinnalla kulkeva teksti selittää, mistä ideat ovat peräisin, ja kunkin eläimen vieressä on Scott Hartmannin piirtämä erinomainen luuranko.

Vielä suurempaa hilpeyttä herättää kirjan jälkipuolisko. Siinä kuvittajat kuvittelevat olevansa tulevaisuuden paleontologeja ja yrittävät parhaan taitonsa mukaan ennallistaa kauan sitten kuolleita eläimiä meidän ajaltamme. Tulokset vaihtelevat hulvattomasta karmivaan, mutta ovat yhtä kaikki ajatuksia herättäviä. Kuka ikinä keksisi höyhenet, siipisulista puhumattakaan, jos kaikki linnut olisivat kuolleet sukupuuttoon? Tai korvanlehdet? Ja mikähän tuttu eläin tämä mahtaa olla (kuva John Conwayn)?

Kuten ehkä tuli jo selväksi, pidän tästä kirjasta kovasti. Sekä kirjoittajana että kuvittajina ovat juuri oikeat ihmiset, ja kuvat ovat upeita. Kirjan toteutus tuo mieleen lapsuuden lempikirjani Dinotopian, jossa myös on maalauksia tekstin rinnalla. Ja dinosauruksia.

Pidän erityisesti siitä, että sekä John Conwayn että C. M. Kosemenin työt ovat tyyliltään aivan erilaisia kuin mihin on totuttu, joten ne tuulettavat perinteitä toisellakin tapaa. Katso vaikka John Conwayn Tyrannosaurusta sivulta 38:

Kustantajalle voisin kuitenkin heristellä sormea. Kirjan taitto ja ulkoasu ovat kertakaikkiaan rumat. Koko kirja on omituisen neliönmuotoinen ja kannet ovat kokoonsa nähden liian pehmeät: koko juttu tuo mieleen kontaktimuovilla päällystetyn kouluvihkon tai alakoulun oppikirjan. Fontti jatkaa alakouluteemaa: se on silmiinpistävän iso. Sivuilla on paljon tyhjää tilaa, ja keskellä kirjaa on jopa kokonaisia tyhjiä sivuja, jotka näyttävät jokseenkin häiritseviltä. Toisaalta osa kuvista näyttää katkeavan kesken. Asiaa ei varsinaisesti auta se, että sivut ovat tarpeeksi ohutta paperia ollakseen läpikuultavia.

Kauniisti kuvitettu ja varmasti oman alansa historiaan jäävä kirja olisi ansainnut vähemmän halvan ulkoasun.

Mitään muuta moitittavaa en tästä kirjasta löydä. Arvosana: 5 –

All Yesterdays on tietenkin inspiroinut muitakin seuraamaan perässä ja heittäytymään luovaksi. Kirjan kustantaja, Irregular Books, paransi hieman asemaansa silmissäni järjestämällä piirrustuskilpailun, jossa tarkoituksena oli keksiä uusia spekulatiivia näkökulmia muinaisiin eläimiin. Kilpailun tuloksia ei ole vielä julkistettu, joten en tiedä kuinka pärjäsin (kilpailijoiden kovan tason ansiosta tuskin kovin kummoisesti), mutta tässä ovat kilpailuun lähettämäni työt ja hieman pohjaa kertomaan, mistä oikein on kyse.

Anurognathidaae-heimoon kuuluu muutama tunnettu laji hyvin erikoisia siipisaureja. Niillä oli leveä, sammakkomainen pää, iso suu ja valtavan suuret silmät. Ne olivat pieniä ja todennäköisimmin yöaktiivisia hyönteissyöjiä, jokseenkin kuin kehrääjälintuja. Lähes kaikissa näkemissäni kuvissa nämä sammakkosiipisaurit ovat lennossa ja hyönteisjahdissa, enkä muista koskaan nähneeni niille kuvatun minkäänlaista sosiaalista elämää.

Niinpä piirsin pienen parven Jeholopterus-siipisaureja päiväpiiloonsa puun oksanreikään. Paikkana on nykyinen Koillis-Kiina, aikana jurakauden loppupuoli. Aurinko on laskemassa ja siipisaurit sekä niiden kanssa kolon jakava liitävä Volaticotherium-nisäkäs heräilevät ja lähtevät vähitellen yön saalistusretkilleen. Siipisaurit elävät yhden koiraan ja pienen naarasjoukon muodostamana haaremina, kuten eräät trooppiset lepakot: koiraan tunnistaa hieman vaaleammasta untuvapeitteestä, jossa on tiuhemmin mustia täpliä.

Toinen ajatus tämän takana on se, että jotkin nykyiset eläimet kertakaikkiaan näyttävät hölmöiltä. Tai siis, katso vaikka tätä pöllökehrääjää. Miksipä kaikkien muinaistenkaan eläinten olisi pitänyt olla erityisen kauniita tai arvokkaan näköisiä?

Tämä ei harmi kyllä aivan ehtinyt kilpailuun. Idea syntyi Tuohikotin tappajatalitiaisesta, joka pääsi uutisiin muutamankin kerran helmikuussa. Yleensä eläimet saalistavat itseään pienempiä eläimiä, ja rooleissa ovat pedoiksi tunnistettavat eläimet hyökkäämässä kasvinsyöjiksi tunnistettavien kimppuun – vai kuinka onkaan? Ravintoketjut ovat harvoin niin selkeitä kuin päälle päin vaikuttaa, ja herttaisesta ulkonäöstään huolimatta jotkin eläimet voivat olla häkellyttävän kunnianhimoisia saalistajia. Peurat ja lehmät syövät lintuja, päästäiset syövät käärmeitä ja talitiaiset urpiaisia. Tuskinpa asiat ovat sen stereotyyppisemmin sujuneet ennenkään. Tässä kuvassa pieni, siivekäs dromaeosauri (eli tuttavallisemmin raptori) käy lähisukuisen lajin edustajan kimppuun tarkoituksenaan puhkaista tämän kallo jalkansa raatelukynnellä. Osapuolet ovat suunnilleen kanan kokoluokkaa.

Kaikki dinosaurukset eivät suinkaan olleet trooppisia. Viime vuosina on kertynyt yhä enemmän todistusaineistoa siitä, että dinosauruksia eli myös molempien napapiirien koleammalla puolella, missä ei suinkaan pysytty aina lämpöasteilla, vaikkei ilmasto aivan niin kylmä ollutkaan kuin napaseuduilla nykyään. Yksi eteläisten napaseutujen dinosaurus oli  Leaellynasaura. Tällä pienellä, sievällä dinosauruksella oli naurettavan pitkä häntä ja suuret silmät, joiden on arveltu olleen hyödyksi napaseudun talven kaamoksessa. Pitkänpitkä häntä tuntuu melkoiselta paleltumisriskiltä, joten arvelin, että se on varmaankin ollut paksun höyhenpeitteen suojaama ja toiminut kaulaliinana kylminä öinä.

Lisäksi en muista koskaan nähneeni dinosauruksella huuhkajamaisia höyhensarvia, joten piirsin sellaiset.

Kuvissa muinaiset eläimet ovat useimmiten joko täydellisen terveitä ja tyypillisiä lajinsa edustajia, tai vaihtoehtoisesti kuolleita ja tulevat parhaillaan syödyiksi. Vammautuneita tai epämuodostuneita eläimiä ei juuri näe, vaikka sekä mutaatiot että loukkaantumiset olivat varmasti muinoin aivan yhtä yleisiä kuin nykyäänkin. Usein vaikeastikin vammautuneet eläimet selviävät luonnossa hämmästyttävän pitkään.

Niinpä tässä on polydaktyliasta eli ylimääräisistä sormista ja varpaista kärsivä keskenkasvuinen Scansoriopteryx heilmanni. Polydaktylia ei tunnu olevan linnuille (eikä siis ehkä myöskään lintumaisille dinosauruksille) kovin vaarallista: silkie-rodun kanoilla on usein lukuisia ylimääräisiä varpaita, mutta ne tuntuvat yleensä silti kävelevän ongelmitta.

Lepinkäinen. Ei kai tähän tarvitse paljon sen enempää sanoa. Ajattelin tosin, että lepinkäisistä poiketen tämä raptori olisi voinut käyttää kuolleiden eläinten kokoelmaansa soidinpaikkana, jossa se esittelee saalistajan taitojaan potentiaalisille parittelukumppaneille.