Alkuhärkä, kuolema ja paluu kuolleista

Jääkaudella Eurooppaa asuttaneesta megafaunasta viimeisin oli alkuhärkä (Bos primigenius), naudan villi esi-isä. Sen äskettäinen sukupuutto, vaikuttava ulkonäkö ja luonne ja lukuisat vanhat kuvat ja kirjoitukset ovat luoneet sille lähes myyttisen maineen. Englannin kielessä alkuhärkä tunnetaan sellaisilla komeasti kalskahtavilla nimillä kuin aurochs ja urus.

Rooman keisari Caesar aikoinaan kuvasi alkuhärkää näin:

”These are a little below the elephant in size, and of the appearance, color, and shape of a bull. Their strength and speed are extraordinary; they spare neither man nor wild beast which they have espied. […] But not even when taken very young can they be rendered familiar to men and tamed.”

Alkuhärkä esiintyy taiteessa luolamaalauksista antiikin korkokuviin, lukuisissa eurooppalaisissa vaakunoissa, sanonnoissa ja paikannimissä. Onpa Raamatussa mainitun villihäränkin arveltu olleen alkuhärkä. Alkuhärästä tuli sittemmin ensimmäinen sukupuuttoon kuollut eläin, jota on yritetty herättää kuolleista, ja ehkä siitä vielä tulee ensimmäinen, jonka kohdalla se onnistuu.

Mutta minkälainen eläin oli kaikkien näiden tarinoiden takana, ja mitä sille tapahtui?

Alkuhärkää esiintyi aikoinaan laajalla alueella Euroopasta Pohjois-Afrikkaan ja idässä Intiaan ja Kiinaan saakka, joten se oli ilmeisen menestynyt eläin. Ihan Suomeen asti sen elinalue ei valitettavasti ulottunut, vaan päättyi idässä Laatokan korkeudelle ja lännessä Etelä-Ruotsiin. Alkuhärkä jakautui kolmeen alalajiin: Euraasian alalaji (Bos primigenius primigenius) oli laajalle levinnein. Afrikkalainen alalaji (B. p. mauretanicus) eli Pohjois-Afrikassa, joka aikoinaan ei ollut aivan yhtä elotonta aavikkoa kuin nykyään, ja intialainen alalaji (B. p. namadicus) Intian niemimaalla. Parhaiten tunnettu ja eniten tutkittu alalaji on euraasialainen, joka on myös kesynaudan esi-isä. Allaoleva levinneisyyskartta (Peter Maas, täältä) näyttää eri alalajien levinneisyyden eri väreillä.

Alkuhärästä tunnetaan lukuisia luita, muutamia kokonaisia luurankoja, sarvia ja karvatuppoja. Nämä yhdessä maalausten, veistosten ja sanallisten kuvausten kanssa antavat varsin hyvän kuvan siitä, miltä alkuhärkä näytti. Ihan ensimmäinen huomion kiinnittävä asia on se, että se oli valtava: sonnin säkäkorkeus saattoi olla jopa kaksi metriä ja paino tonnin luokkaa. Sonnin sarvet olivat toisinaan yli metrin mittaiset, ja kaartuivat eteen- ja kärjistään sisäänpäin. Lehmä oli paljon pienempi, säkäkorkeudeltaan kenties 150 cm (joka sekin on useimpia nykyajan nautarotuja enemmän), mutta silläkin oli vaikuttavat sarvet. Oheinen maalaus lienee alkujaan peräisin 1600-luvulta (Wikipediasta).

Myös turkin värissä oli suuria sukupuolten välisiä eroja. Sonnin kerrotaan olleen musta tai syvän mustanruskea, kun taas lehmät ja vasikat olivat punaruskeita. Ruumiinmuodoltaan alkuhärkä oli pitkäraajaisempi kuin kesynauta, ja epäilemättä solakampi ja lihaksikkaampi kuin pulleat lypsylehmät.

Käyttäytymisestä tiedetään alkuhärän kohdalla varsin paljon, sillä 1500-luvulla Puolassa riistanvartijat tarkkailivat jäljelle jäänyttä pientä populaatiota ja raportoivat havaintojaan ahkerasti. Tosin tuolloin elänyt pieni, sisäsiittoinen ja puolikesy populaatio ei välttämättä käyttäytynyt lajilleen tyypillisesti, mutta ehkä se silti antaa jotakin osviittaa. Lehmät ja vasikat elivät omina, pieninä laumoinaan ja sonnit niistä erillään. Laumat yhdistyivät lyhyen kiiman ajaksi, jolloin sonnien kerrotaan taistelleen rajusti keskenään. Sonnit palasivat omaksi porukakseen ennen vasikoiden syntymää, joten niistä ei liene ollut apua jälkeläisten suojelussa.

Vasikoiden ja vanhojen tai sairaiden yksilöiden kerrotaan olleen susien saaliseläimiä, mutta aikuisia ei mikään Puolassa esiintynyt petoeläin uhannut. Kenties muualla ja muina aikoina aikuisiakin ovat saalistaneet esimerkiksi leijonat, tiikerit tai muut suuremmat pedot. Alkuhärän mainitaan olleen normaalisti rauhallinen, mutta uhattuna äkkipikainen ja hengenvaarallinen. Kuva on Heinrich Harderin maalaus vuodelta 1920 (Wikipediasta).

Elinympäristö ja sen katoaminen

Alkuhärän kulta-aikaan Eurooppaa peittivät kauttaaltaan ikimetsät. Alkuhärkä ei ollut kylmien havumetsien tai tundran laji, kuten mammutit, villasarvikuonot tai porot, vaan viihtyi lauhkean vyöhykkeen lehtimetsissä yhdessä esimerkiksi visentin ja tarpaanin, eurooppalaisen villihevosen, kanssa. Myös neandertalilaiset kuuluivat niiden naapureihin ja saalistajiin.

Alkuhärän tärkeintä ravintoa olivat heinät, joita se laidunsi soilta ja rantaniityiltä. Syksyisin sen kerrotaan turvautuneen tammenterhoihin ja talvisin syöneen myös puiden ja pensaiden oksia. Erityisen riippuvainen se oli kuitenkin soista ja kosteikoista. Sen ruokavalio oli hämmästyttävän samanlainen kuin nykyaikana luonnontilaiseen maastoon vapautettujen kesynautojen. Kuvassa on Białowieżan metsä Puolassa, likimain viimeinen yhä olemassaoleva laikku alkuhärän kotiseutua.

Euroopan ihmispopulaatio kasvoi vuosisadasta toiseen, ja niinpä metsät vähenivät ja hoidettu maaseutu valtasi niiltä alaa. Vielä keskiajalla silloisessa Preussissa oli valtava erämaa-alue, jota vanha metsä soineen ja jokineen vielä peitti. Siellä eli vielä koko metsän megafauna suurpetoja myöten. Keskiaikaiset eurooppalaiset – kenties ymmärrettävästi – inhosivat ja pelkäsivät metsää, ja pitivät velvollisuutenaan kesyttää se maaseuduksi.

Metsien hävitys yhdessä metsästyksen kanssa pienensivät alkuhärkäpopulaatiota ja pirstoivat sen osiin. Lisävaikeuksia ovat saattaneet tuottaa kilpailu ravinnosta metsissä laiduntavien kesynautojen kanssa ja niistä tarttuneet taudit. Mitä harvinaisemmaksi alkuhärkä kävi, sitä enemmän sen metsästyksestä tuli ylhäisön etuoikeus.

Joka tapauksessa 1500-luvun puoliväliin tultaessa jäljellä oli yksi ainoa lauma Jaktoróvin metsässä Puolassa. Hieman yllättäen niiden suojeluun oli herätty. Kuninkaallisten riistanvartijoiden tehtävänä oli suojella alkuhärkiä, raportoida niiden tilasta kuninkaalle ja ruokkia niitä talvisin. Alkuhärän salakaadosta rangaistiin tuohon aikaan kuolemalla.

Apu tuli kuitenkin liian myöhään. Kanta hiipui 1500-luvun loppupuoliskon aikana viidenkymmenen eläimen tienoilta alle kolmeenkymmeneen, ja sitten vuoden 1600 paikkeilla romahti alle kymmeneen (kaavio van Vuuren (2002) artikkelista). Vuonna 1627 kuoli lajinsa viimeinen edustaja, oletettavasti vanhuuteen. Naaraan kallo on nykyään Livrustkammaren-museossa Tukholmassa.

Kesyyntyminen

Voitaisiin kuitenkin sanoa, että alkuhärkä ei koskaan kuollut sukupuuttoon: sen jälkeläisiä ovat kesynaudat, joita on nykyään yli miljardi eri puolilla maailmaa. Nykynaudan esi-isiä olivat Lähi-Idän alkuhärät, jotka kesytettiin noin 9000 vuotta sitten. Nauta olikin ensimmäisiä kesytettyjä hyötyeläimiä koiran jälkeen, ja sillä on ollut valtava vaikutus historiaan. Intialaiset zebu-naudat on kesytetty erikseen alkuhärän Intian alalajista (kuvassa, Wikipediasta). On myös mahdollista, että kolmannesta, afrikkalaisesta alalajista kesytettiin nyt jo sukupuuttoon kuollut egyptinkarja.

Näkemykset siitä, pitäisikö kesynauta ja alkuhärkä luokitella samaan vai eri lajiin vaihtelevat, eikä asian toteamiseksi oikeastaan ole mitään yksiselitteistä keinoa. Risteyttämiskokeet ovat mahdottomia, koska alkuhärkä on kuollut sukupuuttoon, mutta niistä tuskin olisi suurta hyötyä, koska kesynauta risteytyy sujuvasti myös esimerkiksi jakin, gaurin, bantengin, visentin ja biisonin kanssa, eikä kukaan taida silti väittää niitä samaksi lajiksi.

Eurooppalainen nauta ja zebu-nauta on joka tapauksessa luettava eri alalajeiksi, koska ne polveutuvat alkuhärän eri alalajeista, mutta jos nauta ja alkuhärkä luetaan eri lajeiksi, olisi myös zebu ja tavallinen nauta erotettava omiksi lajeikseen. Silloin meillä olisi kolme lajia: alkuhärkä, nauta (Bos taurus) ja zebu (Bos indicus).

Kesyttäminen on muuttanut nautaa perusteellisesti. Yksittäisiä alkuhärän piirteitä on kuitenkin säilynyt monissa roduissa. Yhdellä on samantapaiset sarvet, toisella oikeansuuntainen sukupuolten välinen väriero, kolmannella alkuhärälle tyypillinen vaalea juova selässä.

Kuolleista herääminen

Kenties juuri yksittäiset alkuhärän piirteet innostivat saksalaisia Heckin veljeksiä 1920-luvulla. He aloittivat kunnianhimoisen jalostusprojektin, jonka tarkoitus oli tuoda takaisin sekä alkuhärkä että tarpaani. Valitettavasti veljesten genetiikan tiedot ja rehellisyys eivät aivan vastanneet tavoitteita. Yrityksenä jalostaa sukupuuttoon kuollut eläin takaisin Heckin veljesten projekti oli kuitenkin uraauurtava. Sen mainetta tosin heikentää hieman se, että natsihallitus tuki valtaan päästyään projektia, oletettavasti koska alkuhärkä oli tärkeä muinaisille germaaneille.

Tuloksena syntyivät Heck-karja ja Heck-hevoset. Karja on kyllä hurjannäköistä, mutta muistuttaa alkuhärkää lähinnä väritykseltään. Ruumiin mittasuhteet, koko, luonne ja sarvien muoto ovat aivan erilaiset ja sukupuolten väliset erot koossa ja värissä paljon pienemmät kuin alkuhärällä. Luonteessakin on olennaisia eroja. Silti Heck-naudat ovat herättäneet huomiota ja kunnioitusta, ja paikoin, esimerkiksi Hollannissa, niitä käytetään edelleen kotoperäisten laiduntajien sijaisina luonnonsuojelualueilla. Jopa projekteja niiden kehittämiseksi edelleen on yhä käynnissä. (Heck-sonni Wikipediasta)

Nyttemmin puitteet ovat paremmat, ja yritys alkuhärän henkiin herättämiseksi on aloitettu uudelleen. Projekteja on käynnissä Tanskassa, Italiassa ja Puolassa. Luista ja karvoista eristetty DNA on tarjonnut mahdollisuuden alkuhärän genomin kartoittamiseen, joten sitä voidaan käyttää mallina, ja kenties myös kloonausta voidaan käyttää puuttuvien alleelien palauttamiseen. Siinä missä umpimähkään samannäköiseksi jalostettu nauta on vain alkuhärän näköinen nauta, geneettisesti alkuhärän kanssa identtinen nauta olisi kaikilla järkevillä mittareilla mitaten aito alkuhärkä. Jos olennaisia alleeleja ei ole kokonaan hukattu, vaan ne ovat kaikki tallella ainakin jossakin lukuisista nautaroduista, saattaa alkuhärän palauttaminen eloon hyvinkin olla mahdollista. Aikaa se tulee viemään, mutta ehkä joku meistä ehtii vielä elinaikanaan nähdä aidon alkuhärän.

Lähteitä ja lisätietoja:

C. T. van Vuure 2002: History, morphology and ecology of the aurochs (Bos primigenius). Lutra.

The Sixth Extinction: Auroch species info.

Wikipedia-artikkelit alkuhärästä ja Heck-karjasta

The Telegraphin ja Timen tuoreet artikkelit alkuhärän takaisinjalostuksesta

Artikkelin alussa esiintyvä luolamaalaus on Lascauxin luolasta ja lainattu Wikipediasta.

8 vastausta artikkeliin “Alkuhärkä, kuolema ja paluu kuolleista”

  1. ”Englannin kielessä alkuhärkä tunnetaan sellaisilla komeasti kalskahtavilla nimillä kuin aurochs ja urus.”

    Sana ”urus” (monikossa ”uri”) tulee Julius Caesarin kautta; se on hänen mukaansa se nimi, jolla germaanit kutsuivat suurta villihärkää. Caesar ei kuitenkaan ilmeisesti koskaan nähnyt ”urusta” omin silmin – ainakaan hän ei suoraan väitä näin Gallian sotaretkeä käsittelevässä kirjassaan. Sen vuoksi onkin joskus epäilty, että Caesarin ”urus” olisikin ehkä todellisuudessa ollut visentti, joka niihin aikoihin sekin yhä eli läntisessä Euroopassa. Nykysaksaksi alkuhärän nimi on ”Auerochse” tai ”Ur” (joista puolestaan mainitsemasi englanninkieliset nimet ovat johdettavissa). Tuo alkukantaisuuteen viittaava auer-etuliite löytyy muuten myös saksan kielen metsoa tarkoittavasta sanasta ”Auerhuhn” (t.s., ”alkukana”).

    (Galliasta ja gallialaisista puheen ollen… Albumissa Asterix Hispaniassa Asterix joutuu roomalaisten areenalle taistelemaan juuri alkuhärkää vastaan, ja tulee siinä sivussa keksineeksi sen julman eläinrääkkäysmuodon joka myös härkätaisteluna tunnetaan. Espanjalaiset härkätaistelut ovat siis Asterix-nimisen barbaarin syytä, kautta Teutateksen!)

    ”Kenties juuri yksittäiset alkuhärän piirteet innostivat saksalaisia Heckin veljeksiä 1920-luvulla. He aloittivat kunnianhimoisen jalostusprojektin, jonka tarkoitus oli tuoda takaisin sekä alkuhärkä että tarpaani.”

    Tässä yhteydessä mainittakoon, että tarkoituksiinsa sopivia siitosnautoja etsiessään veljeksistä toinen, Lutz Heck, käväisi myös Ahvenanmaalla, josta hän löysi mieleisiään ”jalostamattomia” nautoja (Ahrens, 1936).

    Viitteet:

    Ahrens, T.G. 1936: Breeding back the extinct auerochs. Journal of Mammalogy 17:266-268.

    Caesar, G.J. n. 45 eaa: Commentarii de Bello Gallico. VI osa.

    Goscinny, R. & Uderzo, A. 1970: Asterix Hispaniassa. Sanoma Oy.

    1. Kiitos hyvästä kommentista, Okapi.

      Jos Caesar ei koskaan itse nähnyt alkuhärkää, vaan lainaamani teksti perustuu kuulopuheisiin, ei siitä erottuva liioittelun maku ole kovinkaan yllättävää. Vaikka alkuhärän säkäkorkeus saattoi olla parikin metriä, sitä tuskin voidaan hyvällä tahdollakaan lähes elefantin kokoiseksi kutsua. :)

      Periaatteessahan Caesar (tai hänelle tietoja antaneet ihmiset) ovat myös voineet sekoittaa alkuhärän visenttiin, mutta kuvaus ”appearance, color, and shape of a bull” ei silloin täsmää lainkaan.

      Heck-karjassa on siis myös suomalaista verta. Mielenkiintoista. Kotimaiset maatiaiskarjarodut taitavat tätä nykyä olla jo aika uhanalaisia, mutta viime vuosisadan alkupuoliskolla niitä varmasti oli vielä Lutz Heckillekin jaettavaksi.

  2. Alkuhärkien tylystä kohtalosta tulee mieleen, että visenteille, noille Euroopan biisoneille, uhkasi käydä yhtä ohraisesti. Kun kaikki villit yksilöt olivat kuolleet, eläintarhoissakin niitä oli enää n. 50. Vaikuttaa siltä, että alkuhärkä kuoli lopulta sisäsiittoisuuden vuoksi, ja sama olisi voinut käydä visentillekin. Mutta kuinka ollakaan, mukana visenttejä pelastamassa oli tuttu nimi: tohtori Heinz Hech, joka laati lajille kantakirjan. Näin kappale Euraasian megafaunaa selvisi meidän päiviimme.

    Olisi kyllä aika huimaa, jos alkuhärkäkin tekisi vielä ihan oikean comebackin, mutta minua ihmetyttää, missä määrin ”aitoja” eläimistä olisi mahdollista tehdä. Lajin sisällähän on aina reilusti vaihtelua, joten kokoamalla genomia pienistä paloista, sieltä missä tarpeeksi hyvin säilynyttä DNA:ta vielä on, eikö kootusta genomista tule jonkinlainen keskivertoalkuhärkä, yhdistelmä eri populaatioiden genomia? Hieman kuin yrittäisi luoda uudelleen euraasialaista ihmistä yhdistelemällä paloja britin, saamelaisen, afgaanin, korealaisen ja mongolin perimää.

    1. Tuota en tiennytkään – ovatpa Heckin veljekset ehtineet moneen. Nykyäänhän Heck-karjaa ilmeisesti pidetään uhkana visenteille, ja toisaalta visenttejä Heck-karjan kiusana, koska karjaa laidunnetaan samoilla paikoilla kuin visentit elävät.

      Alkujaanhan visentti ja alkuhärkä ilmeisesti jakoivat elinympäristön niin, että visentti oli erikoistunut avoimeen maastoon ja alkuhärkä metsiin ja soihin.

      On kyllä totta, että mahdollisesti aikaansaatavat alkuhärät olisivat jonkinlainen keskiarvo eri alueiden populaatioista. Toisaalta, jos niiden kloonaus onnistuu, saataisiin aikaan yksi alkuperäisen alkuhärän kanssa geneettisesti identtinen yksilö, jota voitaisiin sitten käyttää vaikkapa risteyttämällä noiden jalostettujen melkein-alkuhärkien kanssa.

      Suunnilleen yhtä aitojahan niistä tulisi kuin monet muutkin sukupuuton partaalla käyneet eläimet ovat. Nykyään niin visentit, pandat kuin kaliforniankondorit taitavat olla kaukana populaation alkuperäisestä geneettisestä rakenteesta, joko yhden populaation jämistä polveutuneita tai useamman populaation tarhauksessa ja siirroissa syntyneitä sekasotkuja.

  3. Periaatteessahan Caesar (tai hänelle tietoja antaneet ihmiset) ovat myös voineet sekoittaa alkuhärän visenttiin, mutta kuvaus “appearance, color, and shape of a bull” ei silloin täsmää lainkaan.

    Totta, mutta Caesar sanoo uruksista myös että ”(t)he size, shape, and appearance of their horns differ much from the horns of our oxen”. Kuvauksessa on siis toisen käden tietoon viittaavia ristiriitaisuuksia. (Tämä toteamus sillä varauksella, että en tarkkaan tiedä minkämuotoiset sarvet roomalaisten kesykarjalla tyypillisesti oli.)

    Yleensäkin Caesarin eläintieteellisen informaation luotettavuus on varsin kyseenalainen. Hänen kuvatessaan Herkynian metsissä (nykyisessä Saksassa) elävää suurriistaa hän mainitsee alkuhärän lisäksi myös alces-nimisen otuksen. ”Alces” on tietysti hirven tieteellinen nimi, mutta Caesarin kuvaus tämän otuksen ulkonäöstä ja elintavoista on lievästi sanottuna erikoinen. Alces on – Caesarin mukaan – kooltaan vain vähän metsäkaurista isompi, sillä ei ole sarvia, eikä sen raajoissa ole niveliä(!), minkä vuoksi alces ei kaaduttuaan enää pysty nousemaan jaloilleen. Niinpä se lepää nojaamalla puuta vasten.

    Näin siis Caesarin mukaan. Herää epäilys, että joku on syöttänyt hänelle melkoista pajunköyttä…

    Caesarin De Bello Gallico-teoksen englanninkielinen teksti löytyy muuten netistä useampanakin versiona. Tässä linkki tässä yhteydessä olennaisimpaan kuudenteen osaan, mistä löytyvät kuvaukset Herkynian metsien oudoista otuksista (kappaleet 25-28):
    http://classics.mit.edu/Caesar/gallic.6.6.html

    1. Alkuhärän sarvet olivat kyllä aika erimuotoiset kuin useimmilla kesynaudoilla. Heck-karjallekaan ei käsittääkseni saatu jalostettua ollenkaan oikeanmuotoisia sarvia. Sarvien pitäisi osoittaa tyvestään sivuille, kääntyä sitten eteen- ja sisäänpäin ja joskus vielä kärjistään hieman ylös. Sonnin sarvet ovat eurooppalaisten nautojen mittapuulla jättiläismäiset, jopa metrinkin luokkaa aiemmin lainaamani van Vuuren artikkelin mukaan. Lisäksi sarvien kärkien pitäisi olla tummat.

      Nivelettömät minihirvet sen sijaan kyllä vievät uskottavuutta jonkin verran. :D Ne kuulostavat joko taruolennolta tai perusteelliselta väärinymmärrykseltä.

      Kiitos linkistä. Yritän parhaillaan arvuutella, mitä lajia kappaleen 26 esittelemä ”peuran näköinen härkä” mahtaa edustaa. Se, jonka molemmilla sukupuolilla mainitaan olevan sarvet. Olen ollut ymmärtävinäni, että poro on ainoa koko peurojen ja kauriiden heimon laji, jossa molemmilla sukupuolilla on sarvet. Poroa on kyllä myöhäispleistoseenilla esiintynyt Espanjassa saakka ja Itä-Euroopassa myöhemminkin, joten ei kai se ihan mahdotonta ole…

  4. http://fi.wikipedia.org/wiki/Yl%C3%A4maankarja
    http://www.highlandcattle.fi/historia.php
    http://www.highlandcattle.fi/elainporssi.php?page=show&int=255
    http://www.oamk.fi/~mjarvi/emolehma/highland_cattle.htm

    Ylämaankarjalla kai ei sinänsä ole ollut noiden kanssa mitään tekoa, mutta tulivat heti noista sarvista mieleen. Enkä edes löytänyt kuvia niistä kaikkein hurjummista sarvista näin nopealla hakemisella suomenkielisiltä sivuilta. Osalla noista on jopa tummat sarvien kärjet.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggaajaa tykkää tästä: