Huuhaaviikko II: Skotlantilainen joutsenlisko

Tarinat järvi- ja merihirviöistä ovat kulkeneet suusta suuhun vuosisatoja. Nykyään niistä kuuluisimmaksi on noussut Loch Nessin hirviö, tuttavallisemmin Nessie, jonka kerrotaan elävän Loch Ness -järvessä Skotlannissa. Hirviöstä on olemassa vähintäänkin satoja silminnäkijähavaintoja, useita valokuvia ja muutama videonpätkä. Se on jopa kuvattu tieteellisesti arvostetussa Nature-lehdessä ja sille on annettu tieteellinen nimi Nessiteras rhombopteryx.

Tylsä todellisuus muistuttaa, että iso osa havainnoista on osoitettu huijauksiksi ja loputkin lienevät seurausta lähinnä toiveajattelun ja likinäköisyyden yhdistelmästä, mutta entäpä jos hirviö todella olisi olemassa? Miten voisi olla mahdollista, vaikka kuinka teoreettisesti, että esihistoriallinen merimatelija todella eläisi skotlantilaisessa ylänköjärvessä? Lähdetäänpä (pseudo)tieteellisen toiveajattelun retkelle.

Tämä artikkeli on They2:n toive vuosipäivähaasteen ajoilta ja huuhaaviikon toinen aihe: edellinen käsitteli zombeja.

Tieteelle tuntemattomia, pelkistä anekdooteista tai epäsuorista havainnoista tunnettuja eläimiä kutsutaan englanniksi nimellä cryptid. Maailmalla on innokas kryptidien harrastajaverkosto, jonka nettisivut vilisevät rakeisia valokuvia, lyhyitä kotivideopätkiä ja villejä selityksiä. Oheinen kuva on Robert Kenneth Wilsonin vuonna 1934 ottama Nessie-valokuva.*

Koska en keksinyt sanalle käypää suomennosta, harrastan tässä artikkelissa järkyttävää suomen kielen rääkkäystä ja kutsun näitä olentoja kryptideiksi. Kryptidiksi pääsyn edellytyksenä on jonkinlainen kummallisuus, merkittävyys tai huomiotaherättävyys. Yleensä tutkijat pitävät näiden eläinten olemassaoloa enemmän tai vähemmän epätodennäköisenä, mutta joitain alun perin kryptideinä pidettyjä eläimiä on sittemmin löydetty ja kuvattu tieteelle. Esimerkiksi okapin ja vuorigorillan luultiin alun perin olevan pelkkää tarua, ja Britanniassa vaeltelevat isot kissaeläimetkin näyttävät todella olevan olemassa.

Loch Nessin hirviö on kryptidi sanan kaikissa merkityksissä: siitä on valtavasti havaintoja pitkältä ajalta, mutta ei ainuttakaan luotettavaa todistetta. Nessietä on ehdotettu muun muassa pitkäkaulaiseksi sammakkoeläimeksi tai jättiläisankeriaaksi, mutta selvästi eniten kannatusta on kerännyt joutsenliskoteoria. Joutsenliskot eli plesiosaurit olivat dinosaurusten valtakaudella, triaskaudelta liitukauden lopulle, eläneitä merimatelijoita. Ne eivät oikeastaan olleet liskoja, vaikkakin näyttävät olleen varsin läheistä sukua varhaisille liskoille. Joukossa oli sekä hyvinkin pitkäkaulaisia, siroja kalanpyytäjiä että massiivisia, jopa kymmenmetrisiä pliosaureja, jotka olivat aikansa merten suurpetoja.

Nessie kuuluu ensin mainittuun ryhmään: silminnäkijähavaintojen ja valokuvien perusteella sillä on pitkähkö kaula, jonka se pistää ylös vedestä. Tunnetut plesiosaurit tosin eivät pystyneet nostamaan kaulaansa pystyyn Nessien harrastamaan joutsenasentoon, sillä niiden kaula oli varsin jäykkä. Toisaalta, onhan Nessien kehityslinjalla ollut 65 miljoonaa vuotta aikaa kehittää taipuisampi kaula. Nessien töpäkkä ruumiinrakenne lienee sopeuma ruumiinlämmön säilyttämiseen kylmässä ilmastossa, sillä tuoreen isotooppitutkimuksen mukaan plesiosaurit olivat tasalämpöisiä. Loch Ness on kylmä ylänköjärvi, jonka veden lämpötila on suurimman osan vuotta vain viitisen astetta. Nessiellä on ihonsa alla epäilemättä samanlainen paksu rasvakerros kuin arktisilla valailla. Myös muutamien Nessie-havaintojen yhteydessä raportoidut kyttyrän kaltaiset muodostumat voivat olla rasvavarastoja (ks. kuva).

Niin mutta, kuulen skeptikon huutelevan, plesiosaurithan kuolivat sukupuuttoon liitukauden lopulla! Jos ne selvisivät seuraavat 65 miljoonaa vuotta ilmestyäkseen yhtäkkiä syrjäiseen skotlantilaiseen järveen, miksei niistä ole fossiileja? Selitystä voidaan etsiä latimeriasta. Latimeria on varsieväkala, joiden kehityslinjan piti myös kadota liitukauden lopun sukupuutossa, eikä niistä tunnetakaan myöhempiä fossiileja. Silti latimeria löydettiin elossa. Selitys välifossiilien puuttumiselle (jota paleontologit kutsuvat ”haamulinjaksi”, ghost lineage) lienee niiden elinympäristö syvässä meressä. Fossiileja kyllä syntyy sekä matalan- että syvänmeren alueilla, mutta tektoniikan sääntöjen vuoksi syvänmeren pohja ei poimutu vuoristoiksi eikä siksi nouse koskaan riittävän korkealle päätyäkseen kuivalle maalle. Ja oletko koskaan kuullut paleontologeista työskentelemässä sukellusveneestä? Niin, en minäkään.

Myös plesiosaurit ovat voineet elää ulapoilla koko 65-miljoonavuotisen haamuhistoriansa, ja periaatteessa ne voisivat hyvin elää siellä vieläkin: kuten eläintieteilijä Darren Naish äskettäin esitti, suuria merieläimiä on yhä tieteellisesti kuvaamatta koko joukko. Äskettäin löydettiin liitukauden lopulla eläneen Polycotylus-plesiosaurin fossiili, jolla oli vatsassaan sikiö. Harvinainen fossiililöytö todistaa, että plesiosaurit synnyttivät (tai synnyttävät) eläviä poikasia, ja vieläpä yhden hyvin kookkaan poikasen kerrallaan, kuten valaat. Niiden ei tarvitse ryömiä rannalle munimaan, kuten kaukaisten serkkujensa merikilpikonnien, joten ne ovat vapaita vaeltamaan ulapalla koko elämänsä.

Puhun plesiosaurien selviytymisestä valtameressä, koska Loch Nessissä ne eivät ole voineet viimeisiä 65 miljoonaa vuotta viettää. Skotlanti oli viime jääkausien aikana saman mannerjään alla, joka peitti suurimman osan pohjoista Eurooppaa, ja Loch Ness on nykyisenkaltaisena vesistönä vain kymmenisen tuhatta vuotta vanha. On esitetty, että jäätikön vetäytymisen jälkeen Loch Ness oli suorassa yhteydessä mereen, sillä nykyäänkin sitä erottaa Atlantin aalloista vain kymmenkunta kilometriä leveä matala kannas (kuva: modernia Loch Nessiä, Gregory J. Kingsley/Wikipedia). Nessien esi-isät saattoivat siis uida suoraan järveen, joka tuolloin oli merenlahti, ja maankohoamisen myötä ne jäivät sinne ansaan. Ei moinen ole millään muotoa ennenkuulumatonta: esimerkiksi saimaannorpalle kävi täsmälleen samoin.

Yksi eläin ei elä kymmentä tuhatta vuotta eikä muutama yksilö riitä elinkelpoiseksi populaatioksi, joten Nessieitä on lähes väistämättä useampia kuin yksi. Mutta montako? Liian pieniä populaatioita uhkaavat sekä sisäsiitoksen aiheuttama heikkous ja geneettisen monimuotoisuuden menetys että satunnaiset paikalliset katastrofit, joita väistämättä joskus sattuu.

Pienin mahdollinen elinkelpoisen populaation koko on luonnonsuojelubiologiassa kuuma aihe, ja useimmilla lajeilla arviot vaihtelevat viidestäsadasta tuhansiin yksilöihin. Ja näidenkin on laskettu takaavan vain populaation selviämisen 90-95 % todennäköisyydellä seuraavien sadan vuoden ajan. Kun aikaväli on kymmenen tuhatta vuotta, tarvittava määrä kasvaa entisestään. Loch Ness on rajoitetun kokoinen ja hyvin karu, eikä se missään tapauksessa elätä viittäsataa plesiosauria – ainakaan ilman, että ihmiset kirjaimellisesti kompastelisivat niihin.

Vaikuttaa kuitenkin siltä, että eläinten on mahdollista sopeutua hyvinkin minimaaliseen populaatiokokoon ja säilyä silti ilmeisen elinkelpoisina. Esimerkiksi espanjanilveksen (Lynx pardalis) on pelätty olevan jo sukupuuttoon tuomittu, koska sen populaatiokoko on laskenut sadan yksilön tienoille, nämäkin jakautuneina useaan populaatioon. Tuore tutkimus kuitenkin osoittaa, ettei sillä ole aiemminkaan ollut geneettistä monimuotoisuutta menetettäväksi: 50 000 vuotta sitten eläneet espanjanilvekset olivat geneettisesti yhtä samanlaisia ja sisäsiittoisia kuin nykyisetkin. Ilvekset ovat vain sopeutuneet geenivarianttien puuttumiseen jollakin keinolla.

Ehkäpä myös Nessie voisi pärjäillä minimaalisen pienellä populaatiolla, jos se olisi yhtä hyvin sopeutunut diversiteetin puuttumiseen kuin espanjanilves, tai olisi peräti partenogeneettinen. Partenogeneettisillä eläimillähän kaikki yksilöt ovat naaraita ja poikaset ovat emonsa klooneja. Partenogeneettisten lajien elinikä ei ole yleensä pitkä, koska ne eliminoivat klooneja tuottamalla oman kykynsä sopeutua muuttuviin olosuhteisiin, mutta toisaalta kymmenen tuhatta vuotta ei evoluution mittakaavassa ole kovinkaan pitkä aika.

Huolimatta pienen populaation sopeumista täytyy Nessieitä kuitenkin olla vähintään muutamia kymmeniä. Tasalämpöisinä, ilmaa hengittävinä matelijoina niiden on käytävä pinnalla tiuhaan tahtiin, sillä on epätodennäköistä, että ne pystyisivät pidättämään hengitystään ainakaan tuntia pidempään. Silti Nessie-havainnot ovat pitkin järveä vaeltelevista kryptidifaneista, tutkijoista, turisteista ja paikallisista kalastajista huolimatta verraten harvinaisia. Kuinka tällainen yhtälö on mahdollinen?

Todennäköisintä on, että Nessiellä on jokin erityinen rakenne, jonka avulla sen ei tarvitse hengittäessään nostaa päätä lainkaan pinnalle tai päätä ei tunnisteta Nessielle kuuluvaksi. Niinpä Nessie-havaintoja tehdään vain niissä harvinaisissa tapauksissa, joissa eläin syystä tai toisesta nostaa myös kaulansa ja/tai selkänsä vedenpinnan yläpuolelle, mahdollisesti ottaakseen aurinkoa tai hätistelläkseen vertaimeviä nahkiaisia kimpustaan.

Ensimmäinen hypoteesini siis on, että Nessien ei tarvitse nostaa päätään pinnalle hengittääkseen. Selityksenä voisivat olla kidukset, mutta se on äärimmäisen epätodennäköistä: yhdenkään maalta takaisin veteen siirtyneen selkärankaisen ei tiedetä keksineen kiduksia uudelleen. Todennäköisempää on, että Nessiellä on hengitysputki, jonka se voi tarvittaessa ojentaa pinnalle (kuvassa).

Vaihtoehtoisena hypoteesina Nessien pää saattaa olla pitkälle erikoistunut, joko kryptinen (esimerkiksi kelluvaa puunkappaletta jäljittelevä) tai mimeettinen (toisen lajin edustajaa muistuttava). On esimerkiksi mahdollista, että Nessien kuonon muoto ja väritys jäljittelevät jotakin järvellä yleistä vesilintulajia. Tällä tavoin Nessie voi paitsi piiloutua ihmisiltä, myös houkutella saaliiksi soveltuvia sorsalintuja lähelleen (kuvassa).

Sorsalintujen ohella Nessien potentiaalista saalista ovat lohikalat, joita kylmävetisessä järvessä on runsas valikoima: lohi, nieriä sekä meri- ja purotaimen. Ilmaston lämpeneminen saattaa uhata järvihirviöpopulaation tulevaisuutta, sillä geneettinen yksipuolisuus heikentää niiden kykyä sopeutua muuttuviin olosuhteisiin ja järven kohoava lämpötila ja laskeva happipitoisuus tulevat pienentämään arktisten lohikalojen populaatioita. Päättäjien olisikin syytä ryhtyä toimeen Nessien tulevaisuuden turvaamiseksi.

Lähteitä ja lisälukemista aiheesta ja sen vierestä:

Scott & Rines 1975: Naming the Loch Ness Monster. Nature.

Tetrapod Zoology: Photos of the Loch Ness monster.

Cryptomundo. (tunnettu kryptidiaiheinen blogi)

Tetrapod Zoology: British big cats: how good, or how bad, is the evidence?

Laelaps: Polycotylus – the good mother plesiosaur? (raskaana olevasta plesiosaurifossiilista)

Bernard ym. 2010. Regulation of Body Temperature by Some Mesozoic Marine Reptiles. Science. (plesiosaurien tasalämpöisyys)

EurekAlert: There’s no magic number for saving endangered species. (pienten populaatioiden tulevaisuudesta)

Science Daily: Iberian lynx not doomed by its genetics.

* joka sittemmin paljastui häpeämättömäksi huijaukseksi. Kuvassa on sukellusveneleluun kiinnitetty, veistetty pää.