Yksiavioisuudella eli monogamialla tarkoitetaan sitä, että kaksi yksilöä pariutuvat pidempiaikaisesti keskenään tuottaakseen jälkeläisiä. Ennen elinikäistä yksiavioisuutta pidettiin eläinkunnassa yleisenä, luonnollisena asiaintilana. Sillä oli näppärää perustella vaatimusta ihmistenkin yksiavioisuudesta; sehän on luonnollista ja oikein. Kuten arvata saattaa, metsäänhän tässä mentiin.
Parisuhteet ovat kyllä eläinmaailmassa yleisiä, vaikka ne harvoin ovatkaan elinikäisiä. Sen sijaan uskollisuus on äärimmäisen harvinaista. Mistä sen tietää, ovatko oheisen kuvan kyyhkyt onnellinen pari, vai onko käynnissä syrjähyppy? Useimmilla lajeilla molemmat puolisot pettävät toisiaan aina, kun siitä on niille hyötyä. Hyödyksi voidaan laskea esimerkiksi kasvanut lisääntymismenestys: naaras saa usein enemmän poikasia, jos se on paritellut useamman koiraan kanssa (tarkemmin ei tiedetä, mistä tämä johtuu). Koiras taas loogisesti saa sitä useampia jälkeläisiä, mitä useamman naaraan kanssa se parittelee. Joillakin lajeilla, kuten mehiläissyöjillä, varatut koiraat jopa raiskaavat toisten naaraita. Kenties hyöty voi olla myös jälkeläisten parempi geneettinen laatu tai monipuolisuus: keskivertopuolison saanut naaras voi käydä hakemassa geenejä laatu-uroolta. Pettäminen voi myös pohjustaa myöhempää kumppanin vaihtoa korkea-arvoisempaan.
Kaiken tämän moninaisuuden vuoksi yksiavioisuuden määritelmää onkin jouduttu hieman muuttamaan. Biologiassa tunnistetaan nykyään kolme yksiavioisuuden tyyppiä:
1. Sosiaalinen monogamia. Näistä yleisin. Tarkoittaa tilannetta, jossa kaksi yksilöä elää yhdessä, parittelee keskenään ja tekee yhteistyötä. Voi olla jaksottaista tai elinikäistä. Esiintyy esimerkiksi yli 90 % lintulajeista ja 7 % nisäkäslajeista, mutta sitä tavataan myös esimerkiksi matelijoilla, kaloilla ja hyönteisillä.
2. Seksuaalinen monogamia. Tilanne, jossa kaksi yksilöä parittelee vain keskenään (tai tekee syrjähyppyjä hyvin harvoin). Melkoisen harvinaista, mutta joitakin pääsääntöisesti näin eläviä lajeja tunnetaan (naakka, myssypingviini, dikdikantilooppi, eräs puhdistajakatka, jopa jotkin suolistomadot).
3. Geneettinen monogamia. Tällöin yksilöt saavat jälkeläisiä vain keskenään. Ei välttämättä sama asia kuin edellinen, etenkään ihmisten kohdalla.
Jos pettämisestä on kerran niin paljon hyötyä, miksi ylipäätään vaivautua parisuhteeseen? Mitä ilmeisimmin siinä on etunsakin. Yksi tärkeä syy lienee tarve kumppanin vartiointiin: yksilölle, etenkin koiraalle, olisi usein parasta, jos sillä itsellään olisi useita kumppaneita, mutta puolisoilla vain yksi. Yksiavioisuus voikin olla seurausta tarpeesta vartioida toista osapuolta. Esimerkiksi dikdikantiloopeilla (jotka ovat maailman pienimpiä antilooppeja) koiraasta ei ole poikasten hoidossa mitään hyötyä, mutta ne seuraavat naarasta silti kaikkialle merkaten reviirin omalla hajullaan, jotta vieraita koiraita ei saapuisi alueelle. Toinen vaihtoehto voi olla se, että jälkeläisten hoitoon tarvitaan molempia osapuolia. Jos koiras saa enemmän poikasia aikuisiksi auttamalla huolehtimisesta kuin etsimällä uusia naaraita, tuloksena on yksiavioisuus.
Kumpikaan mainituista järjestelmistä ei kuitenkaan estä pettämistä. Tarkkakin vartiointi pettää joskus, sillä pakkohan puolison on joskus syödä, keskittyä poikasten hoitoon tai nukkua. Usein toinen osapuoli silloin livahtaakin vieraisiin. Joskus voi silti seksuaalinen monogamiakin kehittyä, vaikka se äkkiseltään vaikuttaakin epätodennäköiseltä. Siihenkin voi olla useita syitä.
Yksi mahdollinen syy on se, että vastakkaisen sukupuolen edustajat ovat hajallaan laajalla alueella, ja niiden välillä siirtyminen on vaarallista. Tällöin on tuottoisampaa pysytellä löytämänsä naaraan/uroksen seurassa kuin riskeerata hengenlähtö yrittämällä muuta. Toinen vaihtoehto on ”liukuhihnateoria”. Jos naaras tekee poikasia jatkuvasti, koiraan ei kannata lähteä minnekään, etenkään jos uuden naaraan löytämisessä kestäisi kauan tai se olisi vaarallista. Tämä on tilanne esimerkiksi eräillä yksiavioisilla jyrsijöillä. Kolmas vaihtoehto on, että uskollisuus kehittyy aggressiivisuuden sivutuotteena. Jos pariskunta valtaa reviirin, ja puolustaa sitä aggressiivisesti, mahdolliset kilpakosijat ajetaan pois joko yksilön itsensä tai sen puolison toimesta ennen kuin pettämistä ehtii harkitakaan. Näin on asianlaita esimerkiksi eräillä puhdistajakatkaravuilla.
Viimeinen vaihtoehto on, että poikasten hoito on syystä tai toisesta niin vaikeaa, että jommankumman puoliso
n keskittymisen herpaantuminen tietäisi koko poikueen menetystä ja molempien osapuolten lisääntymismenestyksen nollaamista. Näin voi olla esimerkiksi pingviineillä, joilla hautova puoliso on kokonaan riippuvainen toisen tuomasta ravinnosta ja vuoronvaihdosta ajoissa. Erikoisempi esimerkki ovat afrikkalaiset sarvinokkalinnut, joiden koiras muuraa naaraan puunonkaloon, niin että vain sen nokan kärki pilkistää esiin. Naaras ja poikaset ovat aina pesyeen lentoonlähtöön asti täysin riippuvaisia siitä, että koiras tuo niille ruokaa. Osalla lajeista, kuten oheisella punanokkatokolla (Tockus erythrorhynchus) naaras murtautuu ulos, kun pesässä alkaa tulla ahdasta, rakentaa sitten muurin uudelleen ja jatkaa ruokkimista yhteistyönä koiraan kanssa. Tässä tapauksessa kyse lienee pesärosvoilta suojautumisesta. Isoina lintuina sarvinokat joutuvat pesimään niin suurissa puunkoloissa, että ilman muuria monenlaiset pedot mahtuisivat niihin helposti.
Myös mystisempiä syitä voi uskollisuuteen olla. Amerikan mantereelle laajalti levinneellä mustakondorilla (Coragyps atratus) on tapana elää pariskunnittain omalla reviirillään, mutta usein toinen puolisoista lähtee pitkille ravinnonhakumatkoille, jotka tapahtuvat parvissa. Näillä retkillä luulisi olevan erinomainen tilaisuus syrjähyppyihin. Toisinaan näitä yritetäänkin, kun parvi on asettunut yöpymäpuille. Jostain kumman syystä kuitenkin nämä kondorit eivät saata sietää julkista parittelua, vaan käyvät ärhäkästi moista yrittävän parin kimppuun. Äkkiseltään en osaa kuvitella syytä, miksi tästä kurinpidosta olisi kondoreille hyötyä, mutta näin silti kerrotaan tapahtuvan.
Tietenkään nämä eläimet eivät ajattele saavansa enemmän tai geneettisesti laadukkaampia jälkeläisiä pettämällä, tai varmistavansa isyytensä vahtimalla. Ultimaattiset syyt, siis taustalla olevan evoluution valintapaineet, ovat eri asia kuin proksimaattiset syyt. Proksimaattisiksi kutsutaan niitä syitä, jotka käytännössä saavat tietyn yksilön toimimaan tietyllä tavalla: hormonit, tunteet, vaistot, miksei opitutkin käyttäytymismallit. Todennäköisesti vartioivat koiraat ovat yksinkertaisesti mustasukkaisia, toisiinsa sitoutuneet parit tuntevat kiintymystä ja isälliset vaistot käskevät koirasta huolehtimaan poikasista. En epäile antaa eläimille ”inhimillisiä” tunteita: nimenomaan tunteista vastaavat aivojen osamme ovat evolutiivisesti kaikkein vanhimpia, ja ovat useimmilla selkärankaisilla lähes samanlaiset. Sitä paitsi tunteisiin perustuva käyttäytyminen on kohtuullisen yksinkertainen selitys havaitulle tapahtumille verrattuna vaikkapa niihin käsittämättömän monimutkaisiin viritelmiin, joita kaiken selittäminen geneettisesti määräytyneillä vaistoilla vaatisi.
Mitä ihmiseen tulee, meillä näyttää olevan tyypillisiä lähes seksuaalisesti yksiavioisen lajin piirteitä. Ehkä syynä on ihmislasten pitkää sitoutumista vaativa ja erinomaisen hankala kasvatus. Sukupuolet ovat ihmisillä lähes samankokoiset ja -näköisetkin (moniavioisilla erot ovat usein suuria, esimerkkinä viereisen kuvan pohjanmerinorsu: koiras vasemmalla). Ihmismiesten kivekset ovat keskikokoiset verrattuna yksiavioisten lajien pieniin, ja moniavioisten valtavan suuriin. Näyttää siltä, että lapsista vain muutama prosentti, korkeintaan kymmenkunta, on jonkun muun kuin virallisen isänsä. Tämä on vähän verrattuna vaikkapa ”yksiavioisten” pikkulintujen kolmeenkymmeneen prosenttiin, joskin ehkäisymenetelmät ovat varmaankin vaikuttaneet asiaan. Vaikuttaa siis siltä, että olemme melkein yksiavioisia, vaikka käyttäytymisemme onkin älykkäille eläimille tyypilliseen tapaan tavattoman joustavaa ja vaihtelevaa. ”Luonnolla” ei kuitenkaan voi perustella moraalia. Jos haluamme olla yksiavioisia ja pidämme sitä oikeana, sitten täytyy vain käyttäytyä sen mukaan. Ei luonnollisuus ole tekosyy.
Lähteet:
Olivia Judson: Seksineuvoja koko luomakunnalle
Ramsay ym. 2000: Divorce and extrapair mating in female black-capped chickadees ( Parus atricapillus ): separate strategies with a common target
planeetanihmeet.wordpress.com 