Yksisarviset, dinosaurukset ja egyptiläiset: kuinka eläimistä tulee mytologiaa

Onko myyttisten olentojen takana todellisia eläimiä? Elävätkö kadonneet lajit tarinoissa? Tunsivatko muinaiset kansat fossiileja? Kuinka pitkä on ihmiskulttuurin muisti?

Geomytologian pieni tieteenhaara etsii yhteyksiä myyttisten tapahtumien ja olentojen ja maapallon todellisen historian väliltä. Vaikuttaa siltä, että eri kansojen myyttisistä olennoista ainakin osalla on juurensa todellisuudessa, tavalla tai toisella. Ihmismuistin pituus on kovin vaihteleva: kadonneet lajit (tai sellaiset, joita ei koskaan ollutkaan) saatetaan muistaa tuhansia vuosia tai unohtaa muutamassa vuodessa.

Geomytologian tärkeimpiä popularisoijia on muinaistieteen historijoitsija Adrienne Mayor. Hän on kirjoittanut aiheesta parikin hyvin mielenkiintoista kirjaa: The First Fossil Hunters (2000) kertoo antiikin kreikkalaisten ja roomalaisten suhteesta fossiileihin, ja Fossil Legends of the First Americans (2005) Amerikan intiaanikansojen fossiilien inspiroimista legendoista. En ole valitettavasti saanut kumpaakaan kirjaa käsiini kokonaan, joten joudun turvautumaan lähteenä Google Booksin osittaisiin esikatseluihin ja muihin nettilähteisiin.

Vaikuttaa siltä, että paleontologia jossakin muodossa syntyi jo kauan ennen länsimaista tiedettä – eivät menneiden kulttuurien ihmiset sentään sokeita olleet kotiseuduillaan kivistä ilmaantuville luille. Monet muinaisia eläimiä muistuttavat taruolennot selittyvätkin todennäköisemmin fossiililöydöillä kuin sillä, että yksityiskohtaiset kuvaukset olisivat säilyneet kymmeniä tuhansia vuosia kollektiivisessa muistissa. Harmi kyllä: jollakin tapaa jälkimmäinen selitys olisi jännittävämpi.

Mayorin huimimpiin esimerkkeihin kuuluu aarnikotka, eläin joka yleensä kuvataan leijonan ja kotkan risteymänä. Sillä on kotkan pää, siivet ja etujalat, ja leijonan takaruumis. Se mainitaan yleensä kuuluvaksi antiikin Kreikan tarustoon. Muinaisille kreikkalaisille aarnikotka ei kuitenkaan ollut jumalten sukua oleva tai yliluonnollisilla voimilla varustettu taruolento, vaan todellinen eläin, jonka kuvaus on joissain lähteissä suorastaan luonnontieteellistä. Niiden kerrottiin elävän nykyisessä Gobin autiomaassa, jossa ne (lähteestä riippuen) joko vartioivat alueelta löytyvää kultaa tai kävivät kullankaivajien kimppuun suojellakseen poikasiaan. Kreikkalaiset historioitsijat, jotka niistä kirjoittivat, eivät koskaan väittäneet itse nähneensä aarnikotkaa: he vain toistivat tarinoita, joita olivat kuulleet alueen (silloisen Scythian) paimentolaisilta.


Näissä kuvauksissa, samoin kuin varhaisissa maalauksissa, aarnikotkilla ei ollut eriparisia jalkoja tai aina siipiäkään. Ne muistuttivat leijonaa, jolla oli linnun pää ja jonkinlainen harja, piikit tai korvat takaraivossaan (kuva pronssikautisesta palatsista, Kreetalta). Sattuu olemaan niin, että Gobin autiomaan tietyt alueet – juuri ne, joilta kultaa löytyy – ovat pullollaan hyvinsäilyneitä fossiileja. Leijonan kokoisten nelijalkaisten eläinten fossiileja, joilla on linnun nokka ja luuharja takaraivossaan. Nykytiede tuntee eläimen nimellä Protoceratops: se on sarvekkaiden ceratopsididinosaurusten varhainen edustaja. Muinaisille scythialaisille ja kreikkalaisille eläimen tunnistaminen tuttujen lajien yhdistelmäksi oli epäilemättä luontevampaa kuin heille täysin vieraan kummajaisen – leijonankokoisen nokallisen jättimatelijan – hahmottaminen. Emme varmaankaan saa koskaan todella tietää, onko aarnikotka sama eläin kuin Protoceratops, mutta ainakin se on kiehtova hypoteesi.

Myös kykloopit – Kreikan taruston yksisilmäiset jättiläiset – ovat saaneet osansa selitysyrityksistä. Välimeren saarista muun muassa Kyproksella, Kreetalla, Maltalla ja Sisiliassa on elänyt pleistoseenikaudella kääpiönorsuja tai -mammutteja. Niiden luut ovat näillä paikoilla varsin yleisiä. Muinaiset kreikkalaiset eivät olleet tuohon aikaan tuttuja elävien elefanttien, ja vielä vähemmän niiden anatomian yksityiskohtien kanssa. On siis enemmän kuin luultavaa, että ne ovat hahmottaneet löytämänsä omituiset kallot joksikin aivan muuksi. Norsujen kallot ovat yleiseltä muodoltaan varsin samanlaisia kuin ihmisen, mutta niiden silmäkuopat ovat hyvin pienet, matalat ja huomaamattomat. Sen sijaan sierainaukot ovat yhdistyneet niillä yhdeksi valtavaksi reiäksi, joka on…. niin, keskellä otsaa.

Samankaltaisia yhteyksiä voidaan löytää esimerkiksi kiinalaisten lohikäärmeiden ja dinosaurusfossiilien välille (kiinaksi kaikki fossiilit ovat tänäkin päivänä longgu, lohikäärmeen luita, ja lukuisten dinosauruslajien nimessä on sana long, lohikäärme) sekä Pohjois-Amerikan intiaanien merihirviöiden ja mesotsooisten merimatelijoiden välille.

Aarnikotkan ja kykloopin tarut ovat kestäneet aikaa hyvin, kuten muidenkin Kreikan ja Rooman kulttuurin olentojen. Niiden lisäksi muun muassa sfinksit, minotaurit, Olymposvuoren jumalat ja satyyrit vilisevät modernissakin kirjallisuudessa ja taiteessa, joten hahmot ovat säilyneet vuosituhansia keksimisensä jälkeen. Miksipä samoin ei olisi voinut käydä niille sukupuuttoon kuolleille eläimille, jotka ihmiset ovat tunteneet henkilökohtaisesti?

Varhaiset eurooppalaiset elivät vielä muutamia kymmeniä tuhansia vuosia sitten yhdessä omalaatuisen jääkauden faunan kanssa: täällä oli mammutteja, villasarvikuonoja, sapelihammaskissoja, leijonia, luolakarhuja ja neandertalilaisia (kuvassa neandertalilaislapsi). Silti nykypäivään ei tunnu säilyneen tarinoita niistä, ainakaan tunnistettavassa muodossa. Ainokainen veistos, jonka arveltiin esittäneen sapelihammaskissa Homotheriumia, lienee sekin todennäköisemmin luolaleijona. Jännittäviä ajatuksia on kuitenkin esitetty siitä, että pohjoismaisen mytologian peikot olisivatkin vuosituhansien saatossa muokkautuneita kuvauksia neandertalilaisista: toinen, väkivahva ihmislaji, joilla useimpien kuvausten perusteella vaikuttaisi olevan vaalea iho ja tukeva ruumiinrakenne. Paleontologi Björn Kurténin romaaneissakin nykyihmiset kutsuvat neandertalilaisia peikoiksi. Viehättävä pala intertekstuaalisuutta on myös se, että Kurténin neandertalilaisnaiset pitivät ihmismiehiä viehättävinä ja joskus lähestyivät heitä öisin: tanskalaisen mytologian slattenpatte on naispuolinen peikko, joka tekee yksin metsissä nukkuville miehille juuri näin.

Tällaisten tarinoiden uskottavuutta heikentää se, kuinka lyhyt muisti ihmisillä itse asiassa tuntuu olevan. Kiinanjokidelfiini eli baiji (Lipotes vexillifer) oli jo eläessään myyttinen olento: sen kerrottiin olevan Jangtseen hukkuneen prinsessan inkarnaatio, rauhan ja menestyksen symboli ja ”Jangtsen jumalatar”. Siinä on siis kaikki legendan ainekset. Lajin kanta romahti 70-luvulta alkaen, ja viimeksi yksittäinen delfiini on nähty vuonna 2007.  Uskomatonta kyllä, suurin osa Jangtsen varren kalastajista ei ole koskaan kuullutkaan jokidelfiinistä: se on unohdettu alle sukupolvessa. Jos kadonneet lajit eivät pysy muistissa edes muutamaa vuotta sukupuuttonsa jälkeen, kuinka ne voisivat säilyä vuosituhansia?

Näkyvyys taiteessa ja kirjallisuudessa varmasti edistää säilymistä, sillä suusta suuhun kulkeutuva tieto muuttuu ja unohtuu aivan liian nopeasti. Kenties siksi antiikin korkeakulttuurien ahkerasti kuvaama aarnikotka tunnetaan yhä, mutta metsästäjä-keräilijöiden metsästämää mammuttia ei muista kukaan: niitä kyllä kuvataan luolamaalauksissa, mutta maalaukset säilyivät vain harvoissa, suljetuissa paikoissa, eivätkä seuraavien vuosituhansien sukupolvet niitä nähneet.

Villejä ajatuksia on esitetty myös siitä, että jääkautiseen mammuttiarofaunaan kuulunut sarvikuono Elasmotherium olisi eräiden yksisarvismyyttien taustalla. Elasmotheriumilla oli vain yksi sarvi korkealla otsalla, ja lukuisia siihen täsmääviä kirjallisia kuvauksia on säilynyt eri puolilta Euraasiaa. Onkin arveltu, että laji olisi selvinnyt huomattavasti pidempään kuin fossiiliaineisto antaa ymmärtää: esimerkiksi arabimatkustaja Ibn Fadlan kirjoitti yksityiskohtaisen kuvauksen yksisarvisen metsästyksestä 920-luvulla. Jotkin kuvaukset kiinalaisista yksisarvisista (qilin tai kirin) sopivat varsin hyvin esittämään Elasmotheriumia, samoin Persian ja Intian karkadann, joka sanana tarkoittaa muuten sekä yksisarvista että sarvikuonoa.

Eurooppalainen yksisarvinen lienee saanut sarvensa sarvivalaalta ja ruumiinsa suoraan valkealta hevoselta. Keskiajalla ja renesanssin aikaan sarvivalaskoiraiden hampaita esiteltiin yleisesti todisteina yksisarvisista, ja länsimaisten yksisarvisten sarvi esitetään yhä kapeana, suorana ja kierteisenä sarvivalaan hampaana.

Australian aboriginaalit eivät jää huonommiksi. Aboriginaalitaruston perustaan kuuluu Uniaika, myyttinen ajanjakso jolloin ihmisten lisäksi eli monenlaisia mielikuvituksellisia taruolentoja. Osan niistä voi pienellä mielikuvituksen käytöllä yhdistää pleistoseenikauden australialaiseen megafaunaan, joka katosi hieman ihmisten saapumisen jälkeen noin 40 000 vuotta sitten. Todennäköisesti aboriginaalien saapuminen johti jättivompateista ja -kenguruista, suurista lentokyvyttömistä linnuista ja suurista pussipedoista koostuneen faunan katoamiseen.

Uniajan tarinat kertovat esimerkiksi ihmisten ja jättikenguruiden välisestä sodasta. Jopa kymmeniä tuhansia vuosia vanhoista kalliomaalauksista voidaan tunnistaa pussihukkia (laji katosi Australian mantereelta jo pari tuhatta vuotta sitten), ja mahdollisia pussileijonia (Thylacoleo) ja jättimäisiä lentokyvyttömiä lintuja (Genyornis) on myös tunnistettu maalauksista. Kuvan maalauksessa lienee pussihukka.

Vielä yksi mielikuvitusta kiehtova mahdollisuus on se, että muinaiset egyptiläiset tunsivat elävinä samaiset Välimeren saarten kääpiönorsut, joiden kalloista kreikkalaiset tekivät kyklooppeja. Kääpiönorsujen ja -mammuttien sukupuuton tarkka ajankohta on epävarma, mutta ainakin Kyproksen Elephas cypriotes sinnitteli vielä holoseenin alkaessa 11 000 vuotta sitten. Egyptiläisvirkailija Rekhmire kuoli vuoden 1400 eaa. tienoilla eli noin 3400 vuotta sitten. Hänen hautakammionsa seinässä on kulkue, jossa ihmiset eri puolilta maailmaa taluttavat eksoottisia eläimiä. Kirahvin, karhun ja hevosten ohella kulkueessa on vain hieman karhua suurempi karvainen elefantti: se yltää vieressään kävelevää ihmistä vyötärölle, mutta se ei ole poikanen, sillä se kantaa täysimittaisia syöksyhampaita. Kuvassa näkyvät norsu, karhu ja kaksi ihmistä, joiden päät puuttuvat kuvasta.

On toki montakin mahdollista selitystä kummalliselle pikku elefantille: ehkä se esitti intiannorsun karvaista poikasta, jolle taiteilija vain on syystä tai toisesta halunnut antaa syöksyhampaat. Tai se on pienoiskuva aikuisesta norsusta, eikä sen ole tarkoitettukaan olevan samassa mittakaavassa ihmisten tai kuvan muiden eläinten kanssa (mikä olisi perin kummallinen ratkaisu, sillä muut eläimet kyllä on näytetty edes suunnilleen luonnollisessa koossaan).

Kääpiönorsunkaan arvoitusta tuskin tullaan koskaan varmuudella ratkaisemaan, mutta epävarmatkin linkit kulttuurin ja kadonneiden eläinten välillä tuntuvat tuovan esihistorian lähemmäksi, konkreettisemmaksi ja saavat mielikuvituksen laukkaamaan

Muokkaus: tämä artikkeli on yksi Riverianan vuosipäivähaastetoiveista.

Kuvat: pussihukkamaalaus History of Geology -blogista, muut kuvat Wikipediasta.

Lähteitä ja lisälukemista:

Adrienne Mayor: The First Fossil Hunters (2000) ja Fossil Legends of the First Americans (2005).

Love in the Time of Chasmosaurs: Griffins. Aarnikotkista ja dinosaurusfossiileista.

Wikipedia: Elasmotherium. Sisältää joukon historiallisia viitteitä yksisarvisista.

Tetrapod Zoology: Did the ancient Egyptians know of pygmy mammoths?

Rock Art Blog: The Tomb of Rekhmire – a Dwarf Mammoth in Ancient Egypt?

Troll Blog: kirjoituksia skandinaavisista peikoista ja muista taruolennoista.

Humon: Slattepatte and Daughters. tanskalaisen sarjakuvapiirtäjän näkemys miehiä lähentelevästä peikosta.

History of Geology: The Pleistocene Fauna of the Dreamtime. Aboriginaalien kalliomaalauksia sukupuuttoon kuolleista eläimistä.

Institute for Traditional Medicine: Dragon’s Bones and Teeth. Fossiilien käytöstä kiinalaisessa perinnelääkinnässä.

2 vastausta artikkeliin “Yksisarviset, dinosaurukset ja egyptiläiset: kuinka eläimistä tulee mytologiaa”

  1. Jos tuo sarvikuono on ollut poikkeuksellisen ketterä kuonokas (niinkuin tuolla joissain jutuissa kerrotaan), niin ei se varmaan kovin paljoa ole eronnut liikkeiltään Prezewalskeista. Ei ihme, että juttu on napattu hevosille.
    Hauska muuten tuo alkuperäinen aarnikotka, ja hyvän kuvankin olet sille löytänyt.

  2. Onpahan tuttu kuva tuo aarnikotka, olen nimittäin lapsena käynyt vanhempien kanssa paikan päällä Knossoksessa sen näkemässä. :)

    Homo florensis voisi muuten ansaita maininnan tässä yhteydessä. Floresin saaren asukkailla on edelleen kertomuksia luolissa asuvista apinamaisista pikkuihmisistä, jotka sopivat kuvaukseltaan hyvinkin hobittilöydöksiin. Jostainhan tarinoiden on kuitenkin täytynyt saada alkunsa. Voi olla, että kadonneiden lajien muistamiseen vaikuttaa pitkälti se, miten voimakkaita meemejä niihin liittyy. Jos siis jokin laji on ollut kulttuurillisesti tärkeä, se muistettaisiin paremmin kuin sellainen, jonka merkitys elämälle – puhdas hengissäpysyminen pois lukien – ei ole suuri, ja jonka poissaolo ei seuraavaa sukupolvea kosketa.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggaajaa tykkää tästä: