Tammikuisen Sri Lankan matkan kuvat ja luontohavainnot ovat olleet hetken tauolla, mutten suinkaan ole käsitellyt vielä kaikkia. Tällä kertaa vuorossa ovat nisäkkäät.
Villejä nisäkkäitä on vaikea päästä näkemään, olipa seutu mikä hyvänsä. Sri Lankassa nisäkkäiden näkeminen on opaskirjani mukaan sopivilla paikoilla huomattavan helppoa. Harmi kyllä olimme väärässä osassa saarta, emmekä päässeet käymään esimerkiksi hienoista safariajeluista tunnetussa Yalan kansallispuistossa. Nisäkkäiden lajimäärä jäi säälittävästi kymmenen tienoille saaren yli 80 lajista, mutta ne muutamat olivat mieleenpainuvia kokemuksia.
Näkyvimpiä paikallisia nisäkkäitä oli intianpalmuorava (Funambulus palmarum). 
Niitä näkyi kaikkialla taajamissa hotellialueilta viljelyksille, ja niiden kimeät huudot kuuluivat aamuvarhaisesta iltahämärään. Näillä oravilla on opaskirjani mukaan tapana seurata lintuja, erityisesti valkopäätimaleja (Turdoides affinis) ruuanetsinnässä, mutta sitä en harmi kyllä päässyt näkemään.
Sri Lankassa on myös endeeminen lähisukuinen laji, srilankanpalmuorava (F. layardi), mutta se elää ainoastaan alueilla, joilla on alkuperäistä sademetsää, ja vähemmän yllättäen luokitellaan vaarantuneeksi.
Jyrsijäpuolelta näimme vilaukselta myös ihan rehellisen rotan, mikä Sri Lankassa ilmeisesti tarkoittaa mustarottaa (Rattus rattus). Vilaukselta nähty viehättävän inkiväärinvärinen pikkueläin taas saattoi olla yhtä hyvin päästäinen, hiiri kuin gerbiili, joten sille en yritäkään arvata lajia.
Näin myös mustakaulajäniksen (Lepus nigricollis), joka on Sri Lankan ainoa jäniseläin. Yleensä mustakaulajänikset ovat suojelualueiden ulkopuolella tiukasti yöaktiivisia, koska niitä metsästetään paljon, mutta Pinnawalassa näkemäni yksilö näytti kulkevan varsin rauhallisesti päiväsaikaan. Voi olla, että alueelle järjestetään niin paljon luontomatkailua, että eläimet jätetään turistien iloksi ampumatta.
Palmuoravan ohella toinen hämmästyttävän näkyvä laji oli upea intianlentäväkoira (Pteropus giganteus), tai uuden nimistöehdotuksen mukaan kaljulenkko. Jopa puolentoista metrin siipivälillään se on yksi suurimmista lepakkolajeista, ja ilokseni ainakin Sri Lankassa oikein hyvin urbaaneille alueille sopeutunut.
Päiväsaikaan lepakot riippuivat korkeiden puiden latvuksissa kuin oudot hedelmät. Ne muodostivat arviolta muutamien tuhansien lepakoiden yhdyskuntia, joiden lepopaikka saattoi olla hyvinkin lähellä asutusta: yksi oli saaressa Negombon laguunilla aivan Negombon kaupungin tuntumassa, toisen kerrotaan elävän vakituisesti Colombon keskuspuistossa aivan miljoonakaupungin ytimessä. Opaskirjani kirjoittaja jopa väittää, ettei ole koskaan tavannut lepakkoyhdyskuntaa luonnontilaisesta metsästä kaukana asutuksesta.
Paikalliset asukkaat eivät metsästä lepakoita, joten ne lienevät taajamissa hyvässä turvassa. Öisin ne herkuttelevat viljelyksillä mangoilla, banaaneilla, guavalla ja piikkiannonalla. Sähkölinjat tosin näyttivät olevan niille yleinen kuolinsyy: tienvarsia seurailevissa sähkölinjoissa roikkui usein kuivuneita lepakonraatoja. Ilmeisesti kaupunkielämästä on niille kuitenkin enemmän hyötyä kuin haittaa.
Pääsin oleilemaan aivan yhden yhdyskunnan alapuolelle. Päivälevon aikanakin muutamasta tuhannesta lepakosta lähtevä meteli oli uskomaton, sillä ne tuntuivat nukkumisen sijaan käyttävän aikansa täydellisen nukkumapaikan etsintään tai sellaisesta tappeluun naapuriensa kanssa. Kimeä, kirkuva ääni toi mieleen jonkin oudon merilintuyhdyskunnan. Kun mukanani ollut opas heitti kiven ilmaan yhdyskunnan lähellä, mekkala nousi moninkertaiseksi ja taivas täyttyi hetkeksi valtavista siipipareista. Nämä ovat vaikuttavia eläimiä.
Kolmas useita kertoja kohdalle osunut paikallinen asukas oli mungo. En ole aivan varma, olivatko kaikki näkemäni eläimet ruostemungoja (Herpestes smithii) vai oliko osa niistä lyhythäntämungoja (H. brachyurus). Nämä kaksi erottaa hännän pituudesta ja väristä: ruostemungon häntä on pidempi, ylöspäin kaareva ja kärjestään musta. Kuvan eläin on ruostemungo, sillä yhdessä ottamistani kuvista sen häntä on näkyvillä. Muistelisin kuitenkin nähneeni myös yksilön, jonka häntä oli vaalea ja kärki laahasi maata, mutta valokuvien puutteessa en tietenkään voi olla aivan varma. Lajien levinneisyyksiin tämä epämääräinen havainto kyllä sopii: ruostemungo on yleinen maan keskiosien vuoristossa, missä tämä kuva on otettu, kun taas lyhythäntämungo syrjäyttää sen länsirannikolle tultaessa, missä näin mielestäni vaaleahäntäisen kulkijan.
Mungot ovat teoriassa yöaktiivisia, mutta ilmeisesti liikkuvat usein myös päivällä: useita kertoja viljelyksillä tai pensaikkoisilla alueilla liikkuessa mungo kipaisi tien yli kirkkaassa auringonpaisteessa. Vaikuttaa siltä, ettei mungo ole paikallisten silmissä suosiossa: opaskirjani kertoo sen hännän olevan ”hävyttömästi” ylöspäin kääntynyt, ikään kuin se näyttäisi keskisormea.
Sinharajan sademetsäretkellä meidät ylitti korkealla oksistossa joukko kahdenkin apinalajin edustajia. Metsän hämärissä kaukaa otetut kuvat ovat tavattoman huonoja, mutta ainakin niistä on mahdollista tunnistaa laji. Pörröpäinen otus oikealla on lakkimakaki (Macaca sinica), joka on uhanalainen, Sri Lankassa endeeminen laji. Laji on saanut nimensä otsallaan olevan omalaatuisen karvatupsun mukaan. Alalajista riippuen tupsu voi sojottaa pystyssä, olla taakse siloteltu tai valua kasvoille. Kuvassa on vuoristoissa elävä alalaji M. s. ophistomelas. Lakkimakaki vaikuttaa yleisemmältä kuin onkaan, koska se viihtyy ihmisasutuksen lähellä ja elää esimerkiksi monilla turistien suosimilla raunioilla (joita tosin en päässyt näkemään).
Toinenkin tapaamani apinalaji on endeeminen ja uhanalainen: purppuranaamalanguri (Trachypithecus vetulus). Sekin viihtyy yllättävän lähellä ihmisasutusta, mutta nopea kaupungistuminen on kutistanut sen levinneisyyttä. Ruokavalioltaan languri on tarkempi kuin kaikkiruokainen lakkimakaki, ja syö lähinnä lehtiä ja hedelmiä. Hedelmien ryöstely viljelyksiltä on aiheuttanut konflikteja, jolloin apinoita on jopa ammuttu, vaikka ne ovatkin rauhoitettuja. Toisaalta äskettäin voimaantullut laki, joka kieltää intianleipäpuun (Artocarpus heterophyllus) kaatamisen puutavaraksi on paitsi suojellut köyhimpiä ihmisiä nälänhädältä, myös edistänyt langurien selviämistä asutuilla alueilla. Asumattomat alueethan täyteen ahdetussa Sri Lankassa ovat vähissä. Sinharajan sademetsä on yksi harvoista laajemmista alueista.
Tästä kuvasta voi pienellä määrällä mielikuvitusta erottaa pitkähäntäisen apinan:
Hotellimme tuntumassa hiekkarannalla kulki mies, jolla oli mukanaan pikkuinen, tuskin monenkaan viikon ikäinen hanumaaniapina (Hemnopithecus entellus). Ressukka näytti kulkevan päivän koko aurinkoisen ajan miehen sylissä edestakaisin, ja turistit saivat maksua vastaan ottaa itsestään kuvia se sylissään. Tätä onnetonta kävi sääliksi yhtä lailla kuin hampaatonta intiankobraa, jota ilmeisesti tämän miehen tuttava raahasi mukanaan. Sanoin miehelle suoraan, että apinan raahaaminen rannalle on väärin, mutten tiedä tulinko ymmärretyksi: paikallisten kielitaito oli melko rajoittunutta.
Loput mielenkiintoiset havainnot ovatkin sitten kesyistä eläimistä. Erään riisipellon laidalla, yrittäessäni valokuvata jotakin temppeliä, törmäsin lehmänvasikkaan, joka näytti vähän oudolta. Tarkempi silmäys osoitti, että pellonlaidalla seisoi lehmien sijaan kolmikko vesipuhveleita (Bubalus bubalis). Nämä eläimet eivät antaneet itsestään erityisen älykästä kuvaa: kun otin niistä kuvia, ne vain seisoivat jalansijoilleen juurtuneina ja tuijottivat minua kuin eivät olisi ennen ihmistä nähneet. Sympaattisia ne kyllä ovat. Ilmeisesti Sri Lankassa elää myös villejä vesipuhveleita, mutta varmuutta ei ole siitä, onko se saarella alkuperäinen laji, vai ovatko ne ihmisen tuomien puhvelien villiintyneitä jälkeläisiä.
Sokerina pohjalla ja pakollisena turistikohteena Aasiassa matkustavalle ovat tietenkin norsut. Oppaamme vei meidät elefanteistaan tunnetussa Pinnawalan kylässä melkoiseen turistirysään, jonka eläinten kohtelun eettisyydestä en ole lainkaan varma. Otimme kuitenkin lyhyen norsuratsastuksen, joka osoittautui mahtavaksi kokemukseksi. En ollut aiemmin nähnytkään norsua, lukuun ottamatta tapaamista Vannin, Suomen viimeisen norsun kanssa arviolta kolmen vuoden ikäisenä.
Sri Lankalla elää kesyjen intiannorsujen lisäksi muutamia tuhansia villejä yksilöitä. Niiden kanta on romahtanut murto-osaan entisestä, mutta samalla täällä, kuten muuallakin, norsujen ja ihmisten väliset konfliktit ovat lisääntyneet, ja niissä kuolee vuosittain sekä norsuja että ihmisiä. Populaatiot ovat nykyään rajoittuneet lähinnä kansallispuistoihin, jotka kuitenkin ovat liian pieniä etenkin laajalle vaeltaville uroksille. Intiannorsulle ennustetaan sukupuuttoa lähivuosikymmeninä, jos laajojen luonnontilaisten alueiden merkitystä ei ymmärretä.
Ja vaikka ymmärrettäisiinkin, Sri Lankassa ei yksinkertaisesti ole tilaa. Sri Lankassa elää jo nyt yli 300 ihmistä neliökilometrillä, ja määrä on rajussa kasvussa. Oli surullista katsoa, kuinka ihmiset saavat elää paratiisissa, mutta siitä on tehty kauhea paikka tunkemalla ihmiset vieri viereen, asumaan hökkeleissä omien jätteidensä keskellä.
Positiivisempana loppukommenttina kuitenkin vielä yksi havainto. En ole koskaan nähnyt missään yhtä onnellisia koiria ja lehmiä kuin Sri Lankassa. Molemmat olivat enimmäkseen jonkun omistamia, mutta saivat kulkea vapaasti. Koirat olivat älykkään, tasapainoisen ja määrätietoisen näköisiä: aivan toisenlaisia kuin ne kotikoirat, joita Suomessa on tottunut katsomaan. Esimerkkinä voinee toimia tämä pariskunta, joka tuli seuraksemme rannalle pariin otteeseen. Sukupuolet tuskin jäävät kenellekään epäselväksi: en ole ikinä nähnyt noin maskuliinista koiraa, enkä kyllä montaa näin naisellistakaan.
Lehmät puolestaan olivat pulleita ja itsevarmoja otuksia, jotka valikoivat omin päin itselleen ruokaa valtavasta trooppisen kasvillisuuden tarjonnasta. Ja kuinka usein Suomessa on edes mahdollista tällainen perhe-elämä?
Paljon jäi tietenkin näkemättä. Kissapedot – viidakkokissa, kalastajakissa, ruostetäpläkissa ja leopardi – olisivat olleet kiehtovia tuttavuuksia, mutta villejä kissapetoja on tunnetusti vaikea nähdä. Kuinkahan moni suomalainenkaan on nähnyt ilvestä? Petoeläimistä Sri Lankassa elää myös upea huulikarhu. Kädellisistä näkemättä jäivät vielä kaksi lorilajia, jyrsijöistä liito-oravaa muistuttava intianisoliituri, massiivinen srilankanjättiorava ja sympaattisen takkuturkkinen intianisorotta. Olisipa maassa ollut mahdollista tavata myös äärimmäisen kiehtova intianmuurahaiskäpy. Yalan kansallispuistossa olisi jokseenkin takuuvarmasti tavannut hirvieläimiä, joita Sri Lankassa elää aikamoinen liuta.
Lähteitä ja lisälukemista:
Gehan de Silva Wijeyeratne (2008) A Photographic Guide to Mammals of Sri Lanka
Luonnontieteellinen keskusmuseo: Maailman nisäkkäiden suomenkieliset nimet.
Muut tarinat Sri Lankasta:
Eläimet
Sademetsässä
Sri Lankan hyönteiset ja hämähäkit
Tropiikin suomuisemmat asukkaat
Trooppiset siipiniekat
Kasvit
Kateutta ja ihastusta tropiikissa
Kuvat suurenevat klikkaamalla, ja ovat kaikki omiani.
planeetanihmeet.wordpress.com 
Lehmä on paljon fiksumpi otus kuin annetaan ymmärtää, kesyyntyykin paremmin kuin vaikkapa kissa. Ehkä en silti ottaisi sellaista sohvalleni nukkumaan :-) Mutta tehotuotannossa niiden persoonalliset piirteet jäävät kyllä ikävästi huomiotta.
Nuo koirat näyttävät kovasti samoilta kuin nämä:
http://www.basenji.org/african/Esenjo.htm
Tosin eiköhän tuo ulkonäköjen yhteneväisyys lienee melko helposti selitettävissä. Onnellisimmillaan silti vapaina, juoksevina ja itsekseen ajattelutyötä tekevinä. Eivät sovi kaikkien koiriksi.
Onkohan missään muuten oikeasti tutkittu afrikkalaisten ja aasialaisten koirarotujen sukulaisuutta?
Laumaeläimet taitavat ylipäätään olla ”kesympiä” kuin yksineläjät – jo ennen kesyttämistään. Ja mitä tiiviimpi laumaelämä, sen enemmän kesylle eläimelle ominaisia luonteenpiirteitä (seurallisuutta, kilttiä luonnetta, oppivaisuutta yms.) tarvitaan.
Sciencessä oli äskettäin juttua siitä, että kääpiösimpansseilta on löydetty aivoissa aktiivisista geeneistä samoja piirteitä kuin kesyeläimiltä. Vaikuttaa siltä, että bonobot ovat kesyttäneet itse itsensä:
http://www.sciencemag.org/content/332/6033/1030.2.full
Tuohon koirien ulkonäköön liittyen veikkaisin, että basenjin kaltaisuus on eräänlainen lämpimällä seudulla elävän koiran default-asetus, josta poistumiseen tarvitaan jalostusta. Basenji, Gambiassa näkemäni kulkukoirat, Sri Lankan koirat, dingo, Uuden-Guinean laulavat koirat ja Kiinan ja Intian paariakoirat ovat kaikki kovin samannäköisiä. Siis keskikokoisia, puna- tai kellanruskeita, pystykorvaisia, enemmän tai vähemmän kippurahäntäisiä ja hyvin usein vielä otsarypyllisiä.
Aasian ja Afrikan koirien sukulaisuudesta en ihan pikaisella vilkaisulla löytänyt tarkempaa tietoa, mutta palaan ehkä asiaan artikkelin muodossa myöhemmin. Domestikaatiosta kun tuntuu tulvivan jännittävää tietoa, josta tekisi mieli kirjoittaa. :)
Sillä välin Ruvinsky & Sampsonin (2001) kirja The Genetics of the Dog saattaisi olla sinua kiinnostavaa lukemista. Se näyttää olevan lähes kokonaan luettavissa Google Booksissa, ja tieteelliseksi genetiikkaa käsitteleväksi teokseksi huomattavan helppolukuinen.
Suuren hedelmälepakkoparven lento pään yllä on niitä asioita joita toivon pääseväni kokemaan vielä joskus ennen kuolemaani. Kaguaanikin olisi hienoa joskus nähdä, mutta se taitaa olla jo astetta vaikeampi toive toteuttaa. Kaikkia tämmöisiä mielitekoja kehittyy ihmisen päässä, kun pienestä asti selaa eläinkirjoja ja katsoo avaraa luontoa.
Minä tiedän muuten yhden paikan Suomessa, jossa nautojen idyllinen perhe-elämä onnistuu, koska siskon mies kasvattaa luomulehmiä. Sonnit, lehmät ja vasikat harrastavat yhdessä vapaata laumaelämää. Joskus vähän liiankin vapaata – ne saattavat välillä löytyä siskon puutarhasta tepastelemasta.
Jos joskus satut pääsemään Sri Lankaan, lepakoita pitäisi ainakin olla helposti tarjolla tuijoteltavaksi. :) Ja onhan noita muuallakin tropiikissa.
”Edes kerran elämässä” -haaveita kyllä riittää. Yhden niistä jo toteutin, kun pääsin tammikuussa oikeaan sademetsään. Koralliriutta on vielä näkemättä, samoin komodovaraani, villit pingviinit, molukkiravut, kolibrit (no, niitä olen nähnyt, mutta niin nuorena etten osannut täysin arvostaa) ja arviolta pari tusinaa muuta äkkiseltään mieleen tulevaa kohdetta.
Hienoa, että luomutiloilla otetaan tosiaan näinkin huomioon eläinten sosiaaliset tarpeet. :) En ole suuremmin alaan perehtynyt, tiesin lähinnä tarkoista vaatimuksista eläinten ruokavalion ja tilojen suhteen, mutta mahtavaa että perhe-elämäkin onnistuu.