Museon uumenissa: pussihukkia, kvesaaleja ja hyttysiä

Pidän luonnontieteellisistä museoista, mutta vähäisen kaupunkimatkailuhistoriani vuoksi kokemukseni niistä ovat lievästi sanoen rajalliset. Tukholman Naturhistoriska riksmuseet oli kaiken kaikkiaan kolmas luonnontieteellinen museo, jossa olen päässyt käymään: kaksi muuta ovat Helsingin vastine ja Jyväskylän pikkuruinen Luontomuseo.

Olin siis oikeaoppisen häkeltynyt ja innostunut käynnistäni. Ensinnäkään museo ei ole talo vaan linna. Edes Tukholman kuninkaanlinna ei ole kovin paljon luonnontieteellistä museota komeampi. Toisekseen, se on erinomaisesti suunniteltu ja kaikkea, mitä luonnontieteellisen museon pitääkin olla. Siitä päätellen, että halleissa kierrelleet lukuisat eri-ikäiset koululaisryhmät olivat näköjään yhtä innoissaan kuin minä, näyttää myös eri kohderyhmien huomioon ottaminen onnistuneen.

Museo sijaitsee varsinaisen kaupungin ulkopuolella Tukholman yliopiston massiivisen kampusalueen yhteydessä. Harmi kyllä emme ehtineet kierrellä kampusaluetta enempää, eikä tuulinen ja räntäsateinen sää siihen houkutellutkaan. Luonnontieteellistä museota vastapäätä olisi ollut myös Bergianska trädgården, kotisivujensa perusteella mielenkiintoinen trooppisia kasveja esittelevä kasvitieteellinen puutarha. No, ehkäpä sitten seuraavalla visiitillä, jonka bussipysäkillä loskassa värjötellessämme vakaasti päätimme olevan kesällä. Mieluusti pahimpien helteiden aikaan.

Kelistä huolimatta museo ei jättänyt kylmäksi. Se oli valtava ja todella hyvin suunniteltu. Jo lipunmyyntijonosta pääsi katselemaan sekalaista luonnontieteellistä sälää: gibbonin luuranko, kauniisti viimeistelty kalasammakko Acanthostegan malli, jättiläispunapuun rungosta leikattu uskomattoman kokoinen poikkileikkaus, kaksi yhteenkasvanutta suurta kookospähkinää, jotka näyttivät valtavalta ihmisen takamukselta ja herättivät yleistä hilpeyttä.

Varsinaiset näyttelyhallit olivat tyyliltään juuri niin vaihtelevia, ettei koskaan tiennyt, mitä seuraavan kulman takaa paljastuu. Pohjoismaista luontoa esitellyt huone oli selvästi lapsille suunnattu ja täynnä pieniä tietokilpailuja ja ovelia havainnollistavia esimerkkejä, kuten metsäpaloa simuloiva pimeä huone ja koppi, johon kätketyistä kaiuttimista kuului hyttysten ininää. Hyttyset tuntuivat kiertelevän ympärillä niin uskottavasti, että kopissa oli vaikea olla paikoillaan.

Erityisesti tällä osastolla täytetyt eläimet tekivät vaikutuksen. Ne olivat oppimattomaan silmääni todella taitavasti täytettyjä ja aseteltu luonteviin ja mielikuvituksellisiinkin asentoihin kauniisti rakennettuihin kaappeihinsa. Varpusparvella oli meneillään soidinmenot, varis kiskoi ilkikurisena maakotkaa pyrstösulista, ilves oli jähmettynyt kesken loikan.

Sekalaiseen joukkoon käytäviä ja pikku huoneita oli koottu näyttely nimeltä ”Diversity of Life”. Se oli puolestaan kasattu aitoon viktoriaanisen luonnontieteen tyyliin: ahtaisiin vitriineihin ja seinille oli kerätty valtava kokoelma toinen toistaan hienompia ja harvinaisempia aarteita vieri viereen niin, että huoneissa kiertäessä ei tiennyt, minne olisi silmänsä pistänyt.

Tämä huone oli täynnä lintuja. Helmikanat, malleekanat, kuningaskalastajat, medestäjät ja kenkänokat istuivat vieri vieressä lasin takana ja antoivat hätkähdyttävän kuvan lintujen monimuotoisuudesta, värien ja muotojen kirjosta yhdellä silmäyksellä. Erikseen kuvaan pääsi kvesaali (Pharomachrus mocinno), mayojen ja atsteekkien pyhä lintu. Jostain mystisestä syystä nimi kvesaali on Birdlifen lintunimistössä vaihdettu ikävänkuuloiseen nimeen ketsaali, josta pysyttelen mieluusti kaukana. Se kuulostaa joltain, millä liuotetaan maalia.

Kvesaali on monista sademetsän räikeänvärisistä ja koristeellisista linnuista uskomattomimpien joukossa, eikä ihme, että se on ansainnut kotiseuduillaan myyttisen maineen sekä kadonneiden intiaanisivilisaatioiden että nykykulttuurin silmissä. Valtavine koristuksineen koiras on kömpelö lentäjä ja auttaessaan naarasta hautomisessa se joutuu sulloutumaan pesään työläästi ja jättämään pyrstösulkien kärjet sojottamaan ulkopuolelle.

Uusien tuttavuuksien joukossa oli myös täytetty muurahaiskäpy (Manis sp.). Olen kyllä nähnyt kuvia muurahaiskävyistä, mutten ole koskaan nähnyt panssarilevyjen olevan näin valtavia eläimen kokoon nähden. Eivätkä ne olekaan muilla kuin afrikkalaisella savannimuurahaiskävyllä (M. temminckii), jota tämä yksilö ilmeisesti edustaa.

Koska muurahaiskävyt ovat hampaattomia, panssaroituja muurahaisten ja termiittien syöjiä, voisi äkkiseltään luulla niiden olevan sukua muille kaltaisilleen: muurahaiskarhuille, vyötiäisille ja maasioille. Hassua kyllä, asianlaita ei ole suinkaan näin, vaan ne edustavat aivan eri kehityslinjoja. Siinä, missä muurahaiskarhut ja vyötiäiset asettuvat yhdessä laiskiaisten kanssa omaan eteläamerikkalaisten kummajaisten linjaansa, maasika kuuluu norsujen, manaattien, tamaanien ja tanrekkien seuraksi Afrotheria-ryhmään. Niihin verrattuna muurahaiskäpyjen alkuperä on häkellyttävän arkinen: niiden lähimpiä serkkuja ovat petoeläimet – koirat, kissat ja karhut sukulaisineen.

Matkalla väiteltiin muun muassa siitä, pilaako liika tieto ilon vai päinvastoin. Omasta puolestani olen jälkimmäisen vaihtoehdon kannalla, ja hyvä esimerkki siitä oli museovitriinistä löytynyt pikkuruinen jalusta, jolle oli aseteltu jotensakin koviakokeneen oloinen juovatanrekki (Hemicentetes semispinosus). Pieni, haalistunut ja pölyyntynyt eläimenraato jäi huomaamatta lähes jokaiselta museovieraalta. Se on yksi tanrekkien kaikin puolin kummallisen ryhmän kummallisimmista jäsenistä: nisäkäs, jolla on elossa ollessaan kirkkaan keltamusta varoitusväri. Sen pään piikit ovat väkäsekkäitä, ja se kääntää ne eteenpäin hyökätessään päin epäonnisen mungon kuonoa kuin härkä. Selän piikit sen sijaan ovat kiinni vahvoissa lihaksissa. Niitä värisyttämällä tanrekki sirittää kuin sirkka.

Juovatanrekit elävät perheyhteisöissä, ja saalistavat yöaikaan kastematoja löyhänä ryhmänä, joka pitää yhteyttä tuon kummallisen sirityksen avulla. Sillä on todella pitkä raskausaika – suunnilleen yhtä pitkä kuin koirilla ja kissoilla – mutta synnyttyään poikaset saavuttavat sukukypsyyden ennätysvauhtia. Vain muutaman päivän yli kuukauden ikäisinä ne voivat aloittaa jo ensimmäisen oman raskautensa.

Niinpä kyykin pölyyntyneen, epämääräisen pikkueläimen raadon vieressä yhtä innoissani kuin viereisessä salissa luonnollisen kokoista Tyrannosaurusta ihailevat lapset.

Tällä nimenomaisella tanrekkiyksilöllä on myös historiallinen ulottuvuutensa. Jalustassa mainitaan keräysvuodeksi 1870 ja kerääjäksi M. Lantz. Pieni salapoliisintyö osoitti, että vuosina 1868-1870 Itä- ja Koillis-Madagaskarilla eläinnäytteitä kerännyt luonnontieteilijä oli itse asiassa nimeltään Auguste Lantz. Etunimen alkukirjaimen muutokselle en löytänyt mitään järkevää selitystä. Ranskalainen Lantz keräsi alun perin näytteitä Pariisin luonnontieteelliselle museolle, mutta tanrekki on ilmeisesti 140 vuoden aikana ehtinyt kulkeutua toiseen päähän Eurooppaa.

