Mielenkiintoinen ajatus Dawkinsilta

Luin äskettäin Richard Dawkinsin kirjan Maailman hienoin esitys: evoluution todisteet. Kirja oli aika tuttua tavaraa evoluutiobiologista populaaritekstiä lukeneelle: käydään läpi perustietoja ja teorioita ja kerrotaan yksittäisistä tutkimustuloksista. Osa tutkimuksista oli minulle uusia, joten niihin oli kyllä kiinnostavaa tutustua. Dawkins käyttää kuitenkin turhauttavan paljon aikaa kreationistiargumenttien (”miksei ole krokankkoja?”) yksityiskohtaiseen kumoamiseen, ja on tyylilleen uskollisesti jokseenkin sekava.

Tieteenalaan vähemmän perehtyneelle Maailman hienoin esitys voi kyllä olla antoisakin lukukokemus, sillä se antaa sekä paljon kelpo tietoa että välittää Dawkinsin aidon innostuksen alaansa. Ei se silti vedä vertoja herran vanhemmille teoksille, jotka keskittyivät tieteeseen todistelun sijaan, sellaisiin kuin Itsekäs geeni ja Sokea kelloseppä.

Yksi ajatus kirjan loppupuolelta kuitenkin tarttui mieleen, ja lainaan kyseisen pätkän tähän:

”

Geenit mutatoituvat muuttaakseen eläimen ruumiin, mutta niiden on käytettävä alkionkehityksen prosesseja. Ja jotkin alkionkehitykset ovat muita parempia tuottamaan hedelmällisiä geneettisen muuntelun alueita luonnonvalinnan työstettäväksi, ja voivat tästä syystä olla parempia evoluutiossa.

”

Tämä ajatus on George G. Williamsin kladivalinnaksi kutsuma mekanismi, joka olisi siis luonnonvalinnan vastine suuremmille taksonomisille yksiköille – lajien, sukujen, heimojen ja pääjaksojen väliselle kilpailulle siitä, kenen jälkeläiset täyttävät ekosysteemit. Äkkiseltään näyttää siltä, että ajatus on saanut ankaraa kritiikkiä osakseen ryhmävalinnan haamuna (tosin ryhmävalintakaan ei ole niin haudattu kuin se näyttäisi olevan) ja siksi, etteivät kladit tuota jälkeläisiä, joten niiden kelpoisuutta ei voida mitata samalla tavalla kuin yksilöiden.

Voisiko tässä olla mekanismi aiemmin pohtimalleni ajatukselle siitä, miksi lajimäärän (diversiteeti) kasvaessa eläinten rakenteellinen monimuotoisuus (disparaattisuus) vähenee? Toimivimmat alkionkehityksen tyypit ”valikoituvat jatkoon”, koska ne tuottavat eniten ja monimuotoisimpia alaryhmiä, kun taas sinällään toimivat, mutta huonosti jatkokehittelyyn soveltuvat versiot katoavat sukupuuttojen myötä. Ajatus ainakin on kovin viehättävä. Näyttää siltä, että tätä ilmiötä kirjassaan Ihmeellinen elämä esitellyt Stephen Jay Gould on itsekin sittemmin julkaissut artikkeleita kladivalinnasta. Niihin on kyllä tutustuttava heti kun suinkin ehdin.

Meniköhän tämä nyt vähän ohi lukijakunnan, tai oikeastaan kaikkien etäisestikaan normaalien ihmisten kiinnostuksen kohteiden? Siinä tapauksessa pahoittelut. Koska suloiset eläinten poikaset varmasti kiinnostavat kaikkia, lisään loppukevennykseksi erään hyvin menestyneen dinosaurusryhmän modernin edustajan.