Luonnonsuojelun tulevaisuus, onko sitä?

Luonnonsuojelubiologia on tunteita herättävä sekoitus karismaattisia lajeja, toivottomilta tuntuvia tilanteita, yhä uusia huonoja uutisia ja ihailtavaa optimismia. Viime aikoina uutisissa ovat olleet sarvikuonot: sarven hinta on noussut pilviin ja kaksi afrikkalaista ja yksi aasialainen alalaji ovat kuolleet sukupuuttoon vain muutaman vuoden sisällä.

Pulassa ollaan kuitenkin jo hyvän aikaa ennen varsinaista sukupuuttoa. Luonnonsuojelussa taistellaan aikaa vastaan, sillä uhanalaisten lajien populaatiot ovat yksinkertaisesti liian pieniä ollakseen elinkelpoisia pitkällä tähtäimellä – ja joskus tilaa niiden kasvuun ei yksinkertaisesti enää ole. Onko tilanne tosiaan näin toivoton, ja mistä luonnonsuojelijat oikein keräävät optimisminsa? Kuinka uhanalaisten eläinten säilymistä pyritään turvaamaan? Millaisin silmin tulevaisuuteen pitäisi katsoa?

Tällä kertaa aiheena ovat lähinnä ne suuret karismaattiset eläimet: pienten eläinten suojelua pohditaan sitten toisen kerran.

Viime vuosikymmeninä pienten populaatioiden ongelmia on tutkittu valtavasti, onhan niiden ratkaiseminen lukuisten lajien tulevaisuuden vuoksi välttämätöntä. Tiedetään, että pienessä populaatiossa väistämättä ilmenevä sisäsiitos aiheuttaa useimmilla lajeilla sairauksia ja yleistä lisääntymiskyvyn heikkenemistä. Samalla satunnaisajautuminen kaappaa vallan luonnonvalinnalta evoluutiota ajavana voimana. Käytännössä useimpien uhanalaisten lajien evoluutio on lähes neutraalia. Ne eivät siis enää kykene sopeutumaan muuttuviin olosuhteisiin tai edes säilyttämään olemassaolevia sopeumiaan. Ne menettävät geneettistä monimuotoisuuttaan jatkuvasti ja satunnaisesti.

Tuloksena on muun muassa perinnöllisten sairauksien yleistyminen. Normaalioloissa luonnonvalinta pitää resessiiviset eli peittyvät sairaudet hyvin harvinaisina, mutta ei yleensä poista niitä kokonaan. Pienissä ja sisäsiittoisissa populaatioissa luonnonvalinta ei enää pure, ja hyvinkin vahvasti haitalliset geenit pääsevät yleistymään. Esimerkiksi Barrow-saaren vallabeilla tavataan yleisesti kroonista anemiaa, floridalaisilla puumilla sydänvikoja, harjasusilla munuaiskiviä ja epilepsiaa ja kaliforniankondoreilla kääpiökasvuisuutta (kuva: kaliforniankondori, Chuck Szmurlo/Wikipedia).

Eivätkä tappavat sairaudet ole pienten populaatioiden ainoa ongelma. On vahvoja todisteita siitä, että vaikka suoranaisia sairauksia ei mukana olisikaan, geneettisen monimuotoisuuden väheneminen laskee elinkelpoisuutta vauhdikkaasti. Esimerkiksi kymmenen prosentin geneettisen monimuotoisuuden menetys laskee kelpoisuutta, eli yksilön keskimäärin aikaansaamaa elinkelpoisen jälkikasvun määrää, keskimäärin 25 %.

Ja tämä luku on vankeudesta: luonnon ankarammissa oloissa, ilman eläinlääkärinhoitoa ja automaattisesti nenän eteen tulevaa ruokaa, se on huomattavasti isompi. Esimerkiksi Uuden-Seelannin kakapoja (Strigops habroptila) oli pahimmillaan alle 60, joista yhtä lukuun ottamatta kaikki olivat kotoisin jo alun perin pienestä ja sisäsiittoisesta saaripopulaatiosta. Viime vuosina ne ovat alkaneet kärsiä sisäsiitoksen mukanaan tuomasta hedelmättömyydestä yhä pahemmin. Koko lajin toivo lepää oikeastaan viime vuonna kuolleen Richard Henry -kakapon kolmessa poikasessa, jotka ovat geneettisesti riittävän erilaisia palauttamaan edes hieman monimuotoisuutta.

Tosin on muistettava, että sisäsiitoksen haitallisuus on pitkälti tuurista kiinni: hyvällä onnella populaatio saattaa toipua hyvinkin pienestä aallonpohjasta ilman näkyviä haittoja, kuten pohjanmerinorsujen (Mirounga angustirostris) ja Suomen valkohäntäpeurojen (Odocoileus virginianus) kanssa kävi. Pohjanmerinorsuja oli 1900-luvun alussa vain pari-kolmekymmentä yksilöä, mutta rauhoituksen myötä kanta pääsi toipumaan, ja nyt niitä on parisataa tuhatta. Suomalaiset valkohäntäpeurat puolestaan polveutuvat alle kymmenestä 30-luvulla maahantuodusta peurasta, ja kanta on pyörinyt jo vuosikymmeniä kymmenissä tuhansissa.

Kuinka monta yksilöä sitten itse asiassa on pieni populaatio? Tässä kohtaa mukaan tulee efektiivisen populaatiokoon käsite. Efektiivinen populaatiokoko on se teoreettisen ihannepopulaation koko, joka menettää geneettistä monimuotoisuuttaan yhtä nopeasti kuin tarkastelun kohteena oleva populaatio. Kuulostaa hankalalta, mutta ihannepopulaatiota voidaan käyttää monenlaisten teoreettisten ennusteiden tekoon, koska se on niin yksinkertainen. On käynyt ilmi, että ennusteet pitävät yleensä kutinsa myös todellisessa maailmassa.

Teoreettisessa ihannepopulaatiossa ei tapahdu populaatiokoon vaihtelua, yksilöt eivät valikoi lisääntymiskumppaneitaan, ei tapahdu mutaatioita eikä yksilöitä saavu tai muuta pois. Kummankin sukupuolen edustajia on aina tismalleen yhtä monta, ja niistä jokainen on lisääntymisiässä. Eri yksilöt myös saavat jälkikasvua suunnilleen normaalijakauman mukaisesti, eli keskinkertaisia poikuekokoja on eniten, ja määrä laskee tästä käyrän mukaisesti kumpaankin suuntaan.

Ihannepopulaation avulla on laskettu että 500 yksilön efektiivinen populaatiokoko on vähimmäismäärä, joka tarvitaan geneettisen monimuotoisuuden ylläpitämiseen pitkällä aikavälillä. Muussa tapauksessa sisäsiitos ja satunnaisajautuminen vievät populaation vähitellen yhä pahempaan pulaan, vaikka siinä saattaakin kestää kauan.

500 ei vielä kuulosta aivan mahdottomalta, mutta masennus iskee, kun kuulee, kuinka kaukana efektiivinen populaatiokoko itse asiassa on todellisesta yksilömäärästä. Keskimäärin se on kymmenisen prosenttia, joten tarvitaan viitisentuhatta eläintä, jotta joukko pysyy elinkelpoisena. Äärimmäisen uhanalaisia nisäkkäitä ja lintuja on järjestään paljon vähemmän, ja uhanalaisiksikin luokiteltuja usein: vesipuhveleita on 3400, suippohuulisarvikuonoja 1800, jättiläispandoja pari tuhatta, kaliforniankondoreja 400, espanjanilveksiä on noin sata, kakapoja 122, aasiangepardeja 60, saimaannorppia 290.

Luonnonsuojelijat ajattelevat pidemmälle tulevaisuuteen kuin luulisi. Edesmennyt Gerald Durrel oli se mies, joka muutti eläintarhojen roolin. Ei varmastikaan yksinään, mutta historiankirjoihin hän on jäänyt nokkamiehenä. 1900-luvun alkupuolella eläintarhat olivat villieläinten suurkuluttajia, joiden tehtävä oli tehdä rahaa huvittamalla ihmisiä. Vuosisadan loppuun mennessä ne olivat kokeneet massiivisen muodonmuutoksen luonnonsuojelun ja tiedotuksen keskuksiksi. Keksittiin, että eläimiä voidaan kohdella niin hyvin, että ne lisääntyvät vankeudessa ja sitten palauttaa luontoon.

On arvioitu, että seuraavien kahdensadan vuoden aikana 4000-6000 selkärankaislajia tulee vaatimaan kasvatusta vankeudessa, koska niiden suojelu luonnossa ei vain ole joko mahdollista tai riittävää. Yhä pahentuneen sammakkoeläinkriisin myötä lukumäärä on arviolta tuplaantunut. On selvää, ettei ainakaan nykyisellään resursseja tule olemaan puolillekaan. Monien kohdalla uhanalaisuuden ensisijaisena syynä ei ole metsästys tai ympäristömyrkyt, vaan yksinkertaisesti se, ettei tilaa ole enää tarpeeksi. Ihmisväestön ja luonnonvarojen kulutuksen kasvaessa edelleen vaikuttaa ilmeiseltä, ettei tilaa myöskään tule olemaan.

Vankeudessa kasvatuksesta on hyviäkin kokemuksia, ja niistä useimmin kuulee tiedotusvälineissä: esimerkiksi przewalskinhevonen, visentti ja kaliforniankondori olisivat kadonneet kauan sitten ilman tarhausta. Pääosin uudelleenistutukset ovat kuitenkin menneet surkeasti pieleen. Vain kymmenkunta prosenttia istutuksista on onnistunut siinä määrin, että istutetut eläimet ovat jääneet eloon ja pystyneet lisääntymään. Toisinaan mokat ovat olleet ilmiselviä: eläimet on palautettu niille sopimattomaan elinympäristöön tai asutuksen tuntumaan, josta ne on välittömästi ammuttu tai ne on vain heitetty luontoon opettamatta niitä edes etsimään ravintoaan itse.

Hienovaraisempiakin tapoja mennä metsään riittää. Sosiaalisilla eläimillä on usein kulttuurina sukupolvelta toiselle välittyviä tapoja, kuten hanhien, kurkien ja afrikannorsujen muuttoreittejä, jotka tietenkin katoavat vankeudessa välittömästi. Geneettinen vankeuteen sopeutuminen alkaa sekin heti, ja sen suosimat ominaisuudet voivat olla suorastaan päinvastaisia kuin luonnossa tarvitaan – vaikkapa varovaisuus ja ihmispelko. Viimeisimpänä, vankeudessa on äärimmäisen kallista pitää yllä niin suurta populaatiota, että efektiivinen populaatiokoko olisi edes lähellä tarvittavaa viittäsataa.

Niinpä luonnonsuojelijat ovat jälleen päätyneet kompromissiratkaisuun. Nykyinen lähestymistapa on pyrkiä säilyttämään vankeudessa elävien eläinten geneettisestä monimuotoisuudesta 90 % sadan vuoden ajan. Tämäkin, kuten aiemmin kerroin, laskee elinkelpoisuutta selvästi, mutta luultavasti ei vielä kohtalokkaasti.

Ja miksi juuri sata vuotta? Takana ovat ihmisväestöä koskevat ennusteet. Populaation kasvu on vihdoin vähitellen taittumassa, ja optimististen ja keskimääräisten väestöennusteiden mukaan se kääntyy jopa laskuun vuosien 2040 ja 2080 välillä (kuvassa alla YK:n väestöennusteet vuoteen 2100 saakka, Loren Cobb/Wikipedia). Sadan vuoden kuluttua väestö ei siis enää kasva ja -optimismisempien mukaan – saattaa jopa olla pienempi kuin nyt: silloin hävitettyjä ekosysteemejä voidaan alkaa ennallistaa ja eläimiä palauttaa luontoon.

Tällaista optimismia ei voi kuin ihailla. On pessimistisempien väestöennusteiden mukaan vallan mahdollista, että väestö napsahtaa sadassa vuodessa neljääntoista miljardiin ja on silloin edelleen kasvussa. Tässä tapauksessa ei sarvikuonoilla, tiikereillä ja muilla paljon tilaa vaativilla suurilla eläimillä ole käytännössä tulevaisuutta, eikä meillä ihmisilläkään tule olemaan erityisen mukavat oltavat.

Saatan olla kovin naiivi, mutta minusta näyttää nyt siltä, että ihmiskunta tarvitsee kokonaan uuden ajattelutavan, paradigmanmuutoksen. Väestön kasvaessa ei ole enää mahdollista sulloa villiä luontoa suojelualueille ja aidata niitä. Totta kai suojelualueetkin ovat elintärkeitä, mutta niistä ei vain voida tehdä niin suuria tai kattavia, että megafauna pystyisi elämään niillä. Joko kerromme lapsenlapsillemme, että maailmassa oli hienoja eläimiä, mutta tapoimme ne – tai opettelemme elämään niiden kanssa.

Ryhmä geologeja on viime vuosina ehdotellut, että siirtyisimme holoseenista uudelle geologiselle aikakaudelle nimeltä antroposeeni. Antroposeenin idea on, että ihmisestä on tullut maapallon tärkein vaikuttava voima. Mitään konkreettista muutostahan se ei tuo, vaan nimenomaan ajattelutavan muutoksen. Ihmiset olisivat tämän maailman hallitsijoita, eräänlaisia planetaarisia puutarhureita. Ja vallan tiedostamisen mukana ehkä tulisi vastuu. Yksi antroposeenin ajajien keskeisistä ideoista ovat planetaariset rajat sille, kuinka paljon luontoa voidaan muokata, ja biodiversiteetin hävitysmittari on rutkasti punaisella (kuva: Nature).

Hyperion-kirjojen Hyljittyjen filosofiaa lainaten: ihmisten ei kuuluisi pakottaa maailmaa sopeutumaan omiin oikkuihinsa, vaan sopeutua itse. Jos jollakin alueella on niin paljon susia, että lammastarhaus ei kannata, joko rakennetaan lampaiden ympärille korkeampi aita tai vaihdetaan alaa sen sijaan, että hävitetään kaikki sudet.

Rohkaisevia paikallisia esimerkkejä on jo. Esimerkiksi Kenian ja Somalian rajalla rutiköyhä maalaisväestö on ryhtynyt vapaaehtoisesti suojelemaan äärimmäisen uhanalaista hirola-antilooppia yksinkertaisesti, koska pitävät siitä. Uudessa-Seelannissa tappavien rotanloukkujen pitämisestä puutarhassa on tullut yleinen tapa paikallista lajistoa uhkaavien tulokkaiden kurissa pitämiseksi. USA:ssa sukupuuton partaalla käyneen kaliforniankondorin pelastamisesta on tullut yksi kaikkien aikojen kalleimmista suojeluprojekteista, johon on uhrattu kymmeniä miljoonia dollareita.

Suomessa tällainen ajattelu tuntuu olevan edelleen hämmästyttävän vierasta: suurpetojen hävitysvaatimukset ovat jo kaikille tuttuja, mutta vielä hämmästyttävämpää on, että Saimaan alueen harrastajakalastajat (tai ainakin äänekäs vähemmistö) pitävät saimaannorpan poikasten suojelemiseksi annettua paikallista, lyhytaikaista verkkokalastuskieltoa ihmisoikeusrikkomuksena. Ja kyseessä on sentään vain yksi harrastusväline vastaan maailman harvinaisimman hylkeen tulevaisuus.

Lähteitä ja lisälukemista:

Frankham ym: Introduction to Conservation Genetics (toinen painos, 2009). Luonnonsuojelugenetiikan oppikirja, josta suuri osa tämän artikkelin genetiikan tiedoista ja useimmat tapausesimerkit ovat peräisin.

Michael E. Soulé: Viable Populations for Conservation (1986). Luonnonsuojelubiologian klassikkoteos, josta ovat peräisin sellaiset korkealentoiset ajatukset kuin sadan vuoden suojelusuunnitelmat.

Amphibian Ark. Uhanalaisten sammakkoeläinten pelastamista eläintarhoissa ajavan järjestön kotisivut.

Nature Specials: Planetary boundaries (2009). Nature-lehden erikoisnumero, jossa käsitellään planetaarisia rajoja, joita ihmisen maapallon hallitsevana voimana pitäisi opetella noudattamaan.

National Geographic: Entire mammal genus on brink of extinction. Hirolan kohtalosta ja suojelusta.

Länsi-Savo: Viiala teilaa uudet kalastuskiellot. Saimaannorpan suojelu ihmisoikeusrikkomuksena.

Kuvat, joiden tekijää ei erikseen mainita, ovat omiani.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s