Kyllä, se on pussihukka. Eräästä nurkasta löytyi sukupuuttoon kuolleille eläimille omistettu vitriini. Täytetylle pussihukalle (Thylacinus cynocephalus) seuraa pitivät siniantilooppi (Hippotragus leucophaeus – yksi neljästä koko maailmassa), siivetönruokki (Pinguinus impennis), rämetulikärki (Campephilus principalis), muuttokyyhky (Ectopistes migratorius) ja huia (Heteralocha acutirostris). Kokoelmasta teki erityisen surullisen se, että liiallinen keräily museoihin ja luonnontieteellisiin kokoelmiin oli osasyynä moniin 1800- ja 1900-lukujen sukupuuttoihin. Erityisesti komeasulkainen huia oli suosittu nähtävyys täytettynä, ja 1800-luvun lopulla niitä ammuttiin ja laivattiin Uudesta-Seelannista Eurooppaan tuhansittain.

Huian ja kumppanien kohtalon aiheuttama masennus onneksi haihtui kääntymällä ympäri. Ehkä juuri tässä tarkoituksessa vastapäinen seinä oli kirjaimellisesti tapetoitu uskomattomalla kokoelmalla kaikenvärisiä perhosia.

Olihan saleja muitakin. Yksi näyttelysali esitteli elämän historian maapallon syntyajoista aina dinosaurusten aikaan saakka. Huoneen kohokohtina oli kolme dinosaurusta: luonnollisen kokoiset Tyrannosaurus– ja Plateosaurus-mallit ja Iguanodonin luuranko. Jälkimmäinen teki minuun suurimman vaikutuksen, sillä en ole koskaan oikein hahmottanut, kuinka tavattoman suuria nämä ”pienet” ornithopodit olivat. Yleensä ne mainitaan lähinnä sopivankokoisina aterioina karismaattisemmille petodinosauruksille.

Seuraava sali kävi läpi kenotsooisen ajan, tosin lähinnä ihmisen evoluution näkökulmasta: kädellisten yleisen evoluution jälkeen käytiin läpi erilaiset apinaihmiset ja siinä sivussa esiteltiin mammutteja, sapelihammaskissoja, varhaisia hevosia ja muita nisäkkäiden ajan ihmeitä. Ehdottomaksi suosikikseni nousi sisiliankääpiönorsu (Elephas falconeri), joka oli ovelasti asetettu mammutin luurangon viereen. Kokoero oli huima ja shetlanninponin kokoinen elefantti äärimmäisen suloinen.

Henkilökohtaisesti olisin kyllä lisännyt kääpiönorsulle turkin. Välimerellä ei ole talvisin kovin lämmin, ja viime jääkaudella vielä vähemmän.

Tässä vielä sympaattisin näkemäni malli alkuhevosesta: eoseenikautinen Sifrhippus sandrae kolmine varpaineen. Otus oli vain vähän kotikissaa suurempi.

Yksi sali esitteli ihmisen anatomiaa jättiläiskokoisina muovisina malleina. Sisään saliin mentiin pari metriä korkean suun läpi, ja keskellä lattiaa törrötti hyvinkin kaksi- ja puolimetrinen sydän. Lapset tuntuivat arvostavan tätä huonetta, samoin viereisessä salissa sijainnutta jokseenkin pelottavien robottieläinten kokoelmaa.

Viimeistä osiota, kokonaista kaksikerroksista siipeä täynnä valaita ja napa-alueiden eläimiä, en ehtinyt edes kiertää kokonaan. Sieltä jäi kuitenkin mieleen oviaukkona toiminut valaan suu ja järkyttävän suuret luurangot.  Valaiden käsien luut sormineen ja surkastuneet lantiot antoivat aivan uuden arvostuksen sitä kohtaan, että ne todella olivat aikoinaan maaeläimiä.

Museokauppa osoittautui matkani kalleimmaksi ostospaikaksi, mikä ei tainnut olla kenellekään yllätys. Pöydälläni irvistelee nyt Safari Ltd.-figuurisarjaan kuuluva latimeria ja muutaman fossiilin kokoelmaani jatkamaan pääsi muutaman sentin mittainen liitukautinen Dastilbe elongatus -maitokala. Tyttönä ja neidonhiuspuiden ihailijana jouduin ostamaan myös neidonhiuspuun lehdistä tehdyt korvakorut.

Naturhistoriska riksmuseet on varmasti käymisen arvoinen paikka vähänkään luonnontieteestä kiinnostuneelle matkustavaiselle. Lapsille tosin on parasta olla mukana kääntäjä. Lähes kaikki kyltit, oppaat ja pelit olivat tarjolla myös englanniksi, mutta suomi ei sentään kuulunut valikoimaan.