Tiedekirjojen luku oli kesän ajan pienellä tauolla, joten tiedekirjalistalla seisoivat kuukausia pitkälti samat kirjat. Kesäisin tuntuu olevan helpompaa keskittyä hyväntuuliseen höttöön, mieluiten sellaiseen, jossa on lohikäärmeitä. Jotain sain kuitenkin aikaiseksi: pitkän jahkailun jälkeen luin kannesta kanteen kenties kauneimman tiedekirjan, jonka olen ikinä nähnyt. Vuonna 2009 ilmestynyt Mammutin aika on taidemaalari Tom Björklundin ja Luontoillasta tunnetun biologi Seppo Vuokon yhteistyötä.
Voin kertoa lopputuloksen heti alkuun: tämä kirja on upea. Lue se!
Mammutin aika kertoo Euroopan luonnosta jääkausiaikana. Se ei keskity tiettyyn aikaan tai paikkaan, vaan esittelee laajasti, välillä turhankin epämääräisesti, kasvillisuutta ja eläimistöä mammuttiarolla. Keskimääräinen lukija tosin tuskin kaipaakaan tarkkoja karttoja tai vuosilukuja.
Mammuttiaro oli aivan omanlaisensa elinympäristö, jonka kaltaista on jäljellä hyvin vähän: suurin osa siitä on viimeisten kymmenen tuhannen vuoden aikana peittynyt metsän alle, soistunut tai osoittautunut hyväksi viljelymaaksi. Mammuttiaron tunnukset, mammutit ja villasarvikuonot, ovat myös kadonneet. Mammutin aika kuitenkin osoittaa hämmästyttävällä esimerkillä toisensa perään, että lähes kaikki mammuttiaron eläimet ja kasvit elävät vielä tänäkin päivänä, toinen toistaan yllättävämmissä paikoissa.
Nykyiset Lapin tunturien, Mongolian arojen, Afrikan savannien ja suomalaispuutarhojen lajit elivät vielä vähän aikaa sitten hämmästyttävänä sekasotkuna mammuttiarolla. Alkuperäisen elinympäristön katoaminen on vain pakottanut ne hajaantumaan turvapaikkoihin eri puolille Euraasiaa. Mammutin aika ei pelkästään kerro sitä, vaan myös näyttää kulmiakohotuttavan maalauksen toisensa perään. Virtahepoja lumpeiden keskellä Rein-joessa. Harakat kisailemassa villasarvikuonon niskavilloissa. Hyeenat poronmetsästyksessä. Munkkikorppikotka ja ahma nahistelemassa oikeudesta kuolleeseen arovisenttiin. Inspiroiduin jo tekemään oman kalpean jäljitelmäni, jossa luolaleijona on saamassa selkäänsä tarpaanilta keskellä kukkivia pohjoisen mammuttiaron kasveja – siis nykyisiä paljakka- ja tundrakasveja. Pikkutervakko, kaarlenvaltikka, lapinvuokko, mesimarja ja ruohokanukka lienevät Lapissa retkeilleelle tuttuja.
Lisäpisteitä Mammutin aika saa vähemmänkin tunnettujen aron osakkaiden esittelystä. Kirja saa katsomaan kasveja aivan uudella silmällä: mistä nokkonen on tullut Suomeen, ja miksi eteläinen nokkoslaji pistää, mutta pohjoinen ei? Millaisilla mailla tundran kasvit, kuten ihastuttava kultarikko, selvisivät, kun jäätikkö eteni ja perääntyi? Mikä on nunatakki?
Yleensä kyllästyn evoluutiosta kertoviin kirjoihin siinä kohtaa, kun aletaan jälleen kerran puhua ihmisen evoluutiosta. Tässä tapauksessa lumouduin täysin maalauksista. Tom Björklundin luolamiehet eivät ole karkean tai tyhmän näköisiä, eivätkä he näytä museon näyttelyesineiltä. Ensimmäiset eurooppalaiset näyttävät… ihmisiltä. Heillä on niin selvät, niin realistiset ilmeet ja persoonallisuudet, että huomaan heidän herättävän samanlaisia ensivaikutelmia ja ennakkoluuloja kuin oikeiden ihmisten tapaaminen. En pidä sivun 132 irokeesipojasta, mutta poikia opettavalla parrakkaalla miehellä on selvästi huumorintajua. Harvoin näin kouriintuntuvasti tajuaa, että kivikauden ihmiset luolamaalauksineen ja kivikirveineen olivat todella ihmisiä, persoonia siinä missä kuka tahansa meistä – vaikka se tietenkin on ilmiselvää, jos asiaa ajattelee.
Ehkä tärkein kirjan opetus on se, kuinka lyhyt on nykyisenkaltaisen Euroopan historia. Meikäläiset lajit eivät ole kehittyneet siihen ympäristöön, missä ne nyt elävät: ne ovat jääkauden selviytyjiä, sopeutuvaisista sopeutuvaisimpia. Se on arvokas opetus myös biologeille.
Arvosana: 5
planeetanihmeet.wordpress.com 