Valtamerten saaret ovat pitkän eristyksen ansiosta suoranaisia luonnontieteellisten kummajaisten paratiiseja. Levää syövät leguaanit, lentokyvyttömät rantakanat, hiirenkokoiset sirkat ja jättiläismäiset yöaktiiviset papukaijat kuuluvat niiden vakiovarustukseen. Samalla ne ovat kuitenkin ekosysteemeistä haavoittuvimpia, eikä mikään ole vahingoittanut niitä yhtä paljon kuin tulokaslajit. Maanisäkkäät uppoavat saarten herkkään luontoon kuin kuuma veitsi voihin. Yksin rottien vastuulla lasketaan olevan yli sadan lajin sukupuutto – eikä tähän ole vielä laskettu aikaa ennen länsimaista tiedettä, jolloin polynesialaiset levittivät rottia likimain tuhannelle Tyynenmeren saarelle.
Saarieläinten täydellisen avuttomuuden edessä ainoaksi tavaksi suojella niitä on jäänyt joukkoteurastus: 60-luvulta alkaen saaria eri puolilla maailmaa on tyhjennetty myrkyin, loukuin, kiväärein ja koirapartioin. Tästä on kasvanut saarten ennallistamisen tieteenala, ja siitä kertoo vasta ilmestynyt William Stolzenburgin kirja Rat Island: Predators in Paradise and the World’s Greatest Wildlife Rescue.
Kriitikot ovat kehuneet Stolzenburgin kirjaa vuolaasti, ja hyvästä syystä. Se on kauniisti kirjoitettu, mukaansatempaava ja liikuttavakin tarina. Harvoin kohdalle osuu tiedekirja, johon jää koukkuun yhtä pahasti kuin hyvään romaaniin, mutta tämä on sellainen. Se kertoo alan pioneereista, todellisista persoonallisuuksista, jotka ovat taistelleet rottien lisäksi byrokratiaa, epäuskoisia päättäjiä ja paheksuvaa julkisuutta vastaan pelastaakseen saarten luonnon. Vanhasta turkismetsästäjästä, jonka uudeksi elämäntehtäväksi tuli pelastaa Baja Californian pikku aavikkosaarten lukuisat linnut, pikkujyrsijät ja liskot villiintyneiltä kotikissoilta. Nuoresta biologista, joka vapaaehtoisvoimin ja lähes nollabudjetilla tyhjensi historian ensimmäisen saaren rotista. Populaationsa viimeiseksi jääneestä kakaposta nimeltä Richard Henry, joka eli yli 80-vuotiaaksi ja saattoi pelastaa koko lajinsa sisäsiittoisuudelta.
Stolzenburg antaa huimaavia esimerkkejä tulokaslajien tuhovoimasta: kakapon, kiivin, tuataran ja monen muun täydellinen katoaminen Uuden-Seelannin pääsaarilta: rotat, jotka syövät pesillään istuvilta ruokeilta silmät ja aivot päästä: kotihiiret, jotka oppivat laumana käymään itseään kolmesataa kertaa suurempien albatrossien kimppuun ja syömään ne elävältä: stephensaaren lentokyvytön vilistäjä, jonka uudisasukkaiden kissat söivät sukupuuttoon vain vuodessa.
Samaan aikaan kirja pohtii saarten ennallistamisen eettisiä ulottuvuuksia. Hävitettävät eläimet on helppo mieltää viholliseksi, jota vastaan käydään sotaa. Demonisointi tekee niistä mukavampia tappaa, mutta ne ovat eläimiä siinä missä suojeltavatkin lajit. ”Ei ole eläinten vika, että ne ovat väärässä paikassa”, Stolzenburg lainaa uusiseelantilaista rotanloukkuvalmistajaa. ”Se on tosiasiassa meidän vikamme.”
Kun eläinten oikeuksista on alettu piitata yhä enemmän ja niiden tunteita ja mieltä ymmärtää, on vaikea hyväksyä saarten tyhjentäjien julmia menetelmiä. Rotanmyrkky tappaa hitaasti ja kivuliaasti sisäiseen verenvuotoon, ja jopa jalkarautoja on käytetty kissojen ja naalien pyyntiin. Niin inhottu eläin kuin rotta onkin, jopa se on saanut puolustajia, joiden mielestä luonnon pitäisi antaa tehdä tehtävänsä ja rottien oikeuksia puolustaa. Veikkaanpa tosin, että osa vastustajista ei tule ajatelleeksi, että samoja rotanmyrkkyjä kylvetään sadoin tonnein myös kaupunkeihin ja maatiloille.
Nykytiedon valossa on selvää, että rotat tuntevat kipua, pelkoa ja myötätuntoa tovereitaan kohtaan: ne osaavat nauraa ja ovat todennäköisesti tietoisia. Saarten suojelijat tietävät tämän, mutta usein inhimillisempien menetelmien käyttö on käytännön syistä mahdotonta. Ne kun moninkertaistavat jo ennestään kalliin operaation hinnan.
Mutta tulokaslajien poiston menestystä ei voi kieltää. Tähän päivään mennessä noin 800 saarta eri puolilla maailmaa on tyhjennetty, ja melko epäilyksettä voidaan sanoa, että toimenpide on pelastanut sukupuutolta hyvinkin kymmeniä lajeja ja alalajeja. Samalla saarten ekologia ja maisema on normalisoitunut, kun kasvillisuutta guanolla lannoittavat merilinnut ovat palanneet eikä kotoperäisten kasvien siemeniä tuhota ennen itämistä.
Hyviä tuloksia on saatu esimerkiksi Uudessa-Seelannissa (rottia, kissoja ja näätäeläimiä), Aleutien saariketjussa Alaskan ja Pohjois-Venäjän välissä (naaleja ja rottia), Baja Californian pikku aavikkosaarilla (kotikissoja) ja Channelsaarilla Kalifornian rannikolla (rottia). Galapagossaariin kuuluvien Santiagon ja Isabelan vuohien hävitys on ollut kalleimpia tehtyjä operaatioita.
Suosittelen Stolzenburgin kirjaa kaikille luonnonsuojelusta tai saarista kiinnostuneille, ja miksipä ei kaikille muillekin, jotka haluavat lukea todella hyvää populaaritiedettä. Jos saarista ja niiden luonnosta haluaa tietää enemmän, hyvänä seuralaisena Rat Islandille toimii David Quammenin The Song of the Dodo: Island Biogeography in an Age of Extinctions. Se noudattelee varsin samanlaista tyyliä, mutta vaeltaa läpi koko saarten tutkimuksen historian Darwinista ja Wallacesta 90-luvulle saakka.
Ja tiesittekö, että maailman joka ikisellä kakapolla on nimi?
Arvosana (asteikolla 1-5): 5-
Kirja ja sen arvostelut Google Booksissa
Kuvat:
Kansikuva: Google Books
Kakapo (nimeltä Felix): Brent Barret / Wikipedia
Rotat: omiani
planeetanihmeet.wordpress.com 
Minulle tulee aina epämukava olo miettiessä juuri alkuperäislajien pelastamiseen tulokaslajeilta liittyviä eettisiä ongelmia. Syypää on ihminen, mutta tehtiin niin tai näin, eläimet kärsivät aina. Miten pitäisi määritellä, mikä vaihtoehto on oikein, ja millä mittakaavalla? Onko tuhannen kissan tai kymmenentuhannen rotan tappaminen aina oikein, jotta pelastettaisiin muutama kymmenen lintua lajista, joka ei ehkä selviä hengissä kovinkaan pitkällä tähtäimellä? Pelastammeko lajeja niiden laajemman merkityksen vuoksi ekosysteemille, niiden itsensä vuoksi, vai omista itsekkäistä syistämme (kuten jotta ei tarvisi tuntea huonoa omaatuntua niiden tuhosta)? Kuten eettisissä kysymyksissä yleensä, on helppo intuitiivisesti valita puolensa, mutta paljon vaikeampi esittää kestävät perusteet kantansa puolesta. Pitäisi varmaankin lukea tuo Stolzenburgin kirja.
Helppoja asioita nämä eivät ainakaan ole, se on totta. Yritin itsekin kirjan luettuani laskeskella, kuinka paljon kärsimystä mikäkin vaihtoehto tuottaisi: jos vaikkapa Aleuuttien merilintusaarten rotat olisivat syöneet ensin kaikki merilinnut elävältä ja sitten kuolleet itse nälkään, onko lopputulos kärsimyksenä mitattuna enemmän vai vähemmän kuin siinä vaihtoehdossa, jossa rotat olisi myrkytetty ennen kuin ne ehtivät tehdä massiivista tuhoa linnuille? Äh, eihän tällaisia voi mitata.
Aivan varmasti syyt saarieläinten pelastuksiin ovat yhdellä tai toisella tapaa itsekkäitä. Sympaattisten ja kauniiden eläinten suojelu ikävinä pidetyiltä rotilta vetoaa varmasti, ja omantunnon paikkailuahan tuo paljolti lienee myös. Toisaalta en välttämättä koe, että pelastajien motivaatiolla on suurta väliä, jos lopputulos on positiivinen (jos on?). Jossakin kohdassa Stolzenburgin kirjaa haastateltiin myös jotakuta Aleuuttien villiintyneiden turkiskettujen hävitystyöhön osallistunutta, joka oli kauhuissaan siitä, kuinka monet naaleja ampuneet itse asiassa nauttivat siitä.
Stolzenburgin kirja käyttää kyllä melkoisesti sivutilaa eettisten ongelmien pohtimiseen, mutta siitä jäi silti vähän puolueellinen maku. Esimerkiksi vaarallisilla tavoilla pieleen menneet saarten pelastusoperaatiot säästettiin ohimennen mainittaviksi aivan kirjan lopussa. Loistava teos se silti on, suosittelen. Jos olisit jossain järkevällä etäisyydellä, voisin lainata oman kappaleeni. :)