Lapin luonnon outo taika

Lapin luonnosta on tehty lauluja ja runoja, kirjoja ja postikortteja. Tuhannet ihmiset hakeutuvat vapaa-aikanaan tunturien karuihin ja koleisiin maisemiin aikaa ja rahaa säästämättä. Mikä siellä oikein on niin hienoa? En tiedä, mitä muut Lapissa näkevät, enkä muista mikä siellä oman sydämeni alun perin vei. Ehkä se oli silkkaa nostalgiaa lapsuuden maisemiin? Tänä kesänä pääsin ensimmäisen kerran pohjoiseen biologina, enkä enää ihmettele, mikä luonnontutkijan sydämen vie. Karu ja vehreä, tuttu ja eksoottinen ja uusi ja ikivanha elävät siellä rinnakkain häkellyttävinä yhdistelminä.

Tavallaan Lappi on menneen loiston maa: tunturit, jotka kerran olivat korkeimpia vuoria, jotka tällä planeetalla ovat koskaan kohonneet, ovat nyt pyöreiksi kuluneita kumpuja, jotka katselevat haikeasti alas omasta pinnastaan rapautuneiden kivien ja hiekan täyttämiin laaksoihin. Niiden korkeus on nyt enää viidenneksen siitä, mitä ne alun perin olivat: joskus ne kohosivat kymmenen kilometrin korkeuteen, kauas Mount Everestin yläpuolelle.

Kölivuoret nousivat niissä maanmullistuksissa, jotka aiheuttivat jättiläismanner Pangaean hajoamisen nelisensataa vuosimiljoonaa sitten. Silloin ensimmäinenkään kala ei ollut vielä ryöminyt maalle, ja nuorten, veitsenterävien vuorien rinteillä sinnittelivät jäkälät, itiökasvit ja hyönteiset. Vuorten kuluessa itiökasvit vaihtuivat havupuiksi, sammakkoeläimet saapuivat, vaihtuivat liskoihin, krokotiileihin ja dinosauruksiin. Lentoliskot kiertelivät niiden rinteitä, katosivat ja vaihtuivat lintuihin.

Tunturit ovat vaipuneet vanhuuttaan horrokseen ja näkevät unta nuoruutensa tulisista huipuista ja dinosauruksista murentuessaan yhä pienemmiksi pakkasen, tuulen ja sateen kuluttamina. Niiden silmissä metsä ja tundra, jää ja vesi, matelijat ja nisäkkäät vaihtuvat silmänräpäyksessä. Ne ovat vanhimpia yhä tunnistettavissa olevia vuoristoja, vaikka kokonainen jääkausien sarja on raapinut niitä: muut ovat jo aikaa sitten kuluneet hiekaksi tai uponneet merten syvyyksiin.

Nyt kymmenkilometriset vuoret, laavavirrat ja suuret havupuut ovat poissa, ja Lapin kauneus on pientä, karua ja lempeää. 60-luvulla painettu kirja nimeltä Kevo: Lapin luonnon tutkimuspaikka kuvailee, kuinka noidanlukoksi nimetyn pikku saniaisen voivat löytää vain ”matalat ja nöyrät ihmiset”. Olin sekä ilahtunut että ylpeä, kun itse löysin sellaisen.

Ehkäpä sama pätee koko maisemaan. Tunturit eivät kohoa jylhinä kuin Alpit, vaan ovat pyöreitä ja pehmeitä. Tunturikoivut ovat hädin tuskin miestä korkeampia, vanhoja ja vänkyräisiä kuin suoraan satukirjan kuvasta. Niiden alla kasvavat kukat ja ruohot, ankaran ilmaston ja karun maaperän mataliksi painamina. Joka malttaa kävellä katse maassa ja kyykistyä lähelle, löytää hämmästyttävää kauneutta ja eksoottisia kasveja, joita etelästä on turha etsiä.

Siro, petomainen siniyökönlehti sievine kukkineen koristaa kosteita paikkoja. Sen pienempi, harvinaisempi serkku, karvayökönlehti, kasvaa vain tulipunaisen rahkasammalen peittämillä puronvarsilla, joilla sen limenvihreät lehdet ja laventelinvärinen kukka hohtavat kuin jalokivet – jos vain katsoo tarpeeksi läheltä: koko kasvi on hädin tuskin viittä senttiä korkea.

Parhaimmillaan tunturi on kukkien peitossa: alhaalla rehevillä niityillä voisi melkein luulla olevansa tuhatkunta kilometriä etelämpänä, kun kellosinilatva muodostaa sinisiä pilviä, kauttaaltaan viininpunainen kaarlenvaltikka nostaa kalpeat kukkansa kohti taivasta ja kullero värjää notkot keltaisiksi. Karumpi tunturikoivikkokin tarjoaa hätkähdyttäviä näkyjä: ruohokanukan valkoiset patjat, hento ja ruusunpunainen pikkutalvikki, jokaisessa soisessa painanteessa kukkiaan kohottava hilla, joka lupaa syksyksi herkullisia marjoja.

Eivätkä tuulisimmatkaan huiput ole vailla elämää. Vaikka huipulla ei ole multaa nimeksikään eikä piiskaava tuuli anna edes lumen kertyä suojaamaan talven paukkupakkasilta, kasvit tarrautuvat tiukasti kiinni kiveen ja sinnittelevät. Ne kasvavat maata pitkin, kenties vain muutaman sentin vuosikymmenessä, ja kasvattavat juurensa syvälle routaiseen tunturiin. Pikkuisinkin kukkanen voi osoittautua vuosikymmeniä vanhaksi puuksi, kun sitä katsoo tarpeeksi läheltä. Lehdet ovat paksut ja kiiltävät kuin aavikkokasvien, vaikka tuntureilla sataa usein. Lyhyen kesän valoisina päivinä ja öinä ne nostavat kukkansa varovasti irti kivestä: sielikön pinkki, lapinvuokon valkoinen ja sinirikon purppura. Niitä pölyttävät pikkuruiset sääsket ja valkeat yöperhoset, jotka pyrähtelevät kasvillisuuden seassa varoen joutumasta armottoman tuulen vietäväksi.

Orkideat mieltää helposti eksoottisten maiden kasveiksi: ne kasvavat höyryävissä viidakoissa jättiläispuiden oksilla tai korkealla pilvimetsissä. Lapin karussa maisemassa ei odota näkevänsä orkideaa, ja sitä hätkähdyttävämpää onkin törmätä hienostuneen täplikkääseen maariankämmekkään tai mausteneilikan tuoksuiseen lettokirkiruohoon.

Toki osa kämmeköistäkin on Lapin tuttuun tapaan pieniä ja huomaamattomia. Kerätessämme kasveja prässättäväksi tunturikasvikokoelmaa varten löysimme kymmensenttisen, hoikan varren, jota koristi muutama hento jyväntapainen. Emme osanneet päättää, oliko se heinä, sara vai kenties vihvilä, joten otimme sen mukaan myöhempää tarkastelua varten. Kirja kädessä tajusin viimein katsovani kenties maailman vaatimattominta orkideaa: pienen ja epäkiinnostavan heinän näköinen kasvi oli hentosuolake.

Ja mitä eläimistä? Niiden luulisi olevan yhtä vaatimattomia kuin ympäristönsäkin, mutta alun perin Lappi on ollut suurten, eksoottisten ja värikkäiden eläinten maa. Porotalous ja metsästys ovat muuttaneet paljon: naali, susi ja ahma ovat käytännöllisesti katsoen kadonneet ja niiden elämää ylläpitänyt villi tunturipeura muuttunut puolikesyksi kotieläimeksi, jonka aidattua laidunta koko pohjoinen luonto on, kansallispuistoja myöten. Poroja on paljon, paljon enemmän kuin Lapin hauras luonto kestää. Valkeat jäkälämatot ovat kadonneet tunturien rinteiltä, ja talvisin eläimille kuljetetaan heinää. Silti talvi on monelle porolle liian raskas: ei vaatinut pitkääkään kävelyä tunturissa kerätä kokonaista sylillistä puhtaaksi kaluttuja poronluita.

Räikeän oranssimusta tunturisopuli on pohjoisen salainen valtias. Se on yksi harvoista eläimistä, jotka pystyvät sinnittelemään elossa pelkkää sammalta ja jäkälää syöden. Edes viime jääkauden kilometrejä paksu jäävaippa ei riittänyt ajamaan sopulia kotiseuduiltaan: Norjan korkeiden tunturien huiput säilyivät jäättöminä nunatakkeina, pikku suojapaikkoina, joilla muutamat sitkeä kasvit – ja sopulit – odottelivat jään vetäytymistä.

Viime vuonna oli ensimmäinen todellinen sopulivaellus vuosikymmeniin. Sen on täytynyt olla huima luonnonnäytelmä, sillä merkit näkyivät tunturimaisemassa yhä. Tunturikoivikossa varvikkoon oli tallautunut tuhansien sopulintassujen alla syviä polkuja. Kaikki polkujen syvennykset ja kuopat olivat yhä täynnä sopulien vaaleanruskeita papanoita, ja tiheässä lojui edelleen kuolleita sopuleita. Talvenkaan aikana kaikkia raatoja ei oltu ehditty syödä, vaikka ketut, jyrsijät ja muut ohikulkijat olivat varmasti mässäilleet vatsansa pullolleen päivästä toiseen. Nyt säälittävät raadot olivat lähinnä kuivahtaneita taljoja, joiden sisällä luut törröttivät. Seuraavan vuoden tai kaksi sopulit ovat niin vähissä, ettei uskoisi niitä olevan olemassakaan, ja sitten kanta lähtee taas kipuamaan, vähitellen.

Eivätkä linnutkaan ole pieniä, harmaita saati vaatimattomia. Kuukkeli, Lapin tunnuslintu, on Suomen varislinnuista ehdottomasti värikkäin ja tunnettu rohkeasta ja uteliaasta luonteestaan. Sinirinta laulaa kuin satakieli, mutta on värikäs kuin tropiikin lintu. Oranssimusta järripeippokin näyttää olevan tunturikoivussa tyystin väärässä paikassa. Majesteettinen korppi on tunturissa tavallinen tuttavuus, älykkyydeltään verrattavissa ihmisapinoihin ja eliniäkseen pariutuva.

Petolinnuista puhumattakaan. Suurta, leveäsiipistä piekanaa näkee usein kaartelemassa tunturien yllä. Salamannopeaa tunturihaukkaa tapaa vain täällä, eivätkä kotkatkaan ole vallan harvinaisia. Kenties elämäni tähän saakka koomisin näky oli kesällä 2005 Kaldoaivin erämaassa hätäisesti ylitse lentänyt kotka, jonka perässä tuli ärhäkästi säkättävä räkättirastas. Yksi ainoa räkättirastas.

 

Kuvat suurenevat klikkaamalla. Kaikki kuvat sutta lukuun ottamatta ovat heinäkuussa Inarinlapissa ja Pohjois-Norjassa otettuja. Susi on kuvattu Ähtärin eläinpuistossa.

Lähteitä ja lisätietoa:

Paavo Kallio & Matti Uus-Honko 1962: Kevo: Lapin luonnon tutkimuspaikka. Kauniisti kuvitettu luontokirja, saatavilla antikvariaateista.

Henry Väre & Rauni Partanen 2009: Suomen tunturikasvio. Selkeä ja kätevästi mukana kulkeva Lapin kasvien tunnistusopas.

Carl von Linne (Marja Itkonen-Kaila 1991): Lapin kasveja. Lyhennetty ja käännetty Flora Lapponica – teoksesta (1737).

Fedorov & Stenseth 2001: Glacial survival of the Norwegian lemming (Lemmus lemmus) in Scandinavia: inference from mitochondrial DNA variation. Proceedings of the Royal Society: Biological Sciences.

Wikipedia: Scandinavian Mountains.