Maailmankaikkeus taskussa

Tänä vuonna Joulupukin tuomisista paljastui Esko Valtaojan uusin hengentuote, joulumyyntiin ilmestynyt Kaiken käsikirja. Ehdin jo ahmia sen ensimmäisen kerran, ja haluan jakaa hieman ristiriitaisen kokemukseni kirjasta niillekin, jotka vielä pohtivat sen hankkimista, tai paikallisen kirjaston lainausjonoon asettumista. Aivan kaikesta puhuminen lienee hyvä aloitus uudelle vuodelle, ja tiedekirjalistakin saa pitkästä aikaa uuden arvostelun.

Niille, joille asia on vielä jäänyt epäselväksi, Esko Valtaoja on Turusta käsin vaikuttava tähtitieteilijä ja kirjailija. Hän on tullut tunnetuksi kauniista ja tunteita herättävästä kirjoitustyylistään ja häpeämättömästä optimismista. Miehen kolme ensimmäistä kirjaa olivat Kotona maailmankaikkeudessa,  Avoin tie: kurkistuksia tulevaisuuteen ja Ihmeitä: kävelyretkiä kaikkeuteen. Erityisesti Kotona maailmankaikkeudessa teki minuun valtavan vaikutuksen, kun pari vuotta sitten vihdoin keksin lukea sen.

Kirjahyllyn lisäksi Valtaojaan törmää tiuhaan tahtiin mediassa, jossa hän ottaa kantaa milloin mihinkin kuumaan perunaan, ruokakasvien geenimuuntelusta ääri-islamiin. Kun sanavalinnat ovat välillä hyvinkin räväköitä, on Valtaoja aiheuttanut myös ärtymystä ja kirvoittanut ”pysyisi vain niissä asioissa, joista jotain tietää” -kommentteja.

Esko Valtaoja edustaa lähestulkoon tuskastuttavaa uskoa tulevaisuuteen ja teknologiaoptimismia: sitä sellaista, jonka mukaan ihmiskunnan kohtalo on matkustaa tähtiin, mielellään mahdollisimman pian. Biologina, jonka tuttavapiiristä huomattava osa on tietotekniikan nykyisiä ja entisiä opiskelijoita, olen tällaisen optimismin suhteen mielenkiintoisessa ristiriitatilanteessa.

Ekologituttavistani monet ovat juuri niin pessimistisiä kuin biologit yleensä: ekokatastrofi on aivan nurkan takana, kuudes massasukupuutto on meneillään, ilmastonmuutos ryöstäytyy käsistä ja meillä on onnea, jos jäljellä on edes ruokaa lastenlapsillemme, materiaalisesta hyvinvoinnista nyt puhumattakaan. Ihmiset ovat pohjimmiltaan epärationaalisia eläimiä, joiden käyttäytymistä vaistot ohjaavat. Ahneiden suuryhtiöiden aikakaudella merkittäviä parannuksia on turhaa toivoa.

Tietoteknikot ovat aivan eri linjoilla: mikään aiemmin ennustetuista maailmanlopuista ei toteutunut, joten tuskin niin tekevät seuraavatkaan. Antaahan teknologian yhä kiihtyvä kehitys uusia ratkaisuja ja yhä enemmän resursseja niiden käyttöön. Tuleehan ihmisistä koko ajan yhä viisaampia ja inhimillisempiä. Tulevaisuus on täynnä loistavia, jännittäviä kuvia: teknologinen singulariteetti, kyborgit, tekoälyt, avaruusmatkailu. Ihmiset planetaarisina puutarhureina, vapaina olemaan mitä tahansa ikinä haluavatkaan.

Ja kuitenkaan kumpikaan osapuoli ei ole väärässä, molemmat perustavat näkökulmansa yhtä tukevasti tosiasioille – vain eri setille tosiasioita eri tavoin tulkittuna. Kummat ovat enemmän oikeassa? Jaa, minä en tiedä, mutta ainakaan en itse uraudu yhteen ajattelutapaan, koska tasapainottelen näiden kahden kulttuurin välissä.

Ai niin, Kaiken käsikirjastahan tässä piti puhua. Palataanpa aiheeseen. Kirja käsittelee sen, mikä Valtaojan mielestä jokaisen pitäisi tietää: se jutustelee todellisuuden olemuksesta, kertoo pääpiirteittäin maailmankaikkeuden historian ja rakenteen, tarinoi hetken erilaisista multiversumiteorioita, ajatuksia siitä mitä on oman maailmankaikkeutemme ulkopuolella. Sitten kävellään läpi elämän synty, kehityshistoria ja ihmisen evoluution vaiheet. Lopuksi nähdään Valtaojan näkemys ihmiskunnan historiasta ja tulevaisuudesta.

Kirja on sinänsä hyvin kirjoitettu ja kaunista kieltä, mutta siitä puuttuu se jokin, eräänlainen taianomaisuus, joka tuntui Kotona maailmankaikkeudessa -kirjassa (kuva: NASA, täältä). Se valtaojamaisuus, jota odotin, pääsi oikeastaan esiin vain alun maailmankaikkeuden lakeja käsittelevässä kappaleessa (joka on erinomainen ja kirjan lainaamisen arvoinen jo yksinään) ja uudelleen viimeisen kappaleen ihmiskunnan ylistyksessä. Kaikki niiden välissä tuntuu jotenkin hutaistulta, puolihuolimattomalta.

Teksti hypähtelee levottomasti, uusia aiheita otetaan esiin ja hylätään taas ilman kunnollista käsittelyä. Esimerkiksi evoluution yhteydessä mainitaan muutamalla lauseella, kuinka eugeniikka oli aikoinaan tutkijoiden ja poliitikkojen yleinen harrastus muuallakin kuin natsi-Saksassa. Valtaoja tokaisee, että tämäkin johtui evoluutioteorian väärin ymmärtämisestä, mutta siirtyy oitis muihin aiheisiin sanallakaan perustelematta, millä tavoin väärin evoluutio sitten oikein ymmärrettiin.

Toinen Kaiken käsikirjan ongelma on sama, joka mielestäni on viime aikoina enenevissä määrin vaivannut muitakin Valtaojan tekstejä: tarkoitus pyhittää keinot. Yksinkertaisen kirjoituksen aikaansaaminen monimutkaisesta aiheesta on vaikeaa, ja vielä vaikeampaa on kaivaa erilaisten näkökulmien ja tuhansien faktojen joukosta selkeä viesti. Ei siinä aina voi onnistua täydellisesti, enkä väitä olevani siinä itse ainakaan Valtaojaa parempi. Mutta ainahan arvosteleminen on helpompaa kuin itse tekeminen, joten arvostelen. Kirja itse tiivistää asenteen näin: ”Jos haluaa katsoa […] suurimmasta mahdollisesta perspektiivistä, ei pidä takertua yksityiskohtiin.”

Ainakin biologiaa käsittelevissä osuuksissa, joita asiantuntemukseni riittää arvioimaan, mennään usein vähän takamus edellä puuhun: ensin on päätetty haluttu viesti, ja sitten tosiasiat valikoidaan tukemaan tätä kaunista, valmiiksi pureksittua johtopäätöstä. Vähän puolitotuuksiinkin turvautuen. Tämä ei varsinaisesti tue edes itse kirjan tarkoitusta, joka Valtaojan mukaan on ”innostaa sinua ajattelemaan, ei kertoa sinulle, mitä ajatella.”

Mieleen jäänyt esimerkki tästä oli kertomus älykkyyden evoluutiosta. Valtaoja väittää, että eläinten ”keskimääräinen älykkyystaso on kasvanut aina uuden oksanhaarauman kasvaessa elämän sukupuuhun” ja perustelee väitettään ilmoittamalla, että ”sammakkoeläimet ovat keskimäärin älykkäämpiä kuin kalat”, mutta vähemmän älykkäitä kuin matelijat.

Kuka keksii ylläolevista lainauksista kolme virhettä? Pienenä ajatusjumppana voit nyt pysähtyä hetkeksi miettimään, mitä ne voisivat olla.

… Valmista?

Ensimmäinen ja ilmiselvin on se, ettei ole lainkaan todistettua, eikä välttämättä edes totta, että sammakkoeläimet olisivat kaloja älykkäämpiä. Hyvin erilaisten eläinten välinen älykkyyden vertailu on vielä pahasti lapsenkengissään, eikä tasapuolisia testejä yksinkertaisesti ole olemassa. Mutta se ei ole se suurin ongelma. Suurin on se, ettei sammakkoeläinten älykkyyttä ole ylipäätään tutkittu käytännössä lainkaan. Joidenkin kalojen ja matelijoiden älykkyydestä alkaa olla jo karkea käsitys, mutta sammakkoeläimet ovat yhä suuri kysymysmerkki. Niiden pääsääntöisesti varsin passiiviset elintavat huomioiden en ihmettelisi, jos sammakkoeläimet olisivat keskimäärin tuntuvasti vähemmän älykkäitä kuin kalat, jotka sentään ovat vaihtolämpöisten eläinten mittapuulla huomattavan aktiivisia ja usein hyvin sosiaalisia.

Ainoa jotensakin puolueeton tarjolla oleva mittari, aivojen suhteellinen koko, ei myöskään tue Valtaojan väitettä: sammakkoeläinten aivojen koko asettuu samaan haarukkaan luukalojen kanssa, ja on itse asiassa pienempi kuin rustokaloilla, selkärankaisten vanhimmalla oksanhaaralla. Alla olevassa kuvassa on tietenkin puutteellinen otos lajeista, mutta karkean yleiskuvan se antanee.

Valtaoja sortuu myös vanhaan harhaan, evoluution ajattelemiseen tikapuina, joissa jokainen lähempänä ihmistä oleva haara on ikään kuin korkeammalla ja kehittyneempi, ja ihmisen linjasta pois haarautuneet elämän puun oksanhaarat ovat jääneet paikoilleen, muistoiksi menneisyydestä. Tikapuuharha on peräisin jo antiikin ajoilta, ja niin sitkeä se on, että vielä 2010-luvun tieteentekijätkin sortuvat siihen.

Mutta onhan aivan ilmiselvää, että jos kaikki nykyään elävät eliöt ovat kehittyneet yhteisestä esi-isästä (kuten asianlaita hyvin suurella todennäköisyydellä on) niin ne kaikki ovat tähän päivään mennessä kehittyneet tismalleen yhtä kauan. Ei ole mitään syytä olettaa, että luonnonvalinta äkkiä lakkasi vaikuttamasta niihin otuksiin, jotka eivät enää kuuluneet suoraan ihmiseen johtavaan kehityslinjaan. Ei siis ole myöskään totta, että vaikkapa viitasammakko muistuttaisi ihmisen ja viitasammakon yhteistä esi-isää yhtään enempää kuin ihminenkään.

Vaikka jotkin eläimet – elävät fossiilit – eittämättä muistuttavat kauan sitten eläneitä esi-isiään ulkoisesti huomattavan paljon, ei silloinkaan ole mitään takeita, että niiden käyttäytyminen, älykkyys tai vaikkapa aineenvaihdunta olisivat lainkaan samanlaiset. Esimerkiksi Uudessa-Seelannissa elävät tuatarat (Sphenodon sp.) ovat ikivanhan Rhynchocephalia-ryhmän viimeiset elävät edustajat, eivätkä ne näytä päällisin puolin juuri muuttuneen satoihin miljooniin vuosiin (kuva: Wikimedia Commons). Tarkempi tarkastelu on kuitenkin osoittanut, että molekyylitason evoluutio on tuataroilla itse asiassa poikkeuksellisen nopeaa, ja esimerkiksi niiden hampaat ja leuat ovat hyvin pitkälle erikoistuneet ja matelijoiden joukossa jokseenkin ainutlaatuiset.

Sama pätee älykkyyden kehitykseen. Tietenkään kalat eivät jääneet hengenlahjoiltaan samanlaisiksi kuin kalojen ja ihmisten yhteinen esi-isä, vaan ne ovat kehittyneet omiin suuntiinsa siitä saakka. On olemassa varsin yksinkertaisia kaloja, tai jopa kaloja, joilla ei ole aivoja juuri lainkaan (kuten syvänmerenkrottien surkastuneet loiskoiraat). Mutta on myös kaloja, joiden aivojen suhteellinen koko lähentelee ihmisapinoiden mittoja ja joiden tiedetään laulavan ja leikkivän esineillä – niitä kutsutaan norsukaloiksi. Kun ylivoimainen enemmistö niin kalojen kuin sammakkoeläintenkin lajien kirjosta on älykkyydeltään täysin tuntemattomia, eikä minkäänlaista lajirajojen yli toimivaa älykkyysmittaria ole edes olemassa, on aika paksua tehdä minkäänlaisia väitteitä kummankaan ryhmän keskimääräisestä älykkyydestä.

Entäpä sitten lausahdus ”aina uuden oksanhaarauman kasvaessa elämän sukupuuhun”? Kuulostaa siltä kuin Valtaoja olisi katsonut sukupuita ymmärtämättä kunnolla, mitä oikein on tapahtunut puun haaroissa. Ikään kuin nisäkkäiden tai matelijoiden kaltaisen suuren ryhmän synty olisi jollakin tapaa erityinen, kertaluontoinen tapahtuma, johon liittyy sellaisia säännönmukaisuuksia kuin älyn kasvaminen.

Tosiasiassahan jokainen uusi oksanhaara on aikoinaan ollut aivan tavallinen lajiutuminen, kahden populaation lähtö geneettisesti eri suuntiin jostakin ekologisesta tai maantieteellisestä syystä. Lajiutumisia tapahtuu jatkuvasti, miljoonittain, eikä tässä nimenomaisessa lajiutumisessa ollut mitään erityistä. Vasta paljon, paljon myöhemmin voidaan piirtää sukupuu, jossa voidaan osoittaa sammakkoeläinten ja amnioottien kehityslinjojen haaraa ja sanoa: ”tuo haarautuminen tapahtui joskus kivihiilikaudella.” Millainen eläinlaji silloin tarkalleen jakautuikaan kahtia, se on jo aikoja sitten kadonnut historian hämäriin. Vaikka voisimme aikamatkustaa tuhansien tutkijoiden voimin kivihiilikaudelle, olisi todennäköisesti lopultakin mahdotonta löytää juuri tätä oikeaa lajiutumista kaikkien muiden lähes samanlaisten joukosta.

Matelijoiden ainutlaatuiset piirteet sammakkoeläimiin verrattuina eivät siis syntyneet jossakin erityisessä ”uuden oksanhaaran kasvussa”, vaan pitkänä sarjana lajiutumisia ja vähittäisiä muutoksia. Koko siitä eriasteisen ”matelijamaisuuden” kirjosta, joka satojen miljoonien vuosien aikana eli, me saimme tietoomme ne harvat, jotka ovat sattuneet elämään nykypäivään asti. Määrittelemme mielivaltaisesti ne tyypillisiksi matelijoiksi ja piirrämme raa-asti yksinkertaistetun sukupuun, jossa koko miljoonien harhailevien lajiutumisten ketju on tiivistetty yhdeksi paksuksi, suoraksi viivaksi. Se on hyvä yksinkertaistus, mutta sitä ei pidä mennä luulemaan todellisuudeksi.

En osaa sanoa, tekeekö Valtaoja yhtä karkeita virheitä muista tieteistä kirjoittaessaan, biologi kun olen. Kuvittelisin, ettei ainakaan omalla alallaan, tähtitieteestä tai fysiikasta kirjoittaessaan. Minun tekisi mieleni valittaa samaa kuin brittitiedekirjoittajat Jack Cohen ja Ian Stewart Evolving the Alien -kirjassaan. Kovien luonnontieteiden asiantuntijat luulevat, että biologia on helppoa, koska se ei ole yhtä eksaktia kuin fysiikka tai kemia. Niinpä he luulevat voivansa puhua siitä asiantuntevasti vain siksi, että ovat luonnontieteilijöitä ja ovat joskus käyneet pari kurssia tai lukaisseet pari kirjaa aiheesta, uhraamatta sille suurtakaan ajatustyötä. Luulen kuitenkin, ettei se ole ainoastaan biologien ongelma: eiköhän aliarviointi ole ihmistieteissä vähintään yhtä räikeää.

On tietenkin myös aivan mahdollista, että Valtaoja ymmärtää biologiaa enemmän kuin uskonkaan ja tiesi kyllä kaikki tasot, joilla sammakkoeläinväite oli väärä, mutta kirjoitti sen silti. Siinä tapauksessa kyse on pikemminkin tahallisesta harhaanjohtamisesta, mikä on vielä ikävämpää.

Älä kuitenkaan anna marinani masentaa: ei Kaiken käsikirja ole missään nimessä huono kirja. Sitä on vain luettava eräänlainen tarinointisuodatin päällä: faktoina esitetyt asiat eivät välttämättä ole faktoja, ja tarkoitus pikemminkin herättää ajatuksia ja tunteita kuin tarjota tietoa. Jos kuitenkin olet vasta aloittamassa Valtaojaan tutustumista, käteen kannattaa mieluummin poimia Kotona maailmankaikkeudessa tai Avoin tie. Kosmoksen siruja -esseekirjasta pidin myös – tosin en osaa sanoa, paljonko sillä oli tekemistä kirjan lukemisen aikaisen elämäntilanteeni kanssa, johon muutamat kirjan kohdat osuivat erinomaisen hyvin.

Oho, olinpas taas monisanainen.

 

Arvosana Kaiken käsikirjalle: 3 ½

Artikkelissa mainitut kirjat:

Esko Valtaoja: Kaiken käsikirja (2012, Ursa)

                      Kotona maailmankaikkeudessa (2001, Ursa)

                      Avoin tie: kurkistuksia tulevaisuuteen (2004, Ursa)

                     Ihmeitä: kävelyretkiä kaikkeuteen (2007, Ursa)

                     Kosmoksen siruja (2010, Ursa)

Jack Cohen & Ian Stewart: Evolving the Alien: the science of extraterrestrial life (2002, Ebury Press)