Muistoja vihreästä Saharasta

Keskellä Saharan autiomaata, Algerian ja Libyan eteläisillä syrjäseuduilla, maisema on lohdutonta: ruskeita, kuivia vuoria, joiden välissä paikoin kohoavat hiekkadyynit tai loputtomat kivikot. Maisemassa ei ole häivähdystäkään vihreää. Ainoa täällä sinnittelevä iso nisäkäs on kameli. Mutta paikoin kallionlohkareiden kyljissä on maalauksia ja kaiverruksia, joiden kohteita ei ole nähty täällä tuhansiin vuosiin: elefantteja ja kirahveja, antilooppeja, hevosia, härkiä ja jopa uivia ihmisiä. Kuvan elefantti on kaiverrus Libyasta (kuva: Luca Galuzzi)

Sahara ei ole suinkaan aina ollut aavikkoa, ja sen kiehtova historia näkyy muuallakin. Miksi Saharan keitaissa ja vuoristojärvissä, satojen kilometrien päässä lähimmistä vesistöistä, elää krokotiileja ja kirjoahvenia? Minne katosivat antiikin karthagolaisten sotanorsut? Miksei Afrikassa ole karhuja?

Itse asiassa nykyisenkaltainen äärimmäisen kuiva Sahara on geologisessa mittakaavassa hyvinkin uusi ilmiö, vaikka useimmille ihmisille ei varmaan tulisikaan mieleen käyttää usean tuhannen vuoden ikäisistä asioista sanaa ”uusi”. Aavikkona Sahara on sekä elinkelvoton useimmille eläimille ja kasveille että tehokas leviämiseste molempiin suuntiin (kuva: NASA).

Saharan tiedetään olleen verraten kostea 125 000 vuotta sitten, mikä osuu varsin hyvin yhteen sen ajan kanssa, jolloin nykyihmisten arvioidaan ensimmäisen kerran levittäytyneen pohjoiseen Keski-Afrikan alkukodistaan. Sittemmin Sahara on sahannut edestakaisin kuivan ja kostean välillä suunnilleen samassa rytmissä kuin pohjoiset mantereet ovat jäätiköityneet ja jälleen sulaneet. Molempiin ovat vaikuttaneet samat maapallon kiertoradan muutoksiin liittyvät rytmit.

Viimeksi Sahara oli vihreä aikakaudella, joka on osuvasti saanut nimekseen African Humid Period, Afrikan kostea aika. Se alkoi viime jääkauden päättyessä ja holoseenikauden alkaessa noin 10 000 vuotta sitten. 5500 vuotta sitten kasvillisuus alkoi vähentyä, ja todelliseksi aavikoksi Sahara on voitu laskea viimeiset 3000 vuotta. Tältä vihreältä kaudelta ovat peräisin luolamaalaukset, jotka kertovat Saharan olleen aivan erilainen kuin nyt. Mutta kuinka erilainen tarkalleen?

Yllä olevassa brittitutkimusryhmän vasta viime vuonna julkaisemassa kartassa (Drake ym. 2010) kuvataan Saharan vesistöt sellaisina kuin ne todennäköisesti olivat pleistoseeni- ja holoseenikausien taitteessa: kartta on lähestulkoon jokien peitossa, ja maaston painanteissa oli lukuisia suuria järviä. Kasvillisuuden arvellaan olleen joko aitoa savannia tai nykyisen Sahelin alueen kaltaista kuivaa ruohikkoaja pensaikkoa.

Vihreän Saharan aikaan nykyiset aavikkoeläimet, kuten kamelit, aavikkoketut, jerboat ja gerbiilit, elivät sulloutuneina kuivimmille refuugioalueille. Niiden populaatiot olivat epäilemättä pienempiä kuin nykyään, ja ne elivät jokien, järvien ja vehreiden ruohikkojen toisistaan eristäminä. Saharan ihmisten elämä oli epäilemättä helpompaa tuohon aikaan, kun – kalliomaalausten perusteella – nautojen paimennus ja hevosilla ratsastus kuuluivat arkeen.

Saharan kuivuessa asetelma kääntyi päinvastaiseksi. Aavikkoeläimet levisivät äkkiä laajentuneeseen valtakuntaansa, kun vedestä riippuvaisille eläimille jäi kaksi vaihtoehtoa: vetäytyä kokonaan etelään Sahelin kosteammille maille, tai sinnitellä keitailla, vuorten rinteillä, rannikoilla ja muilla kosteammilla laikuilla (kuva: Ubarin keidas Libyassa, Luca Galuzzi). Jälkimmäinen vaihtoehto on saanut aikaan todella mielenkiintoisia levinneisyyskarttoja, joista osa on säilynyt nykypäivään saakka, ja vielä useammat pienet refuugiopopulaatiot on vasta viime vuosisatoina pyyhkäisty sukupuuttoon.

Keskellä Saharaa kohoaa pienten vuoristojen rykelmä. Vuoristoilla on sellaisia eksoottisen kuuloisia nimiä kuin Tibesti, Ahaggar, Tassili n’Ajjer, Adrar des Iforas ja Tadrart Acacus (kuvassa, Luca Galuzzi). Ripoteltuna näiden vuorien hajallaan oleviin pikku vesistöihin elää yllättävä valikoima kaloja, joiden normaalia elinaluetta ovat Saharan eteläpuolisen Afrikan joet ja järvet. Varhaiset Saharan aavikkoa tutkineet luonnontieteilijäretkikunnat olivat taatusti hämmentyneitä löytämistään kaloista. Sitkeähenkisyydestä, ilmahengityksestä ja kyvystään ryömiä maata pitkin tunnetut konnamonnit voi vielä jotenkin käsittää, joten niilinkonnamonnin (Clarias anguillaris) ja Jyväskylän yliopistossakin viljelykokeissa olevan jättikonnamonnin (C. gariepinus) tapaaminen tuskin vielä aiheutti suurta järkytystä.

Mutta entä kirjoahvenet? Ne eivät osaa hengittää ilmaa, eivät selviä pitkiä aikoja ilman vettä eivätkä ole muutenkaan tunnettuja kyvystään sietää äärioloja.  Pikku vuoristojärvistä ja laguuneista voi tavata esimerkiksi kirjoahveniin kuuluvan punavatsatilapian (Tilapia zillii), joka on läheistä sukua ikävin seurauksin eri puolille maailmaa istutetulle niilintilapialle. Toinen mielenkiintoinen kirjoahventuttavuus on pilkkutimanttiahven (Hemichromis bimaculatus), jota lienee ajoittain tuotu Suomeenkin akvaariokalamarkkinoille – ei tosin Saharan vuorilta, vaan varsinaiselta kotiseudultaan Kamerunista ja Kongosta. Kuvassa on jokin Hemichromis-laji (kuva: Nicolas Couthouis/Wikipedia). Nykytiedon perusteella kirjoahvenet yksinkertaisesti uivat uusille kotiseuduilleen muutamia tuhansia vuosia sitten. Tuoreen tiedon perusteella ilmastonmuutos näyttää entisestään vähentäneen sateita Saharan vuorilla, ja nämä eristyneet kalapopulaatiot ovat uhanalaisia.

Niilinkrokotiili (Crocodylus niloticus) elää laajalti Saharan eteläpuolisessa Afrikassa ja Niilin varrella pohjoisemmassakin. Hämmentävämpää on, että yksittäisiä populaatioita on ripoteltuna aavikolta kohoaville vuorille Mauritanian eteläosiin, ja sinnitteleepä yksi pieni populaatio Etelä-Chadissa, missä lähimpiin lajitovereihin on joka suunnassa vähintään 500 kilometrin matka yli aavikon. Sekä Mauritanian että Chadin krokotiilit ovat sukupuuton partaalla, ja vielä 1900-luvun alkupuoliskolla niilinkrokotiileja oli myös Algerian eteläosien vuorilla, Tunisiassa lähellä Välimeren rannikkoa ja Marokossa Drâa-joella. Nyttemmin ne ovat kaikki hävinneet ihmisasutuksen tieltä.

Krokotiilien kohtalo heijastelee muidenkin Saharan sinnittelijöiden kohtaloa. Pienet, toisistaan eristyneet populaatiot ovat selvinneet edellisistä kuivista kausista riittävän hyvin levittäytyäkseen taas seuraavan vihreän Saharan ajan tullessa, mutta nyt mukana on epäystävällisen ilmaston lisäksi ihminen. Pienet populaatiot on helppo pyyhkäistä sukupuuttoon miltei vahingossa, ja koska samoja eläimiä joka tapauksessa elää etelämpänäkin, ei Saharan refuugioiden populaatioita pidetä edelleenkään erityisen tärkeinä suojeltavina.

Saharan eläimet ovat kuitenkin sopeutuneet ajoittain ankariin kotiseutuihinsa ja ovat usein geneettisesti selvästi eriytyneitä eteläisemmistä serkuistaan. Monet ovat – tai olivat – jo matkanneet pitkälle kohti lajiutumista. Esimerkiksi lehmäantiloopilla (Alcelaphus buselaphus) oli vielä 1900-luvun alussa oma aavikkoalalajinsa, jonka egyptiläiset olivat jo omana valtakautenaan kesyttäneet kotieläimeksi. Se oli harvinainen jo ennen eurooppalaisten tuloa, mutta kun ranskalaiset siirtomaaisännät alkoivat harrastaa urheilumetsästystä Marokon Atlasvuorilla, lehmäantilooppi katosi lyhyessä ajassa: viimeinen naaras kuoli Pariisin eläintarhassa vuonna 1923. Kuvassa on Atlasvuorten alalajin naaras vuodelta 1895.

Barbaarileijonan (Panthera leo leo), leijonan saharalaisen alalajin, kohtalo on samansuuntainen. Se tunnettiin jo muinaisessa Roomassa, missä sitä käytettiin gladiaattoritaisteluissa (kuva: Wikipedia). Epäilemättä roomalaisten pyynti ja paikalliset asukkaat harvensivat leijonia jo aiemmin, mutta sukupuuttoon se kuoli vasta, kun viimeinen yksilö ammuttiin Marokon Atlasvuorilla vuonna 1922. Arvellaan tosin, että pieni populaatio näitä leijonia elää vielä vankeudessa, ja tiedossa on jo projekti barbaarileijonan palauttamiseksi luontoon, jos ne osoittautuvat aidoiksi alalajinsa edustajiksi. Samoilla seuduilla elänyt atlaskarhu (Ursus arctos crowtheri), Afrikan ainoa kotoperäinen karhu, katosi jo 1870-luvulla, ja vaikka paikallinen leopardipopulaatio vielä sinnittelee, se luokitellaan äärimmäisen uhanalaiseksi.

Karthagolaisten Rooman valtakuntaa vastaan käyttämät kuuluisat sotanorsut olivat kotoisin Pohjois-Afrikasta, ja olivat mahdollisesti joko oma lajinsa tai savanninorsun (Loxodonta africana) alalaji. Ne katosivat jo Rooman valtakunnan aikana ilmeisesti roomalaisten sumeilemattoman metsästyksen uhreina, vaikka eräät tutkijat arvelevatkin niiden selvinneen paljon pidempään. Niitä esittäviä kalliomaalauksia voi tavata Saharasta ja mosaiikkeja Italiasta.

Saharassa jääkausisyklit ovat siis saaneet aikaan uusia alalajeja, geneettisesti hyvin monimutkaisia ja -monimuotoisia populaatioita ja kenties uusia lajejakin, kun jaksottaiset elinalueen laajenemiset ja kutistumiset ovat vuoroin erottaneet eri alueiden populaatioita toisistaan, vuoroin tuoneet ne uudelleen yhteen. Euroopassa jääkausien vaikutus on ollut aivan toisenlainen, eikä ihmekään, kun puolet mantereesta on ajoittain ollut kilometrien jääkerroksen peitossa. Täällä jääkausien katsotaan vähentäneen geneettistä monimuotoisuutta. Sademetsien valtava lajikirjo puolestaan näyttää olevan peräisin samasta ilmiöstä: jaksottaisesta metsien kutistumisesta eristyneiksi laikuiksi ja uudelleenlevittäytymisestä. Ilmastosyklien jäljet näkyvät kaikkialla, mutta Saharassa ne ovat ilmaston äärimmäisyyden vuoksi jotenkin näkyvämpiä ja kiehtovampia kuin muualla.

Tämä artikkeli hipoo läheisesti graduaihettani, ja sen kirjoittamisen tarkoitus oli ennen kaikkea auttaa gradun kirjoittamisen vaatiman tietomäärän sulatusta ja jäsentelyä. Toki harhailen tässä artikkelissa myös puolelle tusinalle jännittävälle sivupolulle, joita ei varsinaisessa gradussa saa käsitellä. Saharan historia on myös kiinnostavuudestaan siinä määrin huonosti tunnettu, että arvelin sen kenties kiinnostavan muitakin.

Lähteitä ja lisätietoa:

Houérou 1997: Climate, flora and fauna changes in the Sahara over the past 500 million years. Journal of Arid Environments.

Brito ym. 2011: Crocodiles in the Sahara desert: an update of distribution, habitats and population status for conservation planning in Mauritania. PLoS One.

Drake ym. 2010: Ancient watercourses and biogeography of the Sahara explain the peopling of the desert. PNAS.

Lévêque 1990: Relict tropical fish fauna in Central Sahara. Ichthyological Exploration of Freshwaters (pdf-tiedosto).

Trape 2009: Impact of climate change on the relict tropical fish fauna of Central Sahara: threat to the survival of Adrar Mountains fishes, Mauritania. PLoS One.

NOAA Paleoclimatology: End of the African Humid Period. Tietoa Saharan ilmastonmuutosten ajoituksesta, syistä ja seurauksista.

Cosmos: People followed the rains in ancient Sahara. Artikkeli siitä, kuinka Saharan asutuksen historia noudattelee ilmastohistoriaa.

4 vastausta artikkeliin “Muistoja vihreästä Saharasta”

  1. On huimaa ajatella, miten väliaikaisia ihmisen näkökulmasta ikuisilta vaikuttavat asiat usein ovat. Mitä on jäljellä Saharasta, tai sen puoleen Amazonasistakaan, vaikkapa viiden miljoonan vuoden kuluttua? Ja tutkiiko hamassa tulevaisuudessa jokin ihmislajin jälkeläinen todisteita meidän ajastamme, miettien millaista oli elää, kun Sahara oli vielä aavikon peitossa?

  2. Itse en ole autiomaassa ollut, mutta mieleeni tulee usein Saharan lilja.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggaajaa tykkää tästä: