Sri Lankan hyönteiset ja hämähäkit

Jos on viettänyt suurimman osan lapsuutensa kesiä pyydystäen kaikkea vastaantulevaa kuusi- ja kahdeksanjalkaista, ei vanhasta tavasta pääse koskaan ihan kokonaan eroon. Matkoilla se herää aina uudelleen eloon, kun tutut hyönteiset vaihtuvatkin aivan uusiin lajeihin. Tropiikissa ne ovat vielä isompia, värikkäämpiä ja nopeampia kuin meillä Suomessa. Maltoin sentään vaihtaa haavin kameraan, mutta muuten rymistelin rantojen niityillä ja pensaikoissa kuin viisivuotiaana.

Vietin suurimman osan lomasta kaupunkialueella, missä mielenkiintoisimmat pikkueläimet löytyivät viemäriojien ympärille kasvaneilta niityiltä. Silti pääsin näkemään koko joukon jännittäviä eläimiä. Aivan oma salapoliisintyönsä onkin ollut selvittää, mitä kaikkea oikein näin ja valokuvasin. Monen kohdalla joudun edelleen vain toteamaan, että hienohan se on, mikä sitten lieneekin. Perhoset ja sudenkorennot ovat sikäli ilahduttava poikkeus, että nettioppaita niiden tunnistamiseen on olemassa.

Hämähäkkien osalta törmäsin lukuisiin sympaattisiin hyppiviin lajeihin, jotka oletettavasti kuuluivat hyppyhämähäkkeihin. Hyppyhämähäkeistä suomalaisille tutuin taitaa olla mustavalkoinen seeprahyppijä (Salticus scenicus), jota näkee kesäisin seinillä, kaiteilla ja muilla rakennetuilla alustoilla loikkimassa pienten saaliseläinten kimppuun. Korkeintaan puolisenttisenä seeprahyppijästä ei kuitenkaan oikein ole valokuvamalliksi. Nämä srilankalaiset laadut olivat juuri sen verran isompia, että niitä oli kohtuullisen helppo kuvata.

Ne myös loikkivat yli kymmenenkin sentin hyppyjä, mikä on noin sentin mittaiselle eläimelle kunnioitettava saavutus. Näiden lajia voi vain arvailla: mustavalkoinen sopisi olemaan ihmisasutuksen lähellä viihtyvä kosmopoliittilaji Hasarius adansoni, mutten missään tapauksessa menisi valalle tästä määrityksestä.

Hämmästyttävin koskaan näkemäni hämähäkki on kuitenkin näissä kuvissa esiintyvä hontelo, räikeän metallinsinisen, pinkin, kultaisen ja punaisen kirjava olento. Silmien sijainnista ja hyppimisestä päätellen sekin on hyppyhämähäkki, mutta mikä laji? Ei niin aavistustakaan. Ja miksi ihmeessä se on tuon värinen? Huomaamattomaan saaliin lähestymiseen tuo asu ei ainakaan sovi.

Viehättävät Nephila-suvun hämähäkit tulivat myös edustetuiksi yhden valtavan naaraan voimin. Sen tapasin Sinharajan sademetsässä, josta kerroinkin edellisessä artikkelissa. Tämä on ilmeisesti lajiltaan Nephila maculata. Laji on levinnyt laajalle Aasiaan Intiasta ja Kiinasta aina Uuteen-Guineaan saakka. Sri Lankalla esiintyy useampikin Nephila-suvun laji, mutta näin vain tämän yhden ainoan yksilön. Gambiassa näin samassa ajassa satoja N. senegalensis -lajisia hämähäkkejä, joten jostain syystä ne ovat Sri Lankalla paljon harvinaisempia. Miksi? Siinäpä taas yksi arvoitus.

Täysin uusi tuttavuus minulle oli valtavankokoinen, kiiltävänmusta hyönteinen, jota ensin arvelin kärpäseksi. Sillä oli tapana istua kuivan oksan kärjessä, lentää silloin tällöin pieni lenkki raskaasti pöristen ja laskeutua taas takaisin vartiopaikalleen. Kun ohi sattui lentämään muita saman lajin edustajia, se ajoi niitä takaa. Kävin useampaan otteeseen valokuvaamassa sitä, mutten uskaltanut käydä käsiksi näin isoon ja hurjannäköiseen eläimeen. Mittaa sillä taisi olla viitisen senttiä.

Tarkempi tarkastelu (kas, olihan sillä neljä siipeä kuitenkin) ja pieni salapoliisintyö kotona osoitti, että kyseessä oli mehiläinen. Tarkemmin sanoen Xylocopa-suvun rautamehiläinen. Sri Lankalla elää The fauna of Sri Lanka -kirjan mukaan 12 lajia rautamehiläisiä, mutten lähde arvaamaan, mikä näistä tapaamani komistus oli.

Joka tapauksessa tuttavani oli koiras, joka oli vallannut rantaniityltä itselleen reviirin. Koiras partioi aluettaan siinä toivossa, että naaras lentäisi sen läpi, missä tapauksessa se tietenkin alkaa ajaa naarasta takaa parittelun toivossa. Naaraat sen sijaan kovertavat itselleen pesiä puiden runkoihin, puurakennusten seiniin tai vastaaviin paikkoihin, ja kasvattavat siellä toukkiaan. Varsinaisia yhdyskuntamehiläisiä nämä eivät ole, mutta tavallaan ihastuttava evolutiivinen välimuoto kyllä: monien lajien naaraat muodostavat löyhiä yhteisöjä, kun tyttäret kovertavat omat kolonsa emon lähelle, ja havaitaanpa niissä joskus naaraiden välistä työnjakoakin. Muiden mehiläisten tapaan rautamehiläiset syövät kukkien mettä ja siitepölyä, mutta jostain syystä en nähnyt tarkkailemani koiraan syövän kertaakaan mitään.

Tässä tapauksesa itse eläin on ehkä vaatimaton, mutta sen esittelemä biologinen ilmiö sitäkin mielenkiintoisempi. Kaksi siipeä, tynkämäiset tuntosarvet ja valtavat silmät paljastavat tämän öttiäisen kärpäseksi. Sillä on kuitenkin pitkä, hoikka ruumis kuin pistiäisellä, teräväkärkinen takaruumis, joka tuo mieleen pistimen, ja omituinen tapa heiluttaa lyhyitä, valkopäisiä etujalkojaan päänsä edessä. Kirkkaassa valossa temppu näyttää lähinnä kummalliselta tanssilta, mutta hämärässä lopputulos muistuttaa häkellyttävästi tuntosarviaan heiluttelevaa pistiäistä. Ilmeisesti kyseessä on siis vaaraton kärpänen, joka jäljittelee pistiäistä välttääkseen saaliiksi joutumisen. Ilmiö on nimeltään Batesin mimikry.

Ja kyllä, otus on todistettavasti vaaraton. Pyydystin niitä useampaankin otteeseen.

Paikallista sirkkalajistoa seurasin lähinnä näiden samaisten rantaniittyjen alueelta. Lajeista ei ole minkäänlaista aavistusta, mutta tutustuin öisin hotellin valojen houkuttelemaan kymmensenttiseen vihreään hepokattiin, joka olisi tilaisuuden tullen purrut ja leuoista päätellen kipeästi. Heinäsirkkoja rantaniityt olivat pullollaan, mutten tullut kuvanneeksi lukuisista ruskeista ja vihreistä lajeista kuin tämän yhden erityisen silmiinpistävän räikeänlimenvihreän. Kuva ei valehtele, vaan se todella oli tuon näköinen.

Tähän yhteyteen sopinee myös rukoilijasirkka, vaikka ne oikeasti ovatkin läheisempää sukua torakoille kuin varsinaisille sirkoille. Tavattomaksi ihastuksekseni löysin hiekkarannalla kasvaneesta pensaasta muutaman sentin mittaisen nuoren rukoilijasirkan, jonka pyydystin talteen ja pidin sitä pari päivää pullossa hoidokkina. Se näytti suhtautuvan vankeuteen tyynesti ja söikin, kun pyydystin sille kärpäsen, mutta vastahakoisesti päästin sen vapaaksi ennen kotiinpaluuta. Aivan hurmaava ja persoonallinen hyönteinen se kyllä oli.

Laji saattaisi olla alan harrastajille tuttu Hierodula membranacea, mutta taaskaan en voi olla varma. Niitä näytetään pitävän Suomessakin lemmikeinä. Täytyy melkein harkita.

Sudenkorentoja ja perhosia näkyi paljon, ne olivat usein isoja ja värikkäitä ja niiden tunnistamiseen on netti ohjeita pullollaan. Ongelmana oli vain se, että trooppisissa lämpötiloissa ne olivat melkoisen nopeita, eivätkä pitäneet lähentelystä kameran kanssa. Niinpä valokuvia on vain muutamasta lajista.

Crocothemis servilia ja Neurothemis tullia kuuluvat monenlaisten pienten tytön- ja neidonkorentojen ohella yleisimpiin sudenkorentoihin. Kumpikin on varsinkin lennossa melkoisen näyttävä, vaikkeivät ne mitään valtavankokoisia olekaan. Todella isojakin sudenkorentoja näin, mutten kertaakaan edes lähes kuvausetäisyydeltä.

Tämä komea ja seurallinen perhonen toi välittömästi mieleen suomalaiset paksupääperhoset, mutta oli arviolta neljä kertaa niitä suurempi. Tarkempi tutustuminen osoitti, että se tosiaan kuuluu paksupääperhosiin. Laji saattaa olla Telicota ancilla, mutta ilmeisesti nämä perhoset muodostavat lähes identtisten lajien kompleksin, ja tarkkojen määritysten tekeminen vaatii sukupuolielinten leikkelyä mikroskoopin alla. Jääköön siis tarkka identiteetti arvoitukseksi.

Toinen suosikkiperhoseni oli tämä pieni sinisiipien sukulainen nimeltä Talicada nyseus. Sitä näki silloin tällöin kukissa ojanpientareilla. Ilmeisesti tämä on niitä harvoja srilankalaisia perhosia, joita on mahdotonta sekoittaa mihinkään muuhun. Niin ainakin nettioppaat väittävät.

Myös perinteisiä sinisiipiä näkyi rantaniityillä. Kertaakaan en päässyt edes näkemään niiden siipien sisäpintaa kunnolla: lennosta näki vain, että se oli sininen. En edes tiedä, tarkastelinko yhtä vai useampaa lajia. Hauska erityispiirre niissä oli takasiiven takakärjestä lähtenyt rihmamainen häntä, joka tarkasti katsoen näkyy myös tällä kuvan sinisiivellä.

Muut perhoset jäivätkin minulle arvoitukseksi. Tämä hieno, pitsikuvioinen perhonen oli siipien kärkiväliltään lähellä kymmentä senttiä ja tuntui olevan yleinen Sinharajan sademetsäalueella. En kuitenkaan ole keksinyt, mikä lukuisista isoista, mustavalkokuvioisista lajeista se mahtaisi olla.

Perhostoukkien suhteen toivoa ei ole senkään vertaa, sillä löytämissäni oppaissa esiteltiin toukat korkeintaan kertomalla, että ne ovat ”vihreitä” tai ”karvaisia”. Varsin viehättäviä toukkia tapasin kuitenkin:

Kuuluipa reissun saldoon myös tähänastisen elämäni ensimmäinen kovakuoriainen, johon äitini suhtautui suopeasti, ilmeisesti koska otus oli muinaisille egyptiläisille pyhä. Kyseessähän ovat tietenkin lantakuoriaisiin kuuluvat pillerinpyörittäjät. Pariskunnittain ne tekivät lehmänlannasta sieviä palloja, vierittivät ne sopivan pehmeään, hiekkaiseen paikkaan ja hautasivat ne maahan toukkiensa ravinnoksi.

Lajia tai edes sukua en saanut näille kavereille jäljitettyä, mutta mielenkiintoista kuoriaisparin saumattoman yhteistyön seurailu oli silti. Sri Lankasta on ilmeisesti raportoitu reilusti yli 60 lantakuoriaislajia, joista useimmat ovat pieniä ja mustia. Taidan siis tyytyä toteamaan, että tämä on todennäköisesti joku niistä.

Loppukevennyksenä tulee vielä otus, joka ei ole sen paremmin hyönteinen kuin hämähäkkikään, mutta jonka olisin mieluusti ottanut mukaani lemmikiksi: jättiläiskaksoisjalkainen. Tällä otuksella oli pituutta parikymmentä senttiä ja rakenteeltaan se oli hoikempi kuin eläinkaupoissa Suomessakin kaupan oleva Archispirostreptus gigas. Sinharajan sademetsävierailulla tapasimme kaksi tällaista herttaista tuhatjalkaista. Ne molemmat kuljeksivat polun reunamilla nakertamassa lahoja puunkappaleita, joita nämä otukset pitävät suurena herkkunaan. Nämä Sinharajan tuhatjalkaiset kuuluvat ilmeisesti sukuun Spirostreptus, mutta tarkkaa lajia on hankala sanoa. Tuhatjalkaisen päätä tutkiva muurahainen on suunnilleen kotoisan kekomuurahaisen kokoinen, ja antaa mukavaa mittakaavaa kuvalle.

Ai niin. Sain myös selville tarkan lajin juotikkaille, joiden lounaaksi jouduimme Sinharajassa. Laji on Haemadipsa zeylanica, Etelä- ja Kaakkois-Aasiaan levinnyt maalla elävä juotikas. Riemukseni löysin jopa tutkimusartikkelin, jossa tutkijat ovat tieteen nimissä syöttäneet näille juotikkaille omaa vertaan.

Kahdessa viikossa ehti nähdä, seurata ja valokuvata paljon kaikkea mielenkiintoista, mutta paljon jäi tietenkin näkemättä. Jo Sri Lankasta raportoitu huima 11 000 hyönteislajin kirjo kertoo, ettei nähtävä olisi loppunut kahdessa vuodessakaan. Lajeista useampi kymmenen prosenttia – ja esimerkiksi makean veden taskuravuista joka ikinen – on Sri Lankalle endeemisiä. Ihmettelen edelleen, kuinka kaikki nuo eläimet voivat mahtua elämään sen uskomattoman ihmisten paljouden seassa, ja kuinka moni niistä on jo sukupuuton partaalla, kun elinalueet ovat supistuneet kansallispuistoihin, jotka nekään eivät ole samalla tavalla ihmistoiminnalta suojeltuja kuin Suomessa.

Lähteitä ja lisätietoa:

Sinharajan omat nettisivut, joilla kerrotaan alueen tärkeimmistä eläin- ja kasvilajeista. Täältä löytyivät nimet kaksoisjalkaiselle ja juotikkaalle sekä varmistus Nephila-hämähäkin lajinmääritykselle.

South Indian Spiders, intialaisen yliopiston ylläpitämät hämähäkkitietoutta jakavat sivut, joihin kuuluu valokuvallinen tunnistusosio. Monet lajeista elävät myös Sri Lankassa.

The Fauna of Sri Lanka, kirja vuodelta 2006. Google Books ei tarjoa nähtäväksi kuin osia kirjasta, mutta nekin antoivat arvokasta tietoa.

The online guide to Butterflies of Sri Lanka. Luontomatkailua järjestävän firman perhosopas, joka on olosuhteet huomioiden yllättävän hyvä.

Dragonflies of Sri Lanka (pdf). Toisen matkajärjestäjän vastaava kooste Sri Lankan sudenkorentolajeista.

Sokerina pohjalla:

Fodgen & Proctor 1985: Notes on the Feeding of Land Leeches (Haemadipsa zeylanica Moore and H. picta Moore) in Gunung Mulu National Park, Sarawak. Biotropica.