Utelias mehiläinen ja uskollinen tiainen: persoonallisuuden salaisuudet

Eläinperheeseeni kuului kaksi kesyrottaa. Ne olivat siskokset, samasta poikueesta ja samassa häkissä kasvaneet – enkä olisi voinut kuvitella kahta niin erilaista persoonaa. Tummempi rotta oli luottavainen ja alistuva, antoi tehdä itselleen tai keräämilleen aarteille mitä tahansa korkeintaan vinkuen surkeasti vastalauseeksi. Vaalea neito oli tulinen ja itsepäinen ja näykkäisi kipeän varoituksen, jos sen tavaroihin yritettiin koskea. Vielä, kun ne vanhuudenheikkoina ja kasvainten vaivaamina saivat lopetuspiikkinsä, ne käyttäytyivät luontonsa mukaan: tumma kyyhötti paikallaan surkeasti vikisten, vaalea upotti napakasti hampaansa eläinlääkärin sormeen.

Kukapa ei olisi tavannut, tai vähintäänkin kuullut tarinoita eläimistä, jotka ovat yksilöllisiä persoonia? Tiedepiireissä koko aihetta kuitenkin välteltiin vuosikymmeniä kuin ruttoa, samoin kuin kaikenlaista eläinten tietoisuuden ja tunteiden tutkimusta. Tutkijat pelkäsivät, aiheellisesti, leimautuvansa epäuskottaviksi eläinten inhimillistäjiksi, jos edes myöntävät sen mahdollisuuden, että rotan tai papukaijan pääkopassa liikkuu jotain. Ajat ovat onneksi muuttuneet aivan parin viime vuosikymmenen aikana.

Eläinten persoonallisuuden tutkimuksen muututtua luvalliseksi riistaksi siitä on tullut nopeasti kuuma aihe: Google Scholar löytää hakusanalla ”animal personality” lähes kuusikymmentätuhatta artikkelia yksin 2000-luvulta. Samalla ”persoonallisuus” muista kuin ihmisistä puhuttaessa on saanut kunnollisen määritelmän: sillä tarkoitetaan ennustettavissa olevia säännönmukaisuuksia yksilön käyttäytymisessä eri tilanteissa. Jotta niitä olisi suuremmin mieltä tutkia, niiden pitäisi myös olla saman lajin yksilöillä erilaisia.

Käytännössä mitataan yleensä erilaisia persoonallisuuden piirteitä käyttäytymistesteillä, joiden arvellaan tuovan erot esiin. Aggressiivisuutta, rohkeutta tai taipumusta etsiä uusia kokemuksia mitataan useimmin esimerkiksi vertailemalla, kuinka usein kukin yksilö tappelee, kuinka nopeasti se tulee tutkimaan uutta esinettä tai kuinka usein se vaeltaa vieraille alueille ravinnonhakuun.

Uutena tieteenalana persoonallisuustutkimus on ymmärrettävästi hajanainen. Samoja persoonallisuuspiirteitä pyritään mittaamaan monella erilaisella testillä, joiden tulokset eivät välttämättä lainkaan korreloi keskenään, ja toisaalta osittain tai kokonaan päällekkäisistä persoonallisuuden piirteistä käytetään sekavaa sotkua erilaisia nimiä. Erakkoravuilla (Coenobita clypeatus), kotilonkuorissa asustavilla pikku ravuilla, tehdyssä tutkimuksessa järjestettiin kahdeksan eri persoonallisuustestiä, joista neljän ajateltiin mittaavan rohkeutta (boldness-shyness) ja neljän taipumusta uusien kokemusten etsimiseen (exploration-avoidance). (kuva: ZooFari/Wikipedia)

Ja mitenkö ravun persoonallisuutta mitataan? Vaikkapa kääntämällä ne ylösalaisin ja katsomalla, milloin ne alkavat räpistellä. Siirtämällä ne vieraaseen paikkaan ja seuraamalla, kauanko kestää, ennen kuin ne alkavat tutkia paikkoja. Pakkokatsottamalla niille videota lähestyvästä pedosta ja seuraamalla reaktioita. Ravuille puuha oli epäilemättä perin voimillekäyvää, mutta tutkijoille valaisevaa: vaikka kukin yksittäinen rapu käyttäytyy hyvin johdonmukaisesti samoin, kun sama testi toistetaan, eivät samaa persoonallisuuspiirrettä mittaavat testit juurikaan korreloineet. Toisin sanoen rapu, joka tulee nopeasti ulos kuorestaan, kun se on käännetty ylösalaisin, onkin ehkä aivan erilainen persoona kuin sellainen, joka tulee nopeasti ulos kuorestaan uuteen paikkaan siirtämisen jälkeen.

Huolimatta hienoisesta hämmennyksestä sen suhteen, mitä oikein ollaan mittaamassa, eroja yksilöiden välillä on löytynyt jokseenkin kaikilta lajeilta ja kaikilta persoonallisuuden piirteiltä, joita on ylipäätään keksitty mitata. Ei ainoastaan koirien ja simpanssien kaltaisilta eläimiltä, kuten äskeinen erakkorapuesimerkki jo mahtoikin osoittaa, vaan esimerkiksi hyeenoilta, talitiaisilta, mehiläisiltä ja hämähäkkitutkija Sam Marshallin mukaan luultavasti myös tarantulilta.

Moinen persoonallisuuksien monimuotoisuus suorastaan kerjää yhtä kysymystä: miksi? Miksi on olemassa lempeitä ja äkäisiä rottia, arkoja ja rohkeita erakkorapuja?

Aluksi persoonallisuuseroja pidettiin satunnaisena vaihteluna jonkin luonnonvalinnan suosiman optimin ympärillä. Olisi siis olemassa yksi persoonallisuus, joka takaisi eläimelle kaikkein parhaan selviämiskyvyn ja eniten jälkeläisiä, mutta ihanteen ympärillä olisi vahingossa syntyvää vaihtelua molempiin suuntiin. Silloin persoonallisuus olisi pohjimmiltaan aika epäkiinnostava tutkimuskohde. Vaihtelu on kuitenkin aivan liian laajaa ja järjestelmällistä: joku idea siinä on oltava.

Yksi syy erilaisten persoonien olemassaololle voi olla, että on yksinkertaisesti olemassa useampi kuin yksi optimaalinen tapa suhtautua ympäristöön. Erilaiset strategiat saattavat olla keskenään yhtä hyviä, tai niiden paremmuus voi vaihdella olosuhteiden mukaan, jolloin ne kaikki säilyvät. Yksi esimerkki saattavat olla ”hitaat” ja ”nopeat” talitiaiset, joita eräässä tutkimuksessa jalostettiin antamalla persoonallisuustesteissä ääripäiksi sijoittuneiden lintujen pariutua keskenään.

Nopeat talitiaiset olivat aktiivisempia, ne etsivät ruokaa huolimattomammin, mutta laajemmalta alueelta. Ne kehittivät uusista tilanteista rutiineja nopeammin ja ottivat suurempia riskejä.  Ne olivat nopeita myös sosiaalisessa elämässä: kiistatilanteissa ne käyttivät vähemmän aikaa mahtailuun ja kävivät useammin suoraan kiinni. On helppo kuvitella, kuinka hitaat, huolelliset ja turvallisesti elävät tiaiset voivat elää yhdessä räväköiden naapuriensa kanssa, vahvuuksien tasapainottaessa heikkoudet. Ehkä tilaa on myös liukuvalle sarjalle keskimääräisiä persoonallisuuksia ääripäiden välissä, niin kuin asianlaita luonnossa näyttäisi olevan.

Jännittävää kyllä, samanlaisten persoonien huomattiin myös pariutuvan mieluummin keskenään, kun niille tarjottiin useita puolisoehdokkaita. Lisäksi linnut matkivat mieluummin itsensä kaltaisia kuin erilaisia persoonia. Keinotekoisesti korostetutkin persoonallisuuserot siis alkoivat automaattisesti myös ylläpitää itseään. Iso osa persoonallisuuseroista voikin syntyä tai säilyä yksinkertaisesti parinvalinnan sivutuotteena.

Mielenkiintoinen, ja perin inhimillinen yksityiskohta talitiaisten elämästä paljastui toisessa tutkimuksessa, jossa mitattiin lintujen taipumus uusien kokemusten etsimiseen (novelty-seeking, ilmeisesti melkein, mutta ei aivan sama asia kuin alun erakkoravuilta mitattu exploration-avoidance). Sitten lintusten perhe-elämää seurattiin. Huomattiin, että pariskunnissa, joissa molemmat linnut sijoittuivat korkealle tällä mittarilla, tapahtui enemmän pettämistä kuin muissa kombinaatioissa. Tutkijat arvelivat syyksi joko jälkikasvun persoonallisuuden optimointia (jos persoonallisuus periytyy, jälkikasvussa on vähemmän ääripäitä ja enemmän monimuotoisuutta, jos isä on joku muu kuin oma puoliso) tai yksinkertaisesti ääripersoonallisuuksien huonoa kykyä tulla toimeen keskenään. Voisin myös rohjeta arvata, että uudet parittelukumppanit saattavat olla juuri niitä uusia kokemuksia, joiden hakemiseen näillä persoonilla oli taipumusta. Jos olisin talitiainen, en taitaisi pitää näistä tyypeistä.

Yhdyskuntahyönteisillä tai muilla tiiviissä yhteisöissä elävillä eläimillä saattavat persoonallisuudet olla olennaisia myös erilaisille sosiaalisille rooleille ryhmässä. Äkkiseltään saattaisi luulla, että kaikki mehiläistyöläiset ovat samanlaisia ja korvattavissa millä tahansa toisella, mutta ihan niin ei asianlaita tunnu olevan. Samalla novelty-seeking -asteikolla mitaten myös mehiläisissä on erilaisia tyyppejä. Samat mehiläisyksilöt olivat muita todennäköisemmin sekä etsimässä uusia ravinnon lähteitä että uusia pesäpaikkoja. Kaiken kukkuraksi niiden aivoissa toimivien geenien suhteista löydettiin samanlaisia eroja verrattuna muihin mehiläisiin kuin jännitystä etsivillä ihmisillä tylsempiin tallaajiin verrattuna. Kaiken kukkuraksi mehiläisten persoonallisuuteen voitiin vaikuttaa samoilla aineilla kuin ihmistenkin: enemmän dopamiinia, enemmän jännityksen etsintää!

Ainakin aivojen välittäjäaineet siis vaikuttavat persoonallisuuteen. Entä mistä persoonallisuus tulee? Syntyvätkö eläimet – ihmisetkin – persoonallisuus valmiiksi kirjoitettuna, vai rakentuuko se kokemuksen myötä? Muistuttaako jälkikasvu vanhempiaan?

Kirjassaan Geenit, kokemus ja ihmisenä oleminen Matt Ridley kuvailee kauniisti oman käsityksensä persoonallisuudesta, ei möykkynä, johon kuuluu geneettinen ja opittu osa, vaan ikään kuin rakennelmana, joka syntyy molempien puolten vuorovaikuttaessa toistensa kanssa koko elämän ajan. Geenit vaikuttavat siihen, millaisia kokemuksia ja millaista ympäristöä yksilö etsii, ja kokemukset muovaavat persoonallisuutta. Ympäristö myös vaikuttaa siihen, mitkä geenit seuraavaksi aktivoituvat, joka taas vaikuttaa omalta osaltaan. Olen sitä mieltä, että Ridley osuu ainakin lähelle totuutta.

Hitaiden ja nopeiden talitiaisten kasvatus tai vaikkapa vain silmäys eriluonteisiin koirarotuihin kertovat, että persoonallisuus kyllä periytyy. Toisaalta sisaruksetkin voivat olla keskenään aivan erilaisia, eikä minkäänlaisia sääntöjä periytyvyydelle ole onnistuttu löytämään, joten se lienee äärimmäisen monimutkainen ominaisuus. Se tuskin oli kovin yllättävää.

Ja jos persoonallisuus periytyy, niin tekevät persoonallisuushäiriötkin. Jackson Laboratory Mainessa, Yhdysvalloissa on erikoistunut mieleltään järkkyneisiin hiiriin, joita käytetään ihmisten mielen ongelmien tutkimukseen. He ovat onnistuneet kasvattamaan ahdistuneita hiiriä, masentuneita hiiriä, skitsofreenisia hiiriä, anorektikkoja, autisteja, ja keskittymishäiriöisiä. Hiiret eivät varmasti ole asiasta samaa mieltä, mutta niiden pelkkä olemassaolo tuntuu huikelta saavutukselta. Hiiren mielellä on vielä enemmän yhteistä ihmismielen kanssa kuin osaisi kuvitellakaan, niin pieni ja yksinkertaisen oloinen olento kuin se onkin.

Jos jätetään, jo silkan artikkelin pituuden vuoksi, syvempi persoonallisuuden olemuksen pohdinta psykologien heiniksi ja pidetään säännönmukaisia eroja käyttäytymisessä luotettavana mittarina persoonasta, on myös selvää, että persoonallisuus voi muuttua oppimisen myötä. Sitä on tutkittu, hieman yllättäen, kaloilla. Kirjolohilla (Oncorhynchus mykiss) tehdyssä tutkimuksessa valittiin erityisen arkoja ja erityisen rohkeita lohia. Sitten niille järjestettiin erilaisia kokemuksia ja katsottiin, muuttuvatko ne.

Rohkeat kalat, jotka saivat tarkkailla aremman yksilön käyttäytymistä, alkoivat käyttäytyä itsekin aremmin. Ne menettivät itseluottamuksensa myös, jos ne hävisivät tappelussa toista lohta vastaan. Arat kalat sitä vastoin eivät ottaneet mallia, vaikka kuinka katselivat rohkeaa lajitoveriaan. Sen sijaan jos ne pakotettiin tappeluun, ne alkoivat käyttäytyä rohkeammin riippumatta siitä, voittivatko ne vai hävisivätkö. Ehkä, tutkijat arvelivat, arat kalat laskelmoivat joutuvansa ottamaan enemmän riskejä, jos paikalla on joku jonka kanssa on pakotettu kilpailemaan.

Samankaltainen koe pienemmillä ja sosiaalisemmilla seeprakaloilla (Danio rerio) sen sijaan antoi päinvastaisia tuloksia. Seeprakaloja on pidetty lemmikkeinä ja koe-eläiminä vuosikymmeniä, ja koska ne on helppo saada lisääntymään, niistä on ehtinyt kehittyä kesy, akvaarioelämään sopeutunut kanta. Olennainen ero kesyjen ja villien seeprakalojen välillä on persoonallisuudessa: kesyt ovat paljon rohkeampia. Tässä kokeessa rohkeutta mitattiin sillä, kuinka läheltä kalat tulivat tutkimaan vierasta, liikkuvaa esinettä. Kun villejä ja kesyjä seeprakaloja pidettiin yhdessä, villeistä tuli rohkeampia, mutta kesyistä ei koskaan arempia. Selityksiä tulokselle voi olla monia. Ehkä kesyt seeprakalat olivat pysyvästi menettäneet kykynsä varovaisuuteen, tai ehkä ne olivat vain liian tyhmiä ottaakseen mallista onkeensa. Vankeudessa kasvaneiden eläinten aivot ovat usein tuntuvasti pienemmät kuin villien lajitoverien.

Lemmikinomistajien ja villieläinten tarkkailijoiden näkemykset aggressiivisista koirista, ujoista kaloista ja uteliaista pikkulinnuista eivät siis sittenkään ole kuvittelua. Meidät on ehkä opetettu liiaksikin välttämään eläinten inhimillistämistä – jopa siihen pisteeseen, että moni kieltäytyy näkemästä inhimillisyyttä silloinkin, kun se on aivan nenän edessä. Toisaalta liiallinen inhimillistäminenkin on todellinen, ja joskus kirjaimellisesti vaarallinen ilmiö. Eräskin innokas, mutta tietämätön luontoharrastaja oli vähällä päästä hengestään, kun hetken mielijohteessa kuvitteli villien intiannorsujen arvostavan tervehdystä hindujen norsujumalasta kertovalla runolla. Eikä hienosti pyntätty newyorkilainen rotukoira varmastikaan osaa arvostaa luksushäitä.

Luottamusta lemmikkiharrastajien tulkintoihin kuitenkin herättää se, että tutkimusten mukaan ihmiset ovat hyviä arvioimaan sellaisten eläinten persoonallisuutta, jotka he tuntevat hyvin. Eräässä tutkimuksessa ihmiset arvioivat sekä toisten ihmisten että koirien persoonallisuutta, ja yllättäen osoittautuivat molemmissa yhtä hyviksi. Toki koiralla on erityisasema ihmisten kumppanina, mutta ehkä sama pätee ainakin osittain muihinkin lajeihin.

 

Lähteitä ja lisätietoa:

Matt Ridley: Geenit, kokemus ja ihmisenä oleminen (Terra Cognita, 2004) – mielenkiintoisia näkökulmia geneettisen ja opitun yhteen kietoutumisesta.

Jeffrey Moussaieff Masson: Kun norsut itkevät: eläinten tunne-elämä (WSOY, 1998) – tästä kirjasta löytyy tarina norsusta, joka ei pitänyt runoista.

Wired Science: Honeybees may have personality.

Discover Magazine: Stalking spiders. – tämän artikkelin lopussa puhutaan hämähäkkien yksilöllisyydestä.

Discover Magazine: Of mice and men and medicines. – hieno, pitkä artikkeli persoonallisuushäiriöisistä hiiristä ja niiden tutkimuksesta.

Discover Magazine (Frans de Waal): Are we in anthropodenial?

The Thoughtful Animal: Feeling snappy? Measuring personality in hermit crabs.

Science Daily: Schooling Fish: wild zebrafish assess risk through social learning.

Stamps & Groothuis 2010: The development of animal personality: relevance, concepts and perspectives. Biological Reviews.

Groothuis & Carere 2005: Avian personalities: characterization and epigenesis. Neuroscience & Biobehavioral Reviews.

van Oers ym. 2008: Personality is associated with extrapair paternity in great tits, Parus major. Animal Behaviour.

Frost ym. 2007: Plasticity in animal personality traits: does prior experience alter the degree of boldness? Proceedings of the Royal Society B.

Samuel Gosling 1998: Personality dimensions in spotted hyenas (Crocuta crocuta). Journal of Comparative Psychology. Tutkimus ihmisten kyvystä arvioida hyeenojen persoonallisuutta. Pelkkä tiivistelmä, valitettavasti.

Gosling ym. 2003: A dog’s got personality: a cross-species comparative approach to personality. Journal of Personality and Social Psychology. Tutkimus ihmisten kyvystä arvioida koirien ja toisten ihmisten persoonallisuutta. Pelkkä tiivistelmä